Kuka päättää mitä saan tuntea?

"Tästä mieleeni heräsi kysymys, että onko meillä jokin tavoittelemisen arvoinen ideaalitilanne tämän paskan sietämisen kanssa."

 

Monna treenaa-blogissa oli aiheena ilkeisiin kommentteihin reagoiminen. Toiset ovat kovettaneet nahkansa ja oppineet elämään ikävän palautteen kanssa, kun taas toisella yrityksistä huolimatta nuo kommentit pääsevät ihon alle.

Tästä mieleeni heräsi kysymys, että onko meillä jokin tavoittelemisen arvoinen ideaalitilanne tämän paskan sietämisen kanssa. Onko osa vaan heikkoja yksilöitä, jotka eivät ole tarpeeksi treenanneet tätä hommaa?

Jos järjellä lähdetään pyörittelemään tätä asiaa, eikös ole aika loogista, ettei kenenkään kuuluisi olla toiselle ilkeä? Asia, joka toivottavasti suurimmalle osalle meistä kotona opetetaan. Jotain ihmeellistä tapahtuu, kun lähestytään aikuisuutta. Tämä ajatusmalli tuntuu unohtuvan. Asiaa ei auta internetin ihmeellinen maailma, jossa on loputon määrä kanavia, jonne voi käydä näpyttelemässä sysimustia kommentteja ilman, että sekuntiakaan miettii, miltä itsestä tuntuisi, kun joku tulisi oman ikkunan alle huutelemaan samoja juttuja.

Jokaisella on tietysti oikeus olla eri mieltä, ja erilaiset mielipiteet saavatkin parhaimmassa tapauksessa aivan loistavaa keskustelua aikaan ja antavat uusia näkökulmia rikastuttaen omaa ajatusmaailmaa.

Sitten on näitä kommentteja, joiden tarkoitus ei ole millään tavalla keskustella kirjoittajan tai muiden kommentoineiden henkilöiden kanssa. Tarkoitus on vain ja ainoastaan sanoa asiansa niin rumasti, että se varmasti sattuu. Mistä tämä tällainen oikein kumpuaa?

Unohtuuko meiltä se, että jokainen kokee tämän maailman eri tavalla? Me too-kampanjan yhteydessä nousi aika paljon keskustelua siitä, että minkälainen kohtelu lasketaan häirinnäksi. Osa on kokenut elämässään aivan järkyttäviä asioita ja jonkun mielestä niiden rinnalla pienemmät asiat eivät ehkä olisi varsinaista häirintää.

Tässä päästään siihen jännään hommeliin, että jokaisella meistä on erilainen elämä edessä ja takana. Henkilö, joka on joutunut raiskauksen uhriksi ja henkilö, joka ei ole sitä kauheutta joutunut kokemaan, eivät voi millään tietää, että miltä toisesta tuntuu. Se, että tässä maailmassa tapahtuu aivan järkyttäviä asioita, ei kuitenkaan luo mitään mittaria, jonka mukaan asiat määritellään. Me koemme asiat vain ja ainoastaan omien kokemustemme kautta.

Jos suurin koettu fyysinen kipu on nilkan nyrjähtäminen, on se tälle henkilölle mittarin ääripää kivun suhteen, eihän hänellä ole kokemusta mistään muusta. Toinen on saattanut olla jossain todella vakavassa onnettomuudessa, jonka seurauksena hän on ollut sairaalassa kuukausikaupalla aivan järkyttävissä kivuissa, joihin eivät edes vahvimmat lääkkeet tuo helpotusta. Tämän henkilön kokemus kivun ääripäästä on siis aivan erilainen.

Ihminen on siinä mielessä nerokas olento, että kokemukset elämästä, vaikeista ja ihanista asioista, ovat jokaiselle henkilökohtaisia. Tästä syystä kukaan miestä ei voi tietää tarkasti, miltä toisesta tuntuu. Onneksi jokainen voi olla omalla mittarillaan super onnellinen. Me emme voi yksinkertaisesti sanoa kenellekään, että sinä et tiedä mistään mitään, kun et ole kokenut näin ja näin kamalia asioita.

Me emme voi tietää, kuinka kamalilta asiat toisesta tuntuvat.

Jazz-terveisin,

Henriika S.

 

Ps. Haluaisin muistuttaa Tampere Jazz Happeningin lippuarvonnasta, joka on käynnissä tämän postauksen yhteydessä.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentit

Millie's
Randomilla

Word.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.