Kun oma äiti sairastuu syöpään

Tämän tekstin luonnos on pyörinyt täällä jo pidemmän aikaa, mutta sen julkaiseminen on ollut pelottavaa. Alussa kirjoitin sitä tänne vaan oman pään tyhjentämistä ajatelleen. Bloggaamisessa yhtenä haasteena on juurikin rajan vetäminen. Täällä kerrotaan lopulta aika pieni osa ihmisen elämästä, vaikka tekstiä syntyy paljon. Päätin blogia perustaessa, että mä haluan kertoa niistä jutuista, joita muusikoiden kiillotettujen julkisuuskuvien takana tapahtuu ja nyt on aika kertoa, että mitä on tapahtunut mun elämässä viimeisen vuoden aikana. Tai oikeastaan mun äidin elämässä.

Kesällä 2016 elettiin onnellista aikaa. Oltiin juuri saatu tietää, että päästiin Matiaksen kanssa samaan kouluun vaihtoon, ja edessä oli keikkakesä ilman mitään "jokeritöitä". Ennen Hollantiin muuttoa käytiin aktiivisesti myös kyläilemässä sukulaisten luona, ja ollessamme Kemissä reissussa se sitten tapahtui. Olin Matiaksen siskon kanssa salilla ja pitkästä aikaa päässyt kunnon spinningpyöräilyn makuun. Musat soi täysillä korvissa, kun huomasin, että isi soittaa. Vastasin huolettomasti polkemisesta hengästyneenä, että: "Mitäs isi?"

"Äidillä on syöpä ja se on aggressiivinen. Hoidot pitää aloittaa heti, koska muuten on vaan jotain kuukausia aikaa."

Kaiken se sanoi rauhallisella äänellä ja jatkoi samaan malliin. Kertoi suunnitelmista ja siitä, että meidän täytyy lähteä Hollantiin vaihtoon, vaikka mikä olisi. Elämän on jatkuttava. Tästä tulee taistelu, mutta se on voitettavissa. Jos ei ole, niin äidille on tärkeintä, että se näkee sen lapsilla menevän hyvin ja lujaa. Että ne toteuttaa niiden unelmia.

Jatkoin polkemista. Jotenkin isin rauhallinen ääni sai omankin puheen rauhalliseksi, vaikka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt karjua ja huutaa. Itku oli tulossa, mutta se odotteli varmaankin puhelun loppumista. Se puhelu kesti ehkä kaksi minuuttia, ja ne kaksi minuuttia muuttivat kaiken, paitsi sen, että jatkoin polkemista. Poljin kovempaa ja kovempaa ja toivoin, että kukaan ei huomaa, kun kyyneleet alkoivat sekoittua hikipisaroihin. Yhdessä ne putoilivat lattialle "tip, tip, tip, tip" ja päässä pyöri vaan ajatus, että mun äiti ei saa kuolla. 

Ystäviä nähdessä teki mieli ensimmäiseksi huutaa, että mun äidillä on syöpä, eikä kukaan voi luvata mulle, että se paranee. En kuitenkaan huutanut. En kertonut juuri kenellekään. Olisi ollut varmasti mielenterveyden kannalta helpompaa sanoa asiasta jollekin, mutta joku siellä päässä piti sanoista niin kovasti kiinni, että ajatukset jäivät itselleni. Matiakselle puhuin, kun pelotti eniten, mutta muuten kävin dialogia ihan vain omassa päässäni.

Totuus äidin sairastumisesta iski tajuntaan oikeastaan vasta, kun shoppailtiin yhdessä mattoa ja koristetyynyjä alakerran toimistohuoneeseen. Sinne kannettiin yläkerrasta yksi vierassänky, jotta äidin ei tarvitsisi kävellä portaita, kun hoidot kunnolla iskevät luihin ja ytimiin. Tietysti heiteltiin vitsiä kaikista pöhköistä kuoseista ja hulluteltiin ajatuksella neonvärisestä huoneesta, mutta todellisuudessa oltiin rakentamassa huonetta, jossa äidin elämä joko jatkui tai ei.

Hoidot aloitettiin lähes heti ja niiden vaikutus iski nopeasti. Vanhempieni luona järjestettiin kesäjuhlat vielä ennen meidän lähtöä ja siinä vaiheessa hiuksia oli alkanut jo tippumaan suihkunlattialle. Naurettiin äidin kanssa yhdessä, että voi kunpa ne kestäisivät vielä nämä juhlat, ja liimattiin hiukset talon vahvimmalla hiuslakalla toisiinsa, että ne kestivät mukana vielä viimeisen illan. Sen jälkeen kalju pää tulisi muistuttamaan joka päivä taistelusta, jonka voitosta ei voinut olla kukaan varma.

Kun hoitoja alkoi olla jo jonkin verran takana, kerrottiin minulle ja siskolleni, että edessä on mitä luultavammin kantasolusiirto. Syöpää sanottiin joksikin aggressiiviseksi ja nopeasti kehittyväksi lymfoomaksi, mutta sen tarkemmin en sille nimeä tiedä, enkä edes halunnut tietää. 

Joulu tuli, mutta kantasolusiirtoa ei tehty. Äitini oli päättänyt, että ei halua sitä. Hän oli sitä mieltä, ettei halua viettää elämästään seuraavia vuosia siirrosta toipumiseen, vaan syöpä nujerretaan joko käytössä olevilla hoidoilla tai sitten ei ollenkaan. 

Sanotaan, että äidit ovat viisaita ja niin on meidänkin äiti. Kevät tuli ja kuvat näyttivät, että mahdottomasta oli tullut mahdollista. Se tyyppi, jolle en suostunut antamaan nimeä, oli häipynyt. Hitaasti hiukset alkoivat kasvaa takaisin ja kevään ollessa Hollannissa jo pitkällä saapuivat vanhempani moottoripyörällä voitonmatkalle.

Se paskiainen oli nujerrettu. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Kommentit

Millie's
Randomilla

<3

Vitsi mikä tarina. :) Vielä sydän onnellisille lopuille <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Liikutuin kesken aamiaisen lukiessani tätä. Kauniisti kirjoitettu tarina ja viisaita sanoja isältäsi. Olen niin onnellinen puolestanne! &lt;3

Henriika S.

Voi! Kiitos <3 Meidän isi on kyllä melkoinen sankari. Ja niin on äitikin <3

MarikaJohannaP
Hey girl

<3. Mä olen todella onnellinen teidän puolesta.

Henriika S.

Ihana. Kiitos <3 

Lilies
Lilies & Life

Kirjoitit todella koskettavasti. Onneksi tässä oli onnellinen loppu <3

Henriika S.

Kiitos <3 Nää on todella pelottavia asioita ja laittaa kyllä arvojärjestyksen uusiksi. Nyt oon kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.