Minä rakastan sinua

 

Suomeen paluusta on nyt aika tarkalleen 2 kuukautta. Jotenkin ihmeellisellä tavalla koko viime vuosi tuntuu jo melkein unelta. Välillä pitää ihan kunnolla nipistää itseään, että tajuaa asuneensa toisessa maassa ihan oikeasti.

Vuoteen mahtuu järjettömän monta muutosta henkisessä ja fyysisessä kodissa. Edellisessä postauksessa kerroin, että mieli on ollut jotenkin oudon harmaa viimeiset kaksi kuukautta ja nyt, kun muutettiin takaisin Jyväskylään, koko homma muuttui todelliseksi. Muutosta on tapahtunut niin paljon, ettei tämä ihmislapsi ole pysynyt perässä.

Meidän mukana takaisin "kotiin" muuttivat kissat Eemeli ja Kaisa, ja sydäntä riipii, kun näkee miten toiset kamppailevat uuteen ympäristöön sopeutumisen kanssa. Eläin ei osaa peitellä hämmennystä samalla tavalla, kuin ihmiset, ja mielessä heräsikin ajatus siitä, että mistä ihmeestä mä olen keksinyt sellaisen ajatuksen, ettei paikkaunnalta toiselle muuttaminen saisi vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin mitenkään? 

Ihmisellehän käy ihan samalla tavalla, kuin eläimelle. Koko viime vuoden ipanat on painelleet menemään ulkona ja nyt meidän uusi koti on tyyliin saman kokoinen, kuin vanhempieni eteinen. No ei nyt ihan, mutta ymmärrätte pointin. Vapaa ulkoilu muuttui lasitetuksi parvekkeeksi ja naapurin kukkapenkkiin kakkaamisen sijaan Kaisa-neidin täytyy taas sietää sisävessassa käymistä. Toista ei voi paeta enää eri kerroksiin, vaan nyt on pystyttävä nukkumaan sovussa sohvalla. 

 

 

Muutos ei todellakaan tapahtunut mitenkään mukisematta ja keskinäisiä sääntöjä on sovittu karvatupot pöllyten. Viikon alussa olin varma, että ei tästä tule mitään, mutta olin väärässä, kuten niin monta kertaa aikaisemmin. Kummatkin ovat löytäneet sopivat lepopaikat kotoa ja silloin, kun Eemelillä on vauhdikas kakkahepuli meneillään, osaa Kaisa kipittää saunaan tai pikkuikkunan kautta parvekkeelle Eemelin koheltamista karkuun. 

 

 

Tunsin tosi suurta helpostusta, kun uskalsin kirjoittaa ikävistä fiiliksistä, ja jo seuraavana päivänä peilistä katsoi vähän armollisempi Henriika. Katselin sitä tyyppiä silmiin ja sanoin, että rakastan sinua.

Tuntui ihmeelliseltä ja itkuhan siinä tuli. Sanoin vielä, että on okei olla tietämättä heti, miten uudessa paikassa ollaan, mutta muista, että minä rakastan sinua.

 

Jazz-terveisin, 
Henriika S.

Share

Kommentoi