Kahden kulttuurin välissä

Edessä oleva maisema jakautuu tasan kahtia. Toisella puolella on hiljaisuus, metsät, oma rauha. Toisella puolella on lenkillä tervehtivät tuntemattomat ihmiset, talot, joissa isovanhemmat asuvat lastensa perheiden kanssa, poskisuudelmat, yhteisöllisyys.

Katselen siinä kumpaakin puolta ja aina, kun käännyn valitakseni toisen, kaipaan toista. Miksei näitä voi yhdistää kysyy ääni päässäni? Missä on minun kotimaani?

 

Tältä musta tuntuu aina, kun mieli vaeltaa toiseen kotimaahani Saksaan. Siellä olo on niin hyvä ja monille asioille tässä elämässä löytyy selitys, mutta pidemmän päälle tulee ikävä takaisin Suomeen.

Suomessa kaikki on hyvin, mutta joku ihmeellinen tyhjä kolo jää sinne syvälle sisimpään. Siellä pakkasilma viiltää, oli kesä tai talvi. Saksassa huomaan kolon kadonneen, mutta ennen pitkää huomaan taas, että jotain puuttuu. Eikö se ole koskaan tyytyväinen?

Tältä tuntuu ihmisestä, joka on kahden kulttuurin kasvatti. Tai ainakin tältä musta tuntuu. Sut on sekoitettu kahdesta eri väristä, mutta sen väristä kulttuuria ei ole missään muualla, kuin sun lapsuudenkodissa. Valitettava fakta kuitenkin on, että kellään ei olisi kivaa, jos meidän perhe muuttaisi takaisin vanhempieni kotiin. Siitä perhekulttuurista ei olisi enää kenellekään enää iloa.

Viime vuosi oli todella opettavainen ja monella tapaa ensimmäinen vuosi, kun osasin olla lähes oma itseni. Asuimme Hollannissa, eikä se tietenkään ole sama asia, kuin Saksassa asuminen, mutta niin lähellä se on, että kodilta se tuntui. Oudointa siinä lämpimän kotoisassa tunteessa on se, että pisin jakso Saksassa on ollut vain muutamia kuukausia ihan pienenä. Kerroinkin aikaisemmin, että mm. siellä multa varastettiin mun kaikkein rakkaimmat barbit. Edelleen tulee suru, kun mietin sitä tarinaa.

Voisi kuvitella, että jos on aina asunut Suomessa, tuntuu se kulttuuri susta täydellisen hyvältä, mutta tiedän ihmisiä, jotka ovat ihan supisuomalaisia, ja silti heidän henkinen kotinsa on jossain ihan muualla.

Ala-asteella olin usein kateellinen kavereilleni heidän ihan tavallisesta suomalaisesta perheestään. Kotona syötiin suomalaisia ruokia ja tehtiin suomalaisia juttuja. En kyllä tiedä yhtään, että mitä ne tosi suomalaiset jutut olivat, mutta olin päättänyt, että ne oli tosi suomalaisia ja ihan erilaisia meidän kotihommiin verrattuna.

Meidän kotona syötiin iskän ihmeellisiä sörsseleitä ja käytiin saksalaisessa joulukirkossa. Yhteen aikaan hartain toiveeni oli, ettei jauhelihakastikkeessa olisi ollut tomaattimurskaa ja hillosipuleita. Halusin vain sitä ihan tavallista ruskeaa jauhelihakastiketta, ilman mitään kikkailuja tai hapankaaleja.

Saranda kirjoitti jokin aika sitten tunteistaan toista kotimaataan kohtaan. Piti ihan palata siihen tekstiin ja katsoa, että mitä kommentoin silloin, kun ajatus tuntui jotenkin erityisen kirkkaalta:

"Tiiätkö en ollut ennen viime vuotta Hollannissa tajunnut, että myös mulla on tosi vahva henkinen koti Saksassa, vaikka olen asunut siellä pienenä vain pari kuukautta. Tietysti vuosittain käynyt sukulaisilla, mutta en ajatellut sen vaikuttavan niin vahvasti. Juurien puuttuminen, tai paremminkin katkeaminen, iski Suomeen takaisin tullessa. Olo oli tuttu ja turvallinen, mutta samalla ne asiat, joista oli nähnyt kunnolla ehkä ensimmäistä kertaa oman heijastuksensa, jäivät sinne. Monikulttuurisesta perheestä tuleminen on tosi suuri rikkaus, mutta on se välillä myös hämmentävää, kun haluaisi oikeastaan laittaa ne kaksi kulttuuria blenderiin ja muuttaa yhdeksi."

Eniten huomaan kaipaavani sitä tapaa, jolla tunteet näytetään. Toista uskalletaan koskea ja päivittäin halataan ystäviä ja perheenjäseniä. Alussa se tuntui jopa oudolta, mutta lopulta huomasin, että voi hyvänen aika miten kovasti pieni ihminen kaipaa sitä, että saa olla fyysisessä kosketuksessa toisten kanssa. En puhu nyt mistään seksuaalisesta kanssakäymisestä, vaan lähimmäisenrakkaudesta.

 

Kotona kyllä riittää lämpöä, jos sitä lähdetään pohtimaan.

 

Jos pitäisi tällä sekunnilla valita, että kummassa maassa asuisin, valitsisin Saksan. En osaa perustella valintaa järjellä tyyliin ”siellä on parempi terveydenhuolto ja keikkaliksat” koska näin ei ole, vaan tämä pohjautuu täysin tuntemukseen omasta henkisestä kodista.

Ennen Matiaksen tapaamista kuvittelin, että unelmieni mies odottelee varmaankin jossain ulkomailla, sillä kotona kaikki tuntui vähän väärältä. Tavallaan olin oikeassa, sillä Skotlannista Matias löytyikin. Hassua oli myös, että hänen unelmissaan rinnalta löytyi ulkomaalaistaustainen nainen. Molemmat olivat tavallaan oikeassa omissa kuvitelmissaan.

Vanhempani joutuivat tekemään valinnan, että kummassa maassa lapset menisivät kouluun, ja he valitsivat Suomen. Meillä ei ole lapsia, mutta kummallakin on tunne, että lopulta se henkinen koti saattaisi kuitenkin löytyä Saksasta. Toisella se on veressä, toisella ei, mutta se ei tee siitä yhtään sen vähemmän todellista.

On kuitenkin hyväksyttävä, että pieni tyhjä kolo jää asui missä tahansa, sillä palanen minusta jää aina toiseen kotimaahan.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ps. Haluaisin muistuttaa Tampere Jazz Happeningin lippuarvonnasta, joka on käynnissä tämän postauksen yhteydessä.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Mistä päin Saksaa oot kotoisin? :) Kuulosti niin... lämpimältä ja yhteisölliseltä toi sun kuvaus! Mulla on aika erilaiset kokemukset mutta ne perustuu vaan Pohjois-Saksaan, ja tokikaan mulla ei siellä juuria ole, ehkä silloin tilanne olisikin toinen :D

Henriika S.

Piti ihan itse miettiä, että millaisia ihmiset on pohjoisessa, mutta oon kyllä kuullut legendaa, että siellä oltais vähän jurompia. Mun isän perhe on Nordrhein-Westfalen nimisestä osavaltiosta kotoisin. Elikkäs länsi- ja luoteisosassa maata. Oli upea fiilis, kun Hollannin kodista pääsi ihan vaan tunneissa autolla lapsuuden maisemiin :) Luulen, että mun mielikuvat lämpimyydestä ja yhteisöllisyydestä tulee juurikin sen takia, että suku asuu siellä ja kieli on toinen äidinkieli. Ne on ne pienet asiat kaupassa ja kadulla, jotka tulee Suomessa mieleen synkkinä syysiltoina, kun kukaan ei katso kadulla silmiin :D

Iisu (Ei varmistettu)

Komppaan. Kolo on ärsyttävä. Suosittelen katsomaan dokumentin nimeltä "lauluja koti-ikävästä". Mielenkiintonen!! Näin sen keskiviikkona tiedekulmassa :)

Henriika S.

Pitääpä perehtyä! Kiitos vinkistä :) Ehkä meidän kolot vielä täyttyy jonain päivänä!

Kommentoi