"Kun mä oon lavalla, ne näkee vaan mun hytisevän mahan"

 

 

Täällä Groningenissa kelit on olleet jo välillä vähän liian tukalia. Mittari on käväissyt kolmenkympin yläpuolella ja terassit kuhisevat ihmisistä. Täällä on kyllä toisaalta terassikausi koko vuoden ympäri, joten ei se ihan niin ihmeellistä ole, mutta ihanaa kuitenkin.

Lämpenevät kelit pakottavat ihmiset vähentämään vaatteita ja pakosti sitä alkaa miettimään omaa kesäkuntoaan ja rannalla patsastelemista. Saakelin pelottavaa homma sanoisin. Siinä ollaan simmareissa koko kansan edessä ja epäilijämenninkäiset huutelevat takaraivossasi imartelevia asioita vartalostasi ja kertovat rehellisesti, mitä kanssaihmisten mielessä liikkuu.

 

 

Tämä kauhistuttava ja aina niin tavoiteltu kesäkunto sai mut miettimään meitä lavalle kiipeäviä tyyppejä. Siinä hetkessä sitä altistaa itsensä julkiselle arvostelulle sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Ihmiset tutkailevat minkälaisessa kunnossa olet. Keikkaa edeltävänä päivänä tuli ehkä syötyä vähän niin ja näin ja nyt turvottaa. Miksi piti laittaa tämä vartaloa myötäilevä mekko, vaikka olo oli jo valmiiksi epämukava? Tuliko kiire ja hiukset piti vetästä hätäponnarille, kun piti valita meikin ja hiusten laittamisen välillä? Jännityspissalla käydessä sukkahousuihin tuli juuri sopivasti reikä, eikä mukana ole toisia. Kaikkea tätä tapahtuu jatkuvasti ja sillä hetkellä tuntuu, että jokainen yleisössä ajattelee juurikin sitä reikää sukkahousuissa ja tuijottaa pömpöttävää mahaa, joka hytisee hengityksen tahdissa. Onnellinen on se, joka ei ole koskaan miettinyt tällaisia asoita ennen keikkaa.

Nykyään mietin paljon ihmisen kehon ja mielen toimintaa ja kuinka tasapainotella tässä houkutteiden täyttämässä maailmassa niin, että nauttii elämästä, mutta samalla pitää huolta itsestään. Asia ei ole kohdallani aina ollut näin ja uskonkin, että elämässä tulee vastaan jaksoja, jolloin itsestään huolehtiminen on vaikeampaa ja suunta on vähän hukassa.

Neljä vuotta sitten minut tunteneet ihmiset muistavat varmasti sen hitusen (20-30kg) isomman tytön, joka mietti kovasti, että miksi oma keho ja mieli tuntuu niin vieraalta. Osasyy oli se, että en pitänyt siitä, mitä peilistä näin, mutta suurin syy sille ololle oli se, etten ollu pitänyt itsestäni huolta. En arvostanut itseäni. Muistan muutamia keikkoja siltä ajalta ja se tunne, kun kiipesin lavalle oli kamala. Olin menossa esiintymään ihmisille ja musiikin keinoin jakamaan heidän kanssaan asoita itsestäni. Tietoisesti en viestittänyt epävarmuuttani tietysti kenellekään, mutta olin pelkkä varjo entisestä itsestäni. Häpesin. Olin silloin 21-vuotias.

 

 

Luin jokunen aika sitten Hesarin jutun Sara Forsbergin urasta. Tai enemmänkin se on negatiivinen analyysi kaikesta, mikä ei ole mennyt oikeaoppisen kaavan mukaan. 

"Single on kolmas kerta, kun Saara luo musiikkiuransa aikana tyylinsä kokonaan uudestaan." kirjoittaa toimittaja artikkelissa ja kertoo myös, että "kun Forsbergin uraa katsoo kuin kenen tahansa poptähden – kuten hän haluaa – jää käteen visiottomuuta, jonka ei pitäisi johtua koneiston koosta tai yrittämisen puutteesta." 

BOOM! Upean kannustavaa tekstiä ja onhan se nyt selvä homma, että 22-vuotiaana kaiken pitää olla mietittynä ja kerran, kun elämässä on jotain päättänyt, niin sillä mennään sitten mummeliksi asti.

Itse en voi puhua kenenkään muun mielenliikkeistä, kuin omistani, mutta veikkaisin, että aika monella ajatukset elämästä ja omasta itsestä muuttuvat vuosien aikana. Kaikki pyrkivät kuitenkin samaan tilaan oman itsensä kanssa. Onnellisuuteen. Toiset löytävät sen ensimmäisellä yrittämällä ja toisilla sen löytyminen kestää ihan viimeisiin päiviin asti ja jotkut tarvitsevat etsimistä ollakseen onnellisia.

 

 

Miten tämä liittyy lavalla heiluviin ihmisiin? No, me menemme lavalle usein vapaaehtoisesti ja siellä meistä välittyy onnellisuus tai sitten ei. Meidän työ on esiintyminen, joten on ihan suotavaa, että esiintyjä osaa myös vähän näytellä, mutta lopulta se perimmäinen fiilis välittyy kuitenkin yleisöön. Se fiilis siitä, että kuinka sä voit omassa itsessäsi. Tietysti elämän vastoinkäymisistä soittaminen on todella voimakasta ja niin me tehdäänkin, mutta jos ihmiskeho ei ole ollenkaan onnellinen henkisesti, fyysisesti tai sosiaalisesti, hajoaa se varmaankin lopulta.

Toisaalta esiintyvän taiteilijan ajatellaan aina olevan vähän rikki. Hauras ihminen on mielenkiintoinen ja mitä enemmän iholle päästään, sitä enemmän se kiinnostaa. Useimpien esiintyjien taustalla on tarina masennuksesta, onnettomuudesta, yksinäisyydestä tai jonkinlaisesta itsensä etsimisestä, mutta aina taustalla on pyrkimys onnellisuuteen. Kukaan ei tahallaan uiskentele syvissä vesissä tai jos niin tekisi, se aiheuttaisi kai jonkinlaista onnellisuutta itsessään, jos sitä välttämättä haluaa tehdä.

Jollain tavalla mietin tätä esiintyjän matkaa tässä elämässä yhtenä kesäkunnon metsästyksenä. Sanotaan, että kesäkunto tai rantakunto syntyy sillä hetkellä, kun laitat kesähepeneet tai simmarit jalkaan ja kävelet rannalle. Se on silloin se sun sen hetkinen kunto. Kesäkunto taitaa kuitenkin olla enemmän henkisen kunnon tila, kuin fyysisen. Se symboloi omalla tavalla sitä hetkeä, kun ihminen on sinut itsensä kanssa. Samalla tavalla lavalla on hyvä olla, kun olet sinut itsesi kanssa.

 

Tässähän tämä elämä menee, kun itsensä kanssa opettelee olemaan.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.