Megaluokan keikka=megaluokan darra

 

Nyt puhutaan krapulasta. Siitä viheliäisestä kaverista joka hiipii yleensä viinanhuuruisen illan jälkeen meidän ihmiseliöiden luihin ja ytimiin. Ainoa ero tässä krapulassa on se, ettei tähän tarvita pisaraakaan alkoholia. Alkoholilla on toki tehostava vaikutus, mutta se ei ole missään nimessä välttämätön tämän tilan saavuttamiseksi.

Homman nimi on sellainen, kuin taiteilijakrapula. Terveiset sen pahimmasta vaiheesta eli 1-2 päivää keikan jälkeisestä elämästä. 

Meillä oli Jyväskylä Big Bandin kanssa aivan mielettömän hauskaa keskiviikkona lämmitellessämme lavaa Johanna Förstille ja Turku Jazz Orchestralle.   On suuri kunnia olla osa bändiä ja tällä kertaa solisteerata, ai että mitä namia! Kasattiin ohjelmisto keikalle aika nopealla aikataululla ja hommia sai tehdä oikeasti ihan tosissaan, jotta keikalla saattoi nauttia hetkestä. Ja voi moro, mä nautin todellakin koko sydämeni pohjasta! 

Keikalla ja keikan jälkeen saa yleensä nauttia yhdestä mun ihan lempparikaverista nimeltä adrenaliini, ja se vasta saakin homman pärisemään pääkopassa. Keikan jälkeen voisi halata koko maailmaa ja yleensä mennäänkin porukassa vielä nauttimaan jälkimeiningistä. Voin vaan kuvitella, että miltä tuntuu olla osa porukkaa, joka rundaa satoja päiviä vuodesta. Siinä ollaan niin syvällä omassa kuplassa, ettei ulkopuoliset varmaan enää edes tunnista puhuttua kieltä, vaikka se olisi suomea.

Keikan jälkeisenä aamuna olo saattaa olla vielä ihan hyvä ja edellinen ilta olla vielä lämpimänä mielessä. Iltaa kohden muistojen ylle kasautuu kuitenkin mustia myrskypilviä, ja viimeistään seuraavana päivänä kosahtaa ja kunnolla. Lähestulkoon poikkeuksetta löydän itseni peiton alta nyyhkyttämästä, enkä yleensä osaa edes sanoa, että miksi räkä sillä kertaa valuu pitkin poskia. 

Yleisön näkökulmasta tämä muusikkona oleminen saattaa välillä näyttää aika helpolta ja kevyeltä, mutta todellisuudessa yhden esiintymisen takana on monen monta tuntia työtä. Haluaisinkin nyt vähän avata sitä prosessia, joka esimerkiksi tämän Funky ABBA-projektin taustalla on.

Ensinnäkin, kun kyseessä on Big band, on oltava puhaltajille jo pelkästään keskimäärin. 13 eri stemmaa soitettavaksi. Sen lisäksi bändistä löytyy myös komppisektio, johon kuuluvat piano, kitara, basso ja rummut. Meidän tapauksessa lavalla oli myös perkussionisti. Ja jotta homma pysyy mielenkiintoisena (hehe) pyydetään mukaan välillä solisti, tällä kertaa se olin minä. Koska more is more, oli lavalla myös kaksi taustalaulajaa ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, kapellimestari (nyt myös kappaleiden sovittaja).

 

 

Nyt meillä on siis bändi kasassa ja stemmat soittajille soitettavana. Tähän projektiin ei kuitenkaan ollut valmiita laulunuotteja, joten istuin n. viikon päivät koulun jälkeen kuuntelemassa Nils Landgrenin levyä ja Lapin soittokunnan treeninauhaa, ja kirjoitin korvakuulolta minulle ja taustalaulajille nuotteja. Joka ilta n. 2 tuntia.

Pelkkä nuottien kirjoittaminen ei laulajalle (eikä usein myöskään soittajalle) riitä, vaan hommat on hakattava takaraivoon, jos mielii katsoa yleisöä edes kerran keikan aikana. Yhden tunnin mittaisen ohjelmiston omaksumiseen käytettävä aika on jokaisella esiintyjällä varmasti eri, mutta omalla kohdallani tarvitsen paljon toistoja ollakseni 100% varma, että hommat tulevat lihasmuistista. Aina tilanne ei kuitenkaan ole niin hyvä, että elämästään voi omistaa 2 viikkoa pelkästään yhdelle projektille, mutta tällä kertaa näin oli. Käytin siis viimeiset 2 viikkoa siihen, että treenikoppiin mennessäni tein perus tekniikkaharjoitukset ja loput ajasta käytin tämän konsertin ohjelmiston harjoitteluun.

Treenaaminen ei valitettavasti (ja onneksi) lopu kuitenkaan siihen, kun treenikopin ovi laitetaan kiinni, vaan käytin myös kaikki kävelymatkat hyödykseni, ja räppäsin menemään yrittäen muistaa sanoja ulkoa. Laulu on siitä haastava instrumentti, kun sitä ei voi pilittää menemään samalla tavalla, kuin vaikkapa kitaraa. Siinä käytettävät lihakset väsyvät nopeammin, joten päivässä on vähemmän aktiivista treeniaikaa.

Lasketaanpas nyt vähän, että paljonko tunteja tuli käytettyä noin abauttiarallaa.

Yksi viikko taustalaulujen ja omien laulujen kuuntelemiseen ja nuotintamiseen eli n. 7 x 2h = 14h

Sitten 2 viikkoa vaikkapa 1,5h aktiivista biiseihin keskittymistä joka päivä: 14 x 1,5 = 21h

Tähän päälle vielä yhteiset harjoitukset bändin kanssa, joita oli 3 x 3h = 9h

Kävelyllä treenamista en laske tähän, joten karkeasti laskettuna aktiivista treenaamista yhden 45-60min keikan takana on 44 tuntia.

Jos joku suunnittelee parhaillaan häitä ja miettii, että miksi hääbändille maksetaan niin paljon, voi laskeskella, että paljonko 3 x 45min takana on työtunteja kaikkien muusikoiden tunnit yhteen laskettuna. Vastaus on, että paljon.

Yleensä aina, kun kärvistelen tässä taitelijakrapulassa, syyllistyn vähättelemiseen. Unohdan täysin kaiken sen työn, joka yhteen konserttiin on uponnut, ja ihmettelen, että miten yksi tunti elämästä voi romuttaa ihmisen aivan totaalisesti. Nyt, kun näitä juttuja listaa tähän, tajuaa taas, ettei ole mikään ihme, jos vähän väsyttää ja surettaa. Tässä ammatissa peliin laitetaan kuitenkin, jos ei koko, niin ainakin todella iso osa omasta sielusta.

 

 

Onko sun työssä tätä krapulaa edesauttavaa "piilotyötä", joka ei näy lopputuloksessa ulospäin, ja helposti unohtuu kuluttajilta/tilaajilta?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kommentit

Vantaalainen (Ei varmistettu)

Nyt tulee asiaa. Olin viime viikolla nordic business forumia kuuntelemassa ja siellä puhuttiin tästä "ilmaisesta" työstä. Jos joku on ilmaista, teet sen itse. Kysymys onkin sitten se, että mikä on aikasi hinta.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.