Kateudesta ei ole mitään hyötyä

Hyvä keikka. Se voi pelastaa kaiken. Sen aikana naurattaa, itkettää, värisyttää, sykähdyttää, pakahduttaa, ihmetyttää ja lopulta se jää lämmittämään sisintä vielä moneksi päiväksi.

Tämän kaiken muistin taas eilen. Joku voi miettiä, että miten muusikko jaksaa kuunnella omien töiden lisäksi jonkun toisen töitä ja vielä nauttia siitä. Keikkoja saattaa helposti lähteä kuuntelemaan tosi analyyttisesti henkinen muistikirja kädessä, ja jos oikein huonosti käy, on päähän eksynyt myrkynvihreät kateudenlasit. Ne lasit on muuten kaiken pahan alku, ja inspiroituneen muusikon tuho ja turmio.

Mä uskon, että muusikolle on tosi tärkeää käydä toisten keikoilla ja tietoisesti tehdä itselleen selväksi, että nyt muuten nautitaan. Eilen sydän räjähti sen verran kovasti onnesta, että ystävien keikan jälkeen kävelin sateessa kauppaan ostamaan kissanruokaa ja jäätelön itselleni matkaevääksi. Mulla oli niin lämmin olo, ettei jäätelö tuntunut yhtään typerältä ajatukselta. Kävellessäni kotiin olin lähinnä fiiliksissä siitä, että viileällä ilmalla jäätelö ei sula niin nopeasti.

 

 

Olen useasti pyöritellyt tätä kateusasiaa toisten keikkoja ja uraa seuratessa. Aina välillä se nostaa päätään ja meinaan jäädä pötköttelemään siihen haisevaan mätälammikkoon. Myrkylliset kaasut kiemurtelevat nenän kautta aivoihin ja päässä syntyvät dialogit on ihan järkyttävää kuraa. Mätälammikosta täytyy nousta todella sähäkästi ylös, muuten käy köpsäys.

Lopputulema on (onneksi) aina tähän mennessä ollut se, että toisen menestys ei ole multa pois. Tyyppi on sen omalla tekemisellään ansainnut, joten eipä siinä sitten mitään. Mä olen puuhannut omia juttujani ja ne on johtaneet tähän pisteeseen. Yllättävimmät tilanteet on yleensä sellaisia, mitkä saavat mut ihannoimaan jotain, mitä en edes halua. Mietin esimerkiksi, miksi mä en ole isoilla lavoilla laulamassa ja tanssimassa vaikeita koreografioita, ja ihastelemassa, kun tuhannet ihmiset laulaa mun biisejä ulkoa.

No siksi, koska mä en tee sellaista musiikkia, se ei saa mun sisintä värähtelemään. Musta on tosi hienoa käydä fiilistelemässä, kun kaverit toteuttaa unelmaansa tekemällä sellaisia keikkoja. Silloin siellä yleisössä mä oon aivan tiloissa, mutta jos vaihtaisin paikkaa artistin kanssa, en olisi pitkässä juoksussa onnellinen. Mun onni löytyy niiltä keikoilta katsomon puolelta.

Jotain mä kuitenkin otan talteen niistä hetkistä, kun kateus meinaa vallata mielen. Laitan inspiraatiolasit päähän, huomaan ihailevani lavalla olevia esiintyjiä ja talletan ne tunteet sinne, mistä motivaationlähde löytyy. Sen jälkeen sanon itselleni, että nyt: 

Nauti. Tämä on sinulle, ei sinulta pois.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.