NYC osa 1 – Jazzin Bermuda

Joulukuun alussa löysin itseni kaupungista, jonka olin siihen mennessä nähnyt vain elokuvissa. Se on kaupunki, joka ei koskaan nuku. Niin kovasti sitä rakastetaan ja hehkutetaan, että meidän shoppailuparatiisi Iso Omenakin on sen mukaan nimetty. The Big Apple ei todella petä yhtäkään himoshoppailijaa, sillä Manhattanin alue on yksi iso ostoskekskus. Otsikosta voikin jo päätellä meidän matkan tarkoituksen, joka ei tällä kertaa liittynyt shoppailuun keikkalippuja ja levyjä enempää. Tuli reissusta muutama keikkahepene ostettua, mutta perinteistä "tyhjällä matkalaukulla sinne ja täydellä takaisin"-reissua emme tehneet.

Jazzmuusikolle ja jazzin ystävälle New York on vähän samanlainen, kuin rantalomailijalle täydellisen sileä ja valkoinen hiekkaranta turkoosin veden rauhallisesti liplatellessa rantaan, eikä rannalla näy ristin sielua. Yritä siinä sitten päättää mihin kohtaan asetut pyyhkeesi kanssa ihastelemaan täydellistä hetkeä, kun koko ranta on vain sinun. Pahimmassa tapauksessä siirtelet pyyhettä jatkuvasti ja unohdat fiilistellä itse hetkeä. Juuri tältä tuntuu jazzinnälkäisestä Nykissä. 

 

 

On siis oltava tarkkana. Ympärillä tapahtuu koko ajan ja sen saimme todistaa heti ensimmäisenä iltana. Meillä oli treffit sovittuna ystäväpariskunnan kanssa Village Vanguardin eteen klo 22, jotta saisimme vielä liput illan toiseen settiin. Luit oikein, sillä yhdellä lipulla ei pääse automaattisesti kuulemaan kahta settiä musiikkia, vaan keikoille myydään liput erikseen kumpaankin settiin. Ajatus tuntui myös minusta aluksi hullulta, sillä Suomessa yhdellä lipulla saa istua koko illan yleisössä, mutta toisaalta Nykissä ei kysynnästä ole pulaa, ja yleensä vähänkin isompien nimien keikat ovatkin loppuunmyytyjä.

Noniin. Seisomme nyt siis jonossa, ja saamme riemuksemme kuulla ovella olevan vielä muutamia lippuja jäljellä. Lopulta meidän ohjataan portaat alas kuumaan ja kosteaan kellariin, joka on aivan tupaten täynnä. Saamme paikat salin perältä ja lavalta näkyy vain vilaus Christian McBride and Tip City-yhtyeestä. Valot himmenevät ja ilmoille kajahtaa kuulutus, jossa ilmoitetaan hiljaisuussäännöstä sekä kaikenlaisen tallentamisen olevan keikan aikana kiellettyä. Taas tuntui hullulta ajatukselta, ettei kuvia tai videoita saisi ottaa, mutta lopulta se käy kyllä järkeen. Soittaminen on muusikon työtä, ja jos se leviää netissä ilmaiseksi, ei siitä saa palkkaa. Toki parhaimmassa tapauksessa koko ura voi lähteä aivan mielettömään nousuun, jos keikan tähtihetket tallentuvat ja lähtevät leviämään somessa. 

Keikan aikana tunteet heittelevät laidasta laitaan, onnenkyyneleet valuvat jossain kohtaa pitkin poskia, kun matkustusjännitys ja koko syksyn stressi alkaa purkautua. Ystävämme ehdottavat, että menisimme vielä kuuntelemaan toista keikkaa lähellä sijaitsevalle klubille. Vaikka kaupunki on iso, löytyy jazzia kaikkialta. Pelkästään Village Vanguardin lähistöllä on klubeja niin paljon, että joutuu ihan tosissaan valitsemaan. Tai sitten voi tehdä kuten me teimme. Jatkaa iltaa pikkutunneille asti ja käydä yhteensä neljässä paikassa hankkimassa täydellisen jazzähkyn.

 

 

Suosittelenkin lämpimästi Smalls ja Mezzrow-klubien tarjontaan tutustumista. Jos jazz ei ole entuudestaan kovinkaan tuttua, eikä mielessä ole mitään tiettyä artistia tai yhtyettä, jota haluaisit mennä kuuntelemaan, on hyvä vaihtoehto ostaa koko illan lippu näihin paikkoihin. Parilla kympillä saat seikkailla vapaasti näiden kahden paikan välillä, ja jos kunto vain kestää on musiikkia eri yhtyeiden toimesta tarjolla klo 19.30–4.00. Paikan sivuilla lukee enkelien, velhojen ja pyhimysten pääsevän ilmaiseksi, joten jos koet olevasi joku edellä mainituista, on tässä sinulle ilmaista lystiä!

Iltamme päättyi Lihavaan Kissaan eli Fat Catiin, joka oli varsin mielenkiintoinen elämys. Paikka oli valtavan iso, kellariin rakennettu biljardi- ja pingishalli. Yhdellä seinustalla soitti bändi, jonka eteen oli rakennettu katsomo erilaisista sohvista ja nojatuoleista. Saavuimme paikalle myöhään, juuri ennen varsinaisen keikan loppumista. Jazz-keikoilla on tavallista, että virallisen osuuden jälkeen lava on vapaa jameja varten. Ystävämme kävi soittamassa muutaman veisun, jonka jälkeen suuntasimme kaikki nukkumaan. Se kuinka pääsimme lopulta kotiin, on jo ihan toinen tarina. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Kommentit

Millie's
Randomilla

Näitä jazzjuttuja on kyllä aina mukava lukea. Uus maailma mulle, jonka toivon kyllä avautuvan. Oli niin mukava käydä katsomassa kun sä lauloit. Valehtelematta paras keikka viime vuonna.

Sun pitää kirjoittaa kyllä postaus tosta kuinka pääsitte lopulta kotiin. :)

Henriika S.

Voi kiitos ihana <3 Tuli niin hyvä mieli, kun näin sut yleisössä! Ja tarina kotimatkasta, tai itseasiassa parista muustakin yöllisestä seikkailusta on tuloillaan :D

Millie's
Randomilla

Jeee! :) <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.