Koti-ikävä kahteen maahan

 

Lähtö lähenee päivä päivältä. Jäljellä ei ole edes kahta viikkoa ja tuntuu siltä, että kaikki on jäänyt tekemättä. Kaverit on alkaneet tuntua läheisiltä ihan vasta viimeisten kuukausien aikana ja monta ihanaa projektia jää taakse, eikä niitä mahdollisesti lämmitetä enää koskaan.

Toisaalta en malta odottaa sitä hetkä, kun saan Eemeli-kissani syliin, ja voin nuuskutella sen pehmeää mahaa ja kuunnella liikuttavan voimakasta kehräystä ja yninää.

Kaipaan suomalaisia ruokakauppoja ja sitä, että visa electron toimii maksuvälineenä. Haluan syödä sipsejä, jotka maistuvat tultulta ja voi, että miten kova ikävä on kunnollista dippiä niiden kanssa. Sitä lisäainepommia, joka on vaan, ah, niin täydellistä. Taidan valita ranchin ja valkosipulin ensimmäiselle sipsi-illalliselle. Rasvalastuiksi vailitsen Pirkan sourcream and onioneita. Alkaa taas kuola valumaan, kun mietin niitä (terveiset vaan kaikille hiilarihirmuille :D)

 

 

Kaipaan syvällisiä keskusteluja niin, että voin käyttää kieltä kaikilla sen väreillä. Haluan tuntea itseni taas fiksuksi, tai ainakin niin fiksuksi, kuin vaan suinkin voin itseni tuntea. Puhun mielestäni aika hyvää englantia (kauhee kun se kehuu itseään), mutta se ei ole sama, kuin kavereiden kanssa keskusteleminen suomeksi. Ehkä siksi tutustumisessa ja itsensä turvalliseksi tuntemisessa on mennyt niin kauan omalta puoleltani. Tänään vastasin toisaalta "si", kun treeneissä joku kysyi englanniksi, että onko kaikki selvää, joten ehkä kielet ei olekaan ihan niin hyvin hallussa..

Sitten ne järvet.. Erityisesti ne järvet. Kävelin pari viikkoa sitten lähemmäs 10 km lähellä olevalle järvelle (mahdollisesti tekojärvi), mutta ei se ollut mitään verrattuna "oikeisiin" järviin. Odotan sitä, kun saan herätä mökillä ja ulkona kuuluu vain, kuinka tuuli liikutta puiden lehtiä ja linnut laulavat. Haluan juoda aamukahvin kuistilla ja sen jälkeen pulahtaa kirpeään veteen, joka on kirkasta.

Samalla hetkellä kaipaan kuitenkin jo monia asioita täältä. Tästä maasta on tullut koti näiden 10 kuukauden aikana. Päivittäin tehdessäni asioita saatan yhtäkkiä liikuttua, kun tiedän, etten välttämättä tule tekemään asioita niin enää ikinä. Huolettomuus on yksi asia, jonka toivon saavani täältä mukaan kotiin. Voin tehdä asioita kovalla tahdilla, mutta silti säilyttää positiivisen vireen. Ainakin yleensä. Paitsi, jos on samanlainen maanantai, kuin tällä viikolla.

Ikävöin ystäviäni Suomessa, mutta ikävöin jo nyt kaikkia näitä upeita ihmisiä, jotka olen tavannut täällä. Meillä on sellainen 10-15 hengen porukka, jonka kanssa ollaan kokoonnuttu pitkin vuotta illalliselle vuorotellen toistemme luokse. Jokainen on tuonut mukanaan jotain yhteiseen pöytään ja yhdessä on istuttu välillä aamun pikkutunneille asti. 

 

 

Meillä on täällä jazz-osastolla myös aivan huikea yhteishenki ja parhaimpiin muistoihin lukeutuvat ehdottomasti valmistuvien opiskelijoiden päättökonsertit. Niiden jälkeen kaikki jäävät aulaan/kahvilaan hengailemaan ja juomaan muutamat oluet. Opettajat muiden mukana. Se on ollut myös yksi ihanimmista asioista, kun opettajat ovat osa meidän yhteisöä täällä. Kaikki heistä keikkailevat ahkerasti ja välillä opiskelijat soittavat myös heidän projekteissaan. Tuntuu siltä, että työelämä on lähellä, eikä vasta valmistumisen jälkeisessä elämässä.

Tunteeni ovat todella ristiriitaiset. Tuntuu siltä, kuin olisi eroamassa jostain parisuhteesta. Samaan aikaan tietää, että eroaminen on oikea ratkaisu, mutta osa minusta kuitenkin sanoo, että suhteeseen jääminen olisi parempi.

Eroaminen on niin hankalaa, eikä kyyneleiltä taida tälläkään kertaa säästyä.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.