Ihan vaan perus kuulumisia Mää mää -landiasta

Mä olen tullut tähän blogiskeneen mukaan siinä vaiheessa, kun blogien päiväkirjamainen kausi on ollut jo takana päin. Nykyään kirjoitetaan paljon vinkkejä, reseptejä ja elämänohjeita. Toisaalta aina, kun joku superbloggari on kysynyt, että mitä lukijat tilaisivat, on vastaus ollut, että "sitä perus arkea vaan".

Jos laitan instagramiin tai tänne vastaavan kysymyksen, saan ehkä kaksi vastausta, mutta niistäkin yleensä toinen tilaa sitä tavallista elämää.

Nyt sitä piisaa. Täytyy muistaa (siis minun), ettei tämä teksti paikkaa sitä, että kavereille ja perheenjäsenille olisi myös hyvä soitella. Jossain kohtaa tätä kevättä huomasin nimittäin, että puhelin ei enää soinut ja syy siihen on ihan puhtaasti se, että mä en ole soittanut kenellekään tai tajunnut kysyä niiden kuulumisia. Eli ihan aluksi terveiset täältä Mää mää -landiasta. 

Mitä Mää mää -landiaan kuuluu, kun musta ei kuulu edes kavereille mitään? No hyvää kuuluu. Mä olen jopa vähän pelottavalla tavalla ollut tässä viimeisten viikkojen aikana onnellisempi, kuin pitkiin aikoihin. Samalla päässä pakottaa ihan jäätävä stressi. Vuoden vaihteessa päätettiin lähteä tuottamaan Summer Jazz Club -konserttisarjaa, ja sen parissa on saanut painaa menemään yllättävän paljon. Vähemmällä olisi aivan varmasti pärjännyt, mutta mulle sellainen ei ole vaihtoehto. Joko kaikki ja niin hyvin, kuin vain ikinä osaa, tai sitten ei tarvitse tehdä mitään.

Klubin osalta on siis tullut säädettyä vaikka ja mitä. Aluksi näytti, että keikkarintamalla helpottaa jo tuossa huhtikuussa, mikä olisi ollut hyvä asia ajankäytön kannalta, mutta kukkaro kiitti, kun siihen tuli vielä pari viikkoa kaupunginorkesterissa soittamista. Tein viimeisen keikan kunniaksi treeneistä yhden vlogin myös tänne blogiin

Kaikenmaailman töitä on siis piisannut. Osasta saa palkkaa ja osasta ehkä joskus tulevaisuudessa, tai sitten ei. Aika näyttää. 

 

 

Onko mulla muuta elämää, kuin työt? Vähän pelottavasti näyttää siltä, että ei. Kotona on ollut ihmeellinen tunnelma, kun kummatkin tekee ihan järkyttävän kovasti hommia. Toinen tekee parhaansa, että saa paperit ulos koulusta, ja toinen sinkoilee muuten vaan joka paikkaan, että varmasti olis tarpeeksi monta lusikkaa sopassa.

Okei, kyllä me käytiin treffeillä mun lapsuuden ystävän Elias Kaskisen keikalla perjantaina, mutta parisuhdeaikaa on tilauksessa kyllä vähän enemmän tuonne tulevaisuuteen.

Oudointa tässä on se, että olen silti ihan hurjan onnellinen. Ei käy millään tavalla järkeen, mutta joku ihmeellinen euforia on laskeutunut mun ylle, ja tässä mä nyt vaan liihottelen Hubba Bubban tuoksuisessa pilvessä. Onkohan tää härdelli sulattanut mun aivoista jonkun tosi tärkeän osan?

On mulla oikeasti pieni iso aavistus siitä, miksi elämä ei ole syöksynyt epätoivon mustaan aukkoon. Olen päättänyt, että kaikki hoituu. Jälleen voin lainata viisaan isäni sanoja ja todeta, että "näin se nyt vain on". Se miksi kaikki tulee menemään putkeen, on jo ihan eri fiilistelypostaus. Siihen liittyy hyvin vahvasti se, että kalenterissa on kesäkuun ensimmäisenä maanantaina yksi merkintä, jonka jälkeen siellä ei lue mitään.

Se on tyhjä, koska *rumpujen pärinää* me lähdetään kuukaudeksi hurvittelemaan tuonne Ruotsin, Hollannin, Saksan, Sveitsin ja Italian maille. Reissun voimalla teen oikeastaan ihan mitä vain. 

Kesäkuun koittaessa tulee tämä blogi täyttymään vähän erilaisesta elämästä. Lomailijan elämästä.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Tämä postaus on yhtä sekava, kuin mun pää. 

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.