Kyyneleet silmissä rattia puristaen

 

Istun autoon ja laitan avaimet virtalukkoon. Huomaan, kun hengitykseni muuttuu yhä pinnallisemmaksi. Oikeastaan se on ollut sitä jo siitä asti, kun ajatus ratin taakse istumisesta tuli todelliseksi. 

Hengitän syvään ja valmistaudun käynnistämään auton.

Yksi. Kaksi. Kolme.

Tein sen. Enää täytyy peruuttaa pois pihasta ja sitten pääsen matkaan. 

Tutulla pihatiellä kaikki on hyvin. Ajan kohti isoa tietä ja sitten se tapahtuu. Kyyneleet kohoavat silmiini ja purskahdan itkuun. Puristan rattia rystyset valkoisina ja keskitän kaikki voimani siihen, että saan kyynelten tulvan asettumaan.

Puhun hennolla äänellä itselleni. Toistelen samoja tuttuja sanoja.

Pystyt siihen. Kaikki on hyvin. Hengitä.

Jossain kahdenkymmenen toistokerran paikkeilla rauhoitun ja tajuan, että selvisin taas. Selvisin rattiin ja olen liikkeellä. 

 

 

Näin ei käy enää läheskään aina, tai oikeastaan on jopa tavallisempaa, että selviän ajamisesta ilman yhtäkään tsemppipuhetta. Syy, miksi autoon astuminen on ollut vaikeaa, löytyy kuuden vuoden takaisesta kolarista. Se tuli mieleeni taas, kun luin Iidan matkassa-blogista tämän todella pysäyttävän kirjoituksen.

Oma kolarini ei ollut läheskään yhtä vakava, kuin Iidan, mutta pelko jäi silti. En nukahtanut rattiin, vaan väistin kapealla tiellä hieman leveästi ajavaa rekkaa, ja epäonnekseni tien vieressä ei ollutkaan piennarta. Se oli kulunut ajan saatossa pois ja korkea heinä loi illuusion sellaisesta. Päädyin lopulta n. 60km/h nopeudella pari metriä syvään ojaan ja lopulta matka tyssäsi maavalliin. Kova tälli sekin siis, mutta lievällä aivotärähdyksellä ja mustelmilla selvittiin.

En ollut ennen onnettomuutta nauttinut autolla ajamisesta mitenkään suunnattomasti ja sen jälkeen vielä vähemmän. Suurin muutos ajamisessa oli se, etten halunnut ottaa ketään enää kyytiin. Tuntuu turvallisemmalta, kun kyyditsee vain itseään. Tiedän myös, ettei saisi vältellä ajamista, mutta se tuntuu välillä vaan niin vaikealta. 

Oudointa tässä pelossa on se, että se liittyy pelkästään autoiluun. Skootteria ei ole mitenkään ihmeellistä ajaa, ja välillä haaveilenkin moottoripyörällä kruisailemisesta (M ei ole vielä ihan vakuuttunut tästä harrastuksesta). Huomaan myös, että pelko ei niinkään liity ajamiseen, sillä jos tietäisin, että kaikki kadut olisivat tyhjiä, voisin kruisailla menemään vailla huolen häivää.

Toisin sanoen pelkoa aiheuttavat toiset ihmiset autojensa kanssa. Ihmiset, joiden pään sisälle en pääse. En voi ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Eilen ajaessani vain vajaan tunnin matkan kurvasi eteeni 3 tyyppiä aivan järjettömällä tavalla. Jokaisella kerralla oli pakko jarruttaa aika voimakkaastikin, joten mistään sulavasta liikenteeseen liittymisestä ei näillä kavereilla ollut todellakaan kyse. Viimeisin näistä oli sellainen, kun 100km/h tiellä joku päätti tehdä U-käännöksen keskellä tietä. Siis keskellä?! En olisi ehtinyt edes jarruttaa tarpeeksi kolarin välttäkseni, mutta onneksi tämä kuski tajusi äkkiä koukata pientareelle (joka luojan kiitos oli olemassa), että pystyin väistämään törmäämättä vastaan tulevien kaistalla mahdollisesti ajaviin autoihin. Niitä ei sillä hetkellä myöskään onneksi ollut.

Tänään kotimatkalla perässäni hinkutti joku tyyppi ilman minkäänlaista turvaväliä. Ei ollut ensimmäinen, eikä varmastikaan viimeinen kerta. Haluan korostaa, etten ajanut sillä hetkellä 100% varmuudella alinopeutta.

 

Kysynkin siis nyt, että mikä ihmeen juttu siinä on, että bussipysäkillä seistessä pitää ottaa miljoona metriä hajurakoa, eikä bussissa voi istua kenekään viereen, mutta autolla voi aivan hyvin ajaa ihan perseessä kiinni ilman minkäänlaista henkiä pelastavaa turvaväliä? 

 

 

En todellakaan sano olevani mikään huikea kuski, mutta turvaväli on sellainen juttu, josta pidän huolta aina. Aina.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Kommentit

Millie's
Randomilla

Ihana kuulla, että en ole asian kanssa yksin (vaikka toki toivon, etten pelkäisi :)). Kirjotin tästä itsekin huhtikuussa:

http://www.lily.fi/blogit/laiska-sunnuntai/rakas-fobiani

Kommentoi