Hyvästien Juhannus

 

Juhannus. Tämä sana nostattaa mieleen niin monia ihania muistoja.

Lipun nostaminen ja lippulaulu. Alkumaljat ja kummisedän tervetulopuhe. Jokavuotinen savusauna ja ainainen keskustelu siitä, että meneekö naiset vai miehet ensin. Aina naiset on menneet ensin, joten niin se tulee tälläkin kertaa menemään. Hyvä, että kuitenkin keskustellaan aiheesta.

Jääköhän miehille enää löylyjä naisten jälkeen? Jokaisella kerralla on jäänyt, joten taitaa tälläkin kerralla jäädä. 

Talviturkin heittäminen kirpeään veteen ja sen jälkeen olut terassilla itikoiden pistäessä parastaan. Täydellistä grilliruokaa vanhan kaavan ja reseptien mukaan. Keskusteluja elämästä monien eri sukupolvien kanssa.

Näistä asioista on oikea juhannus tehty. 

Tänäkin vuonna juhannus oli olemassa kaikkine perinteineen, vaan ei meille. Meidän juhannus oli tehty muuttolaatikoista, viimeisestä koulupäivästä ja konsertista. Lauantai-iltaisista juhlista ja kaikkein pahimmasta.

Hyvästeistä.

 

 

Se hetki, kun kyyneleitä ei vaan voi enää pidätellä koettiin ensimmäisen kerran jo torstaina. Silloin se iski. En tule näkemään näitä ihmisiä ainakaan vuoteen ja osaa en ehkä enää koskaan. 

Jokaisessa halauksessa on niin paljon enemmän voimaa ja lopullisuutta, kuin tavallisesti tervehtiessä. Rakkaita ystäviä silmiin katsoessa tajuaa, että tunne on molemminpuolinen. Syksyllä kouluun palatessa vastassa on ihan eri ihmiset. Ihmiset joiden ikävoiminen on viimeisten viikkojen aikana ollut jotenkin unohduksissa. Jotenkin tämä suomalainen pöjlä on jättänyt jälkensä näiden ihmisten sydämeen, ja tästä yhteisöstä on tullut Groningenin perhe.

Tuntuu, että sanoja ei oikein enää  meinaa tulla ja iltaa viettäessä halusin vain katsella kaikki ihmisiä ja painaa mieleen jokaisen eleet ja ilmeet. Haluan tallentaa kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tästä seikkailusta ja näistä ihmisistä. 

 

 

Uskomatonta, että vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, etten löydä samanlaista perhettä, kuin lukiossa enää koskaan. Toisin kävi. Meillä ei ollut täällä muuta kuin toisemme. Kaikki tulivat eri maista ja nämä ihmiset ovat olleet se perhe, jonka kanssa jaoimme huonot ja hyvät päivät. Näiden ihmisten edessä olen itkenyt ilosta ja surusta.

Nämä ihmiset jäävät kaipaamaan minua, koska olen minä.

Minä jään kaipaamaan näitä ihmisiä, koska täällä minusta tuli taas enemmän minä. Vähän kerrallaan ja välillä kivuliaasti, mutta olen taas askeleen lähempänä kotia.

Nyt juhannus ei enää tuo mieleen pelkästään suomalaista perinnejuhannusta, vaan tästä lähtien se muistuttaa myös tästä vuodesta ja näistä ihmisistä. Se on nyt myös tämän perheen juhla.

 

 

Eilen saadessani kukkaseppeleen päähän koin niin suunnattoman suurta kiitollisuutta elämää kohtaan. Mitä kaikkea me saammekaan kokea, kun vaan uskaltaa hypätä pois omista pienistä ympyröistä ja raottaa sydäntä edes hitusen.

 

Taas itkettää.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S. 

Share

Kommentoi