Kun kaikki vaan v#tuttaa

 

Maanantai.

Ei perse se on oikeesti taas maanantai. Tää viikko tulee olemaan ihan s##tanasta. Miks mulla on aina ennen koulun loppumista ihan ylläripaljon hommia.

Mitä jos mä vaan jätän kaikki asiat tekemättä. Katoan vaan kaikessa hiljaisuudessa, enkä ilmesty paikalle enää minnekään.

Okei. Se on huono vaihtoehto. Mulla ei olis sit yhtään kavereita enää. Mä on lupautunut kaikkiin näihin juttuihin ja nyt on pakko hoitaa hommat kunnialla. Tai hoitaa edes jotenkin. 

Miksi M:kin on niin raivostuttava tänään. Miten se osaa tehdä kaiken jotenkin niin ärsyttävästi. Jopa sen sohvalla oleminen ottaa aivoon. Tän on nyt kyllä pakko johtua ihan vain musta itsestäni. Ei kenekään sohvalla oleminen voi nostattaa lerssiä toisen otsaan.

 

 

Halooo mikä mua taas vaivaa. Onks tää nyt se muoti-ilmiö nimeltä stressi. Joo taitaa tää olla. Miks tälle tunteelle pitää olla edes joku sana. Voisko sen vaan poistaa maailmasta ja tehdä asioita ilman v-käyrän nousuja?

M lähti jo kouluun. Luojan kiitos se lähti. Saan olla nyt rauhassa ja tehdä asioita ilman, että se ärsyttää. Mutta hetkonen. Mua v#tuttaa edelleen. Syy todellakin taitaa olla mussa.

Miks mä taas katon netflixistä jotain ihan aivotonta sarjaa, vaikka pitäis opetella biisejä tän viikon keikoille? No jos mä ihan vähän vaan. Ehkä se auttaa.

Nyt skarppaa nainen. Mitä stressinhallintakeinoja olikaan olemassa? Uni, terveellinen ravinto ja urheilu. Hei jes urheilu! Mä voin käydä tossa puistossa tekemässä jonkun nopeen hiitin. Paitsi, että tää sarja on oikeesti ihan hyvä. Jos mä laitan vaan urheilurintsikat päälle ni voin vaikka muuten nakkena hölkätä tässä olkkarissa ja katsoa tätä sarjaa samalla. Se auttaa varmasti.

 

 

Huh. Tulipa hiki. Hyvä olohuonejumppa. Oon kyllä reipas, eikä päässä enää kuulu niin paljoa kiukuttelun ääniä. Äkkiä suihkuun ja viimeiselle laulutunnille. 

Ai. Ei olekaan tuntia, koska opettaja on taas kipeä. Taas v#tuttaa, vaikkei opettaja edes voi asialle mitään. Jos on sairaana, niin sitten on. So simple. Silti sapettaa. Sappi. Sappinesteet. Ne on muuten kamalia, jos oksennustaudissa ei tule muuta enää ylös. Hyi.

Sapettaa.

Koulussa vähän helpottaa. Hieno mestarikurssi/luento New Yorkista tulleelta pianistilta David Berkmanilta. Aivan jäätävän kova pianisti. Treenimotivaatio sai taas vähän lisäbuustia. Kiva mennä M:n kanssa tsekkailemaan perjantain keikalle mun sävellyksiä. 

Jes. Kerrankin luokassa on hyvä ilma. Täydelliset olosuhteet treenille. Mutta hetkonen. Voiko olla totta, että M:llä alkaa mennä hermot mun kanssa treenaamiseen. Tää on niin hanurista. Ei vaan osata tehdä töitä ärsyttämättä toisia. Voisko se edes kerran sanoa, että mun kirjottama musa on hyvää, eikä näyttää kokoajan siltä, että tää on paskinta mitä se on koskaan kuullut. 

Ei se oikeesti varmaan ajattele niin, mutta se näyttää siltä. Meinaan räjähtää, mutta nielen kuitenkin ikävät sanat, jotka tekee kovasti työtä päästäkseen mun suusta. Nyt ei ole oikea hetki olla ilkeä. Sille ei ole ikinä oikeaa aikaa ja tää johtuu nyt kyllä ihan vaan musta.

Saatiin soitettua pääpiirteittäin kaikki biisit läpi ja ollaan ihan sovussa. Hyvä. Nyt enää pianotunti ja yhdet treenit.

Treeneissä on taas välimerellinen tunnelma ja tietysti ne alkaa myöhässä. Eka biisi soitetaan kuitenkin nopeasti läpi ja ajattelen, että täähän on ihan helppoa. Kerrankin pysytään asiassa, eikä jauheta ihan muita juttuja. Kohta pääsen jo kotiin. 

Hetkonen. Mites mä laulan ihan väärin koko ajan. Miten kukaan voi laulaa puoli sävelaskelta pieleen koko ajan. Onkohan mulla korvissa joku kasvain. Aivokasvain. Se mulla varmasti on. Okei rauhotu nyt ja kuuntele. Hengitä sisään ja ulos. Sisään. Ulos.

Noniin, nyt tää taas sujuu. Taidan vaan olla nälissäni. Pitikin unohtaa lompakko kotiin. 7 tuntia syömättä ei ole mulle hyväksi. Sekin kiukuttaa. M lupasi onneksi laittaa ruokaa. 

 

 

Onhan se oikeesti aika ihana. Ei varmaan moni jaksaisi mun kanssa olla. Ehkei kukaan muu, kuin se. Pitää sanoa sille kotona kyllä, että rakastan sitä tosi paljon. Joo. Niinhän mä rakastan. 

Vaikka se välillä ottaa niin paljon aivoon, ettei sitä voi edes sanoilla kuvailla. Suuria tunteita tosiaan.

Täällä tuoksuu ruoka. Voi se on käynyt kaupassa ja meillä on ruuaksi tortilloita. Viiniäkin on. Okei, oli tää päivä ihan hyvä. Oikeestaan nyt, kun mietin kunnolla en ymmärrä, että miten saattoikin olla sellainen päivä, kun sitruuna pysyi tiukasti alapäässä, vaikkei siihen edes ollu mitään aihetta.

Mulla ei ole edes menkkoja nyt. Oikeesti naisen aivojen kanssa elämäinen on välillä ihan laittoman rankkaa.

 

 

Sielustani pulppuaa maailman eniten sympatiaa kaikille, joiden maanantaita väritti kaikki ripulin värit. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika

(Kuvissa on mun rakkaimmat lapseni Eemeli ja Kaisa. Nämä ipanat nään ihan muutaman viikon päästä. Tyypit on oikeasti tosi leppoisia ja nämä on ihan loistavia tilannekuvia kissojen v#tutuksesta.)
Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.