Itsensä hyväksyminen on vaan niin vaikeaa

Hyväksyminen on aihe, josta riittää juttua varmasti loputtomiin. Hyväksymistä on niin monenlaista, mutta yksi sen vaikeimmista muodoista on itsensä hyväksyminen. Niin karmaisevaa ja yököttävää kuin se onkin, kumpuaa useat toisissa ihmisissä nähdyt epäkohdat omasta pahasta olosta. Ollaan ilkeitä toiselle, koska oman sielun pohjalla kytee. Siinä hetkessä se toinen varmasti ottaa ihan saakelisti aivoon, mutta kun tarpeeksi syvältä kaivelee, löytyy se mätä omista ajatuksista.

Ainakin omalla kohdallani. Mun järkeen ei meinaa mahtua, että kerta toisensa jälkeen palaan siihen typerään mielentilaan, jossa vieroksun omaa kehoani ja löydän itseni puristelemaan sitä kaikista epämääräisistä kohdista. Se puristelu ei todellakaan ole mitään rakastavaa ja lempeää. Siirtelen käsillä tavaraa (rasvaa, ihoa ja lihaksia) paikasta toiseen ja leikin mielikuvitusplastiikkakirurgia. 

 

 

"Tuosta kun ottaisi vähän ja tuosta. Miten ihanaa olisikaan, jos reidet ei osuisi ollenkaan yhteen."

Raivostuttaa niin saakelin paljon. Ihminen (minä) ei opi kerrasta, ei kahdesta, eikä miljoonannestakaan. Koska se sitten oppii?

Ehkä se jotain sentään oppii, kun se herää näihin typeriin ajatuksiin ja suoltaa ne vielä julkisesti nettiin. Tämä blogin pitäminen on siinä mielessä kauhean terapeuttista, että kuvia itsestä tulee katseltua aika paljon. Silmä on pikkuhiljaa oppinut lempeämmäksi ja niitä hetkiä, kun omasta mielestään näyttää hyvältä kuvissa, on yhä useampia. Tai siis eihän se silmä ole mitenkään lempeä, sehän välittää pelkkää dataa. Se on se mieli, joka on oppinut arvottamaan silmän välittämän informaation vähän kauniimmin. Myönnän alussa järkyttyneeni siitä, että useimmissa kuvissa on se kuuluisa kaksari a.k.a kaksoisleuka, eikä vatsa ole litteä vaikka kuinka yrittäisi, mutta pikkuhiljaa olen kasvanut ihmisenä, uskokaa tai älkää.

Nämä kaikki tämän postauksen kuvat on todisteena mulle siitä, että ihan mukiin menevä muidu se täällä kirjoittelee. Se mikä näistä tekee omasta mielestäni kauniita, on pitkälti se fiilis, joka kuvaushetkellä oli. Tunsin itseni kauniiksi oikeasti, nautin kameran edessä olemisesta ja olin siinä hetkessä sinut itseni kanssa. Toki mietin, etten röhnötä menemään ja kaivele nenää, mutta ratkaisevaa oli se, etten hävennyt sitä, mitä olen. 

On kuitenkin totta, että haluaisin nähdä kerran vielä sellaisen litteän vatsan itselläni, mutta siinä mielentilassa, jossa hääpäivänä katselin itseäni ja mietin, että nyt kyllä pitäisi vielä vähän (ainakin 5 kiloa) tiristää irti, ei mikään litteys tai pinkeys varmasti riittäisi. Jos ajassa matkustaminen olisi mahdollista, lähtisin tällä sekunnilla sen tyypin luokse ja ravistaisin sen päähän järkeä.

 

 

Näitä ajatuksia on tullut pyöriteltyä täällä jo useampaan otteeseen, mutta huomaan tässä hommassa nyt jo kehitystä vaikkapa viime syksyyn. Jotain on muuttunut ja se on hiton hyvä se. Ajatukset on kääntyneet jo hyvän aikaa siihen suuntaan, että litteä vatsa on asia, jonka haluan saavuttaa, mutta se ei enää ole luojan kiitos niin vahvasti oman onnellisuuden mittari.

Kehopositiivisuus ja itsensä hyväksyminen on äärimmäisen hienoja ja tärkeitä asioita, mutta ne ei myöskään sulje pois sitä litteää vatsaa. Niiden avulla mä voin oikeasti saavuttaa sen sixpackin, jos lopulta oikeasti haluan ja olen valmis laittamaan siihen sen kaiken tarvittavan energian. Se ei ole mikään salaisuus, että sellaisesta haaveilen, ja tänäkin vuonna olen tehnyt monta peliliikettä siihen suuntaan. Enää en onneksi kuvittele, että sitä kautta olisin valmis ihmisyksilö, vaan kuvittelen, että ennen sitä on oltava hyvin paljon enemmän sinut itsensä kanssa, jotta sellaista vatsaa osaa arvostaa oikealla tavalla ja oikeassa mittakaavassa.

Matiaksella on tapana sanoa mulle, että olen kaunis. Joskus se sanoo sen aamulla, kun tukka pystyssä tepastan makuuhuoneesta silmät vielä ihan pieninä unen jäljiltä. Toisinaan se saattaa sanoa kauniiksi, kun istun iltapalalla ihan nollat taulussa. Kaikkia niitä hetkiä yhdistää se, että mä olen täysillä oma itseni. Ilman vatsan sisään vetämistä tai poseeraamista. Niissä hetkissä kehut on kaikkein vaikeinta ottaa vastaan, mutta silloin olen myös tajunnut oikeasti, että kauneus on jossain ihan muualla, kuin näkyvissä vatsalihaksissa ja täydellisen pyöreissä pakaroissa. Ne on hienoja juttuja ne, mutta yksinään sellaiset ei saa ihmistä kauniiksi mun silmissä, vaikka miten jumppaisi ja pumppaisi.

Pitää taas muistaa tämä, kun seuraavan kerran (huomenna aamulla varmaankin) mietin, että oliko pakko syödä täydellisen taivaallista omenapiirakkaa, kun se nyt aivan varmasti näkyy tuossa mun vasemmassa jenkkakahvassa.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Cochemissa sedän hotellissa ja mekko löytyi Groningenin TkMaxx-kaupasta aikas hienosta alesta 36 eurolla.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.