Kirje kiusaajalle

 

Viime postauksessa kirjoitin lapsen varastamisesta, joka on toiseen lapseen kohdistuessa myös kiusaamista. Sainkin aiheesta kommentin, miten eräs varastava lapsi oli kiusannut perheeseen kuuluvaa lasta, sekä muita lapsia.

Nyt, kun syksy on taas koittanut ja aamuisin lasten, nuorten ja aikuisten tiet käyvät kouluun, on erityisen tärkeää puhua kiusaamisesta. Asiasta, joka on johtanut pahimmassa tapauksessa niihin kaikkein kauheimpiin asioihin, siihen hetkeen, kun kiusattu ei enää löydä tietä eteenpäin ja lakkaa olemasta.

Facebookissa tulee säännöllisin väliajoin vastaan ketjukirjeitä, joissa puhutaan kiusaamisesta. Ne ovat kirjeitä kiusaajalle, jossa muistutetaan ja vedotaan tunteisiin kertomalla kiusatun ajatukset. Haluan uskoa, että jos ja kun sellainen kirje jonkun kiusaajan silmiin osuu, hän lukisi sen ja ymmärtäisi, että hetkonen, minä olen tuo tämän tekstin monsteri, joka tekee toisen ihmisen elämästä helvettiä. 

Omalta koulutaipaleelta muistan erityisesti ala- ja yläasteella tapahtuneen kiusaamisen. Olen ollut sellaisessa asemassa, että olen nähnyt kiusaamisen kummatkin puolet. Kokenut sen herätyksen kaksi kertaa. Siitä syystä tiedän, mitä ryhmäpaine ja joukossa tiivistyvä tyhmyys voivat saada aikaan. 

Sanoisin, että varsinkin yläaste on yksi raaka peli koko koulu. Nuoret sinkoilevat hormonit hyrräten päin seiniä tehden järjettömiä tekoja. Amerikkalaiset kouluun sijoittuvat teinisarjat kaikkine draamoineen eivät ole mitenkään tuulesta temmattuja. Niiden seinien sisällä ja valitettavasti myös ulkopuolella tapahtuu asioita, joitka pilaavat monen nuoren itsetunnon vuosiksi, tai lopullisesti. 

Muistan koulusta nuorisotoimen yhteiset luennot, joissa painotettiin hiljaa aktiivisten kiusaajien mukana hengailemisen olevan myös kiusaamista. Olen täysin samaa mieltä. Tiedättehän ne coolit pahisliigat, jotka omistavat koko paikan ja epävarman teinin mielestä helpoin ratkaisu on päästä tuohon jengiin ollakseen turvassa. Tämä ajatus kävi myös minun mielessäni ja oman aikani tuossa porukassa myös pyörin. En ollut koskaan niin "rohkea", että olisin mennyt joukon etunenässä tekemässä ihmisten elämästä helvettiä, mutta aivan varmasti kasvoni yhdistettiin siihen porukkaan ja kaikki jengin urhrit ovat sitä mieltä, että yhtä lailla olen osallinen, kuin se joka ne kamalat sanat sanoi ääneen.

Yläasteen aikana omassa elämässä sattui ja tapahtui paljon, ja lopulta kelkka kääntyi ympäri. Etäännyin siitä porukasta ja sain kunnian päästä vastapuolen pelaajaksi. Siihen joukkueeseen, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia sen voiman ja pelisääntöjen rikkomisen edessä.

On aivan älytöntä miten voimattomia kouluhenkilökunta ja aikuiset tuollaisessa tilanteessa ovat. Tuntuu jopa vähän siltä, että niitä lapsia pelätään. Ei ole todellakaan kummallista, että oppilaat saavat myös opettajat itkemään, kun ottavat kaikki henkisen väkivallan keinot esille. Aina, kun näen entisen opettajani jossain, kerron hänelle olevani pahoillani kaikista niistä sanoista, jotka hän sai vasten kasvojaan ja erityisesti sydäntään, kun kipuilin omassa pahassa olossani. 

Miltä kiusatusta sitten tuntuu. No pahalta siitä tietenkin tuntuu. Tärkein huomio tässä hommassa on se, ettei kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan pahaa oloa. Ei kenelläkään. On uskomatonta, kuinka joku voi kuvitella, että hänellä on joku ihmeellinen korkeampi status, jonka turvin voi aivan vapaasti tehdä toisen elämästä helvettiä. Sellaista statusta ei voi itselleen luoda, vaikka kuinka kovaa kuvittelisi. Sen luomme me toiset. Kaikki me, jotka olemme olleet hiljaa siinä hetkessä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Sillä hyväksynnällä tähän maailmaan syntyy kiusaajia, jotka voivat jonain päivänä saada taakseen niinkin monta hiljaista hyväksyjää, että päätyvät presidentiksi. 

Tämä on kirje kiusaajille, kaikille meille, jotka tavalla tai toisella ovat mahdollistaneet sen tapahtumisen. Me päätämme annammeko valtaa, vai emme.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.