NYC osa 2 – Kotimatkalla et halua kuolla

Hyrrrrrr. Muistoissa takaisin palaaminen aiheuttaa hyytäviä vilunväristyksiä, sillä tottahan toki yhteen suurkaupunkiin onnistuu yöllä hukkaamaan itsensä. 

Lupasin matkan ensimmäisessä osassa kertoa meidän kotimatkoista, jotka eivät menneet ihan suunnitellusti. Ensimmäinen tykytystä aiheuttanut seikkailu osui sopivasti juuri matkan alkuun, kun painelimme aamuyöstä aivan finaalissa majapaikkaamme kohti. Olimme olleet kuuntelemassa keikkoja koko illan (yön), eikä aikaerosta johtuva aivojen todella hitaalla käyminen varmasti auttanut.

Olimme katsoneet reitin Manhattanilta Queensiin jo ennen kylille lähtemistä, joten periaatteessa homma oli ihan selkeä. Yhden vaihdon taktiikalla Times Squarelle ja siitä N linjalla Astoria Bluevardille, josta oli vain minuutin kävelymatka nukkumaan. Matka alkoi ihan suunnitellusti, mutta tein heti alussa amatöörivirheen. Kaivoin puhelimesta metrokartan ja keksin, että voidaan jäädä jo aikaisemmalla pysäkillä pois, sillä N pysähtyy myös siinä. 

Kuinkas kävikään. Eihän se pysähtynyt. Löysimme itsemme pieneltä väliasemalta, joka mitä ilmeisimmin oli yöaikaan erityisesti kodittomien suosima nukkumapaikka. Asemmalla ei meidän lisäksi ollut yhtään tyyppiä, joka olisi oikeasti ollut kulkemassa sen kautta jonnekin. Saatiin todella kyseenalaisia katseita ympäri tunnelia makoilevilta asukkailta, eikä kukaan heistä ollut mitenkään erityisen riemuissaan meidän vierailusta heidän mestoillaan. Nopean sananvaihdon jälkeen loihdittiin naamalle sellainen "me tiedetään mitä me tehdään"- ilme (tai ainakin me luultiin, että se näytti siltä). Todellisuudessa pelon saattoi haistaa meistä varmaan Suomeen asti. Kipitettiin täysillä kohti maanpintaa ja toivottiin, että noustaan jonnekin suhteellisen rauhalliseen kulmaan. 

Matkaa Times Squearelle ei ollut jäljellä montaa metriä, mutta se tuntui ikuisuudelta. Vaikka sanotaan, että se kaupunki ei nuku ikinä, oli autio aukio oikeasti todella aavemainen. Päivällä se kuhisee väkeä ja iso osa huomiosta menee väkijoukossa poukkoilemiseen. Toista se oli aamuyöstä kaikkien niiden valotaulujen välkkyessä meidän ja muutaman tyypin suunnistaessa kohti metrotunnelia. Sitä oli kirjaimellisesti valokeilassa. 

Reissusta on aikaa jo muutama kuukausi, joten voitte varmasti päätellä, että pääsimme tuona yönä ehjinä perille. Vannoimme toisillemme, että emme enää kertaakaan poikkea suunnitellulta reitiltä, mutta kuinkas kävikään.

 

 

Olimme kylässä ystäviemme luona Brooklynissä, ja lähdimme yhdessä lähellä järjestettäviin jameihin. Seurustelimme pubissa muutaman tunnin, ja siinä puoli kahden aikaan alkoi uni painaa sen verran pahasti, että oli lähdettävä kotiin. Tällä kertaa reitti oli selvillä, mutta ystävämme neuvoi meille vielä nopeamman reitin Queensiin (noin tunti, ah miten nopeaa) ja jälleen suunnitelman piti olla aukoton. 

Löysimme lähellä olevan aseman helposti ja junakin tuli nopeasti. Matkustimme yhden pysäkin, jonka jälkeen tuli kuulutus, että juna jää muuten nyt tähän. Yöaikaan tällä linjalla tehdään remonttia ja Manhattanin suuntaan ainoa vaihtoehto on matkustaa bussilla. Tässä kohtaa tajusimme, että eihän meillä ole mitään bussiaikatauluja, eikä edes tiedetä mistä bussit kulkevat.

Asemalle oli onneksi järjestetty henkilökuntaa neuvomaan eksyneitä matkalaisia, ja he ohjeistivat meidät ilmaiseen liityntäbussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät seuraavalle metroasemalle, jolta pääsisimme kotiin. Jälleen suunnitelmat selkeytyivät ja luotto kotiinpääsemisestä oli lähestulkoon palautunut. Nousimme ylös metrotunnelista ja painelimme kohti bussipysäkille ohjaavia kylttejä. Asetuimme tienvarteen pysäkkimerkin alle odottelemaan.

Jonkun ajan kuluttua alkoi mietityttämään, että miten me voimme olla ainoat ihmiset kyseisellä pysäkillä. Eikös metrossa ollut vaikka kuinka paljon porukkaa meidän kanssa. Noh, ehkä kaikki olivat jäämässä tällä pysäkillä. Odotellaan ihan rauhassa. 

Vasemmasta silmäkulmasta havaitsemme lähestyvän bussin ja huidoimme pysähtymisen merkiksi. Kävelemme lähemmäs, mutta bussi painelee kylmästi ohitse. Ei saakeli sentään, mikä tämä juttu nyt oikein on. Sadan metrin päässä näkyy joukko ihmisiä, joista yksi niputetaan maahan. Tämän jälkeen emme enää uskalla katsoa siihen suuntaan. Seisomme pysäkillä ja mietimme, että tässäkö se nyt oli. Ei yhtään taksia missään, bussit eivät ota meitä kyytiin ja kohta joku tulee ja niputtaa vielä meidätkin. 

Puolen tunnin odottelun jälkeen lähdemme kävelemään takaisin asemaa kohti. Korttelin kulmassa tietä ylittäessämme huomaamme bussin, joka ottaa matkustajia kyytiin. Se oli ollut siinä koko sen ajan, kun olimme pönöttäneet muutaman kymmenen metrin päässä. Hyppäämme bussiin, joka kuljettaa meidät asemalle, josta parilla vaihdolla pääsemme vihdoin kotiin.

Siinä viiden aikaan aamuyöstä päästessämme vihdoin perille sovimme (taas), että emme enää ikinä poikkea reitiltä, jonka olemme etukäteen tarkistaneet.

 

 

Jos olet matkalla Nyciin, älä tee niin kuin me. Vaihtoehtoinen ja nopeammalta näyttävä reitti ei yleensä todellakaan ole sitä!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 
Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.