Hyväksynnän sammumaton jano.

 

Oon välillä ihan todella tyhmä. Mietin oikeastaan ihan kauhean paljon mitä muut ajattelee about kaikesta. Pitkään kuvitelmissani olen ollut paremmalla tiellä tämän homman kanssa, mutta katselin tässä taas eräs päivä facebookista "tapahtui tänä päivänä" juttuja ja ai kauhee! Eihän niistä jutuista tykännyt kukaan! Tyylin joku 5 ihmistä hyvänä päivänä. Ennen, kuin huomasinkaan oli hiiri mennyt päivityksen kohdalle ja se oli poistettu tästä maailmasta (paitsi, että kaikki jää jonnekin). Siis kuinka noloa on jutut, joista kukaan ei tykkää?!

Kuka myöntää tekevänsä samaa? 

Huomaan, että mielessä on aikalailla samoja ajatuksia nyt, kun uskalsin alkaa julkaisemaan näitä omia ajatuksia tänne blogiin. Päätin heti alussa, että haluan kirjoittaa omilla kasvoillani näitä juttuja, sillä tykkään itsekin lukea blogeja, joilla on kasvot. Kirjoittaminen on aina ollut tärkeä osa mua ja parasta tästä tekee sen, että voi leikkiä ajatuksella, että joku muu lukee sun juttuja ja ehkä samaistuu niihin (tai vihastuu, mutta jotain kuitenkin). Vaikka kuinka yrittää ajatella, että kirjoittaa vain itseään varten, löytää itsensä miettimästä, että miltä niistä tyypeistä mahtaa tuntua, jotka kirjoittaa sellasta megasuosittua blogia, jossa on paljon vuorovaikutusta lukijoiden kanssa. Omalla kohdalla on kuitenkin kyse jo aika mittavasta blogiurasta, eli muutamasta viikosta. Oma tyyli on selkeästi vakiintunut ja lukijakuntaa on aika hyvin. Tai sitten ei :D Tiedän, että sisko ainakin lukee näitä juttuja (käskystä) ja muutama kaveri myös (käskystä). 

 

 

Mistä ihmeestä mahtaa tulla tämä hyväksynnän tarve? Ehkä tässä blogihommassa on vähän samaa, kuin keikalle menemisessä. Musiikkiakin tehdään sen takia, että sitä halutaan tehdä ja keikkaillaan, koska siitä tykätään. Tietysti musiikin ollessa ammatti sitä tehdään myös rahasta, mutta  musiikin harrastamista tehdään suurimmaksi osaksi oman itsensä vuoksi.

Kuvitellaanpa mielessä tilanne, että sulla on joku kiva bändiharrastus ja saatte keikan lähellä olevaan kahvilaan tai vaikka johonkin pubiin. Rakastatte sitä harrastusta tosi paljon ja keikan alkamisajankohdan lähestyessä ei paikalle ole saapunut vielä ketään. Odottelette siinä bändikavereiden kanssa jokusen tovin, ja vielä puolenkaan tunnin päästä ei kukaan ole tullut paikalle. Paikan omistaja tulee sanomaan, että: 

"Teidän pitäis alkaa nyt kyllä soittamaan. Saas nähdä kiinnostaako tää keikka ketään." 

Aloitatte keikan ja tokan biisin kohdalla sisko juoksee sisälle pahoitteleva ilme kasvoillaan ja kohta perästä sun paras kaveri. Muuta yleisöä ei näy paitsi, että toiseksi viimeisen biisin kohdalla sisälle tulee joku spuge, mutta teidät nähdessään kääntyy samantien takaisin. En kutsuisi tätä keikkaa mitenkään hurjaksi menestykseksi.

Vaikka me kuinka tehdään asioita itsemme takia, niin joku maaginen juttu siinä muiden näkyvässä hyväksynnässä on. Paino sanalla näkyvässä. Siitä pitää olla joku näkyvä merkki. Jos vaihdat profiilikuvan facebookkiin, ja siitä tykkää satoja ihmisiä, niin kyllä se tuntuu hyvältä (mun mielestä). 

Vanhoja päivityksiä lukiessa ja niiden tykkäysten vähyyttä pohtiessa tuli mieleen sellainen juttu, että millon nämä tykkäysjutut oikein tuli muotiin? En muista stressanneeni niistä ihan koko elämää :D Yritän jatkuvasti muokata ajatusmaailmaani erilaiseksi, mutta tällaisena parrasvaloissa mieluusti kylpevänä henkilönä se on todellakin vaikeaa.

 

 

Omalla kohdalla tämä blogin kirjoittaminen on hyvää terapiaa tästä tykkäysten kautta itsensä määrittelystä. Täällä ei ole tuhatta "kaveria" joista kymmenesosa käy tykkäämässä mun jutuista, vaan kirjotan tätä omilla kasvoillani, mutta kuitenkin teille tuntemattomana henkilönä (paitsi siskolle ja niille kahdelle kaverille. Okei neljälle).

Että terkut vaan sinne siskolle ja kavereille! Kiitos tuesta <3

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.