Jengi lihoo ja se vaan kiinnostaa

Lihominen se jaksaa aina vaan puhuttaa. Tässä lähiaikoina on kovasti puhuttanut äitien lihominen. Aluksi ajattelin, etten tartu tähän aiheeseen, mutta tartuinpa kuitenkin. Miksi tällä maapallolla lihominen kiinnostaa niin paljon, että siitä jauhetaan kaikkialla? Nyt jo vähintään toista kertaa myös mun blogissa. Siitä puhutaan kahvipöydissä, blogeissa, lehdissä, telkkarissa, you name it. Siellä missä ihminen, siellä on myös keskustelu toisten lihomisesta. Paino sanalla toisten. 

Mun on tunnustettava, että mä mietin surullisen usein kavereita nähdessäni, mitä niiden päässä liikkuu. Nehän ajattelee ihan varmasti just sillä sekunnilla mun ulkoisen olemuksen aaltoliikettä. Se on aivan tosi, etten näytä nyt samalta, kuin häiden aikaan ollessani aivan säälittävällä kurkku- ja jauhelihakuurilla. Kolme vuotta myöhemmin sitä aikaa tarkastellessa sanoisin sille morsiammelle, että osta nyt hyvä nainen heti kättelyssä sopivan kokoinen hääpuku. Sai siitä toki motivaatiota pysyä pikkuruisena, mutta ei se vanhemmilla roikkuva pikkuinen puku paljoa mieltä lämmitä nyt, kun lantiolla ja vyötäröllä on ne ratkaisevat muutamat sentit lisää. Ulkonäön ja varsinkin lihomisen päivitteleminen on niin sisäänrakennettua, että mietin sitä jo mun kavereiden puolesta ja päässäni vilisee toisen repliikit, vaikka todellisuudessa (toivottavasti) niistä on vaan kiva nähdä mut. 

Elellään sellaista ajanjaksoa, jossa on normaalia laittaa ruokaohjelma magneetilla jääkaapin oveen ja treenailla jonkun ohjelman mukaan. Nostan käteni ilmaan nolona ja häpeän, sillä tunnustan miettineeni joskus sitä, mitä naiselle tapahtuu hänen ollessa raskaana, kun paino tuppaa lähes poikkeuksetta nousemaan. Hetken mielessä on vilissyt otsikoita naisista, jotka ovat palautuneet sekunnissa, vauvan ollessa vasta puoliksi synnytyskanavassa. Vauvaa ihastellaan kyllä hetki synnytyksen jälkeen, mutta siinä muutaman viikon kuluttua kiinnostaa jo, kuinka monta kiloa jäi synnärille ja kuinka monta on lähtenyt kotona ollessa.

Tätä tapahtuu myös tyypeille, jotka eivät ole koskaan olleet raskaana. Varsinkin julkisuudessa olevista henkilöistä kirjoitetaan sankaritarinoita heidän huikeista laihdutusurakoistaan. Kääntöpuolella ovat surullisesti muotoillut jutut lihomisesta, jotka liitetään automaattisesti siihen, että kaverilla menee nyt huonosti. Äitien arvostelemisesta on tullut jotenkin kummallisella tavalla sallittua, sillä "lihominen kuuluu siihen pakettiin, kun olet raskaana", mutta eihän se nyt voi pitää paikkaansa, että jotain niin luonnollista ja koko prosessiin kuuluvaa asiaa on aivan hyväksyttävää ruotia kahvipöydässä?

 

 

Pohdiskelin tätä asiaa omalta kantiltani muusikkona (koska mulla ei ole mitään muuta kanttia) ja varsin nopeasti löytyi mielen sopukoista tämä kaikkien rakastama Adele-laari. Ehkäpä teillekin tulee mieleen hetkiä, kun jotain artistia on kutsuttu Suomen Adeleksi viitaten tyypin laulutaitoon ja ulkoiseen habitukseen. Tässä kohtaa olisi varmaan riittänyt, kun olisi kehunut henkilöä aivan tajuttoman kovaksi laulajaksi. Se, että on fyysisesti jonkun kokoinen, ei tässä skenessä juurikaan vaikuta siihen ulosantiin. 

Palasin mielessä myös omiin ajatuksiin viime kesältä, kun kirjoitin jutun "Kun mä oon lavalla, ne näkee vaan mun hytisevän mahan". En siinä vaiheessa vielä osannut aavistaa, että Suomeen palaaminen aiheuttaa omassa päässä aika isonkin reaktion. Oma fyysinen hyvinvointi ei niin kiinnostanut, kun mieli vaelteli jossain Hollannin ja Suomen välillä. Tuloksena tästä omassa päässä ja sipsikulhossa vietetystä ajasta on jokunen kilo rankani ympärillä ja kyllähän se harmittaa välillä. Se ei ollut suunniteltua. Eniten kuitenkin harmittaa ne kuvitteelliset kavereiden ajatusmonologit, jotka vilisevät pääkopassa. Miksi mä oon oppinut, että muita kiinnostaa niin kamalasti toisen ulkonäkö? Se on kamalaa, mutta sen ympärillä pyörivä järkyttävän iso bisnes ei tee helpoksi siitä pois pyristelemistä.

Lopuksi vielä vähän vinkkejä, koska niitä pitää aina jaella. Annettaisko hei rauha jokaiselle toteuttaa elämäänsä juuri sillä meiningillä, kuin tämä kyseinen tyyppi haluaa. Seuraavan kerran, kun päässä herää toisen ulkonäköä arvosteleva ajatus, käännä se kohdistumaan itseesi. Tuntuuko kivalta? Mulla on sellainen kutina, että nuo kaikki arvostelevat kommentit ja ne aina niin ihanat neuvot paremmista tavoista elää, kumpuavat lopulta ihan sieltä omasta epävarmuudesta. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Ihanat ystävät räpsivät joululomalla kuvia illanvietosta. Pannukakku on suoraan New Yorkista.

 
Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentit

Nettanen

Niin hyviä ja rohkeita mietteitä! Mä en jaksa noita iltapäivälehtien sankaritarinoita siitä, että joku pudotti painoa sen ja sen verran, ja koko elämä muuttui siinä silmänräpäyksessä paremmaksi. Toisaalta samanlaisia jättiotsikoita siellä on silloinkin, kun joku malli julkaisi (muka) meikittömän kuvan. Kertoo kyllä jotain meidän aikamme pinnallisuudesta.

Blogia pitäessä oma paino kyllä välillä mietityttää (ja no toki muutenkin). Mä oon todellakin paljon isompi kuin vaikka 5 vuotta sitten. Oikeasti se on ihan normaalia ja luonnollista, harva meistä pysyy samassa koossa ikuisesti. Mutta silti, kun julkaisen itsestäni kuvia blogissa, huomaan olevani tosi itsekriittinen, ja ajattelevani välillä että "voi luoja mun pää näyttää pyöreältä tossa!!" jne, ja mietin, että viimeistään nyt se lihominen paljastuu "koko maailmalle" (lol). Se on typerää ja lapsellista, varsinkin kun mun blogissa kuvat on sivuosassa ja teksti pääosassa. Voin vain kuvitella, millaisia paineita musabisnes sitten aiheuttaa. Ei siinä mikään Adele-lokeron olemassaolo lohduta, ja miten typerää tosiaan, et sellainenkin on olemassa vain, jotta sinne voidaan sit niputtaa tietynlaiset ihmiset.

Tää oli niin mielenkiintoinen aihe, et voisin jatkaa tätä asiasta höpisemistä loputtomiin, mut jätän nyt toistaiksei tähän :D

Mukavaa viikonloppua!<3

Henriika S.

Kiitos <3 Ihanaa, että kommentoit! Tunnistan itseni täysin tosta kuvien kauhistelusta. Keikan jälkeen saan itselleni helposti pahan mielen, kun jään tuijottelemaan kuvissa näkyvää kaksoisleukaa, joka tulee aivan luonnollisesta syystä. Suu kuuluu avata laulaessa kunnolla, että ääni pääsee ulos ja tuloksena on aina vähintään pikkuinen ihopoimu leuan ja kaulan välimaastossa. Julkaisen kuitenkin ne kuvat, joissa on joku coolin näköinen revitys meneillään, vaikka niissä teenkin asiat laulun kannalta teknisesti väärin. Mäkin yritän siis viimeiseen asti pitää kiinni kaksoisleuattomasta kulissista :D

Ihanaa viikonloppua sinne myös! <3

Hansel (Ei varmistettu)

&lt;3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.