Olen saksalainen, mitäs sitte?

Uusi ja tuntematon on pelottavaa. Ihminen, jonka puheesta et ymmärrä mitään, saa olosi epävarmaksi. Usein kuitenkin vain silloin, kun et ole omassa maassasi. 

Ulkomaalainen. Sellainen veri ja sen tuoma kulttuuriperimä virtaa minussa. Ajoittain huomaan sen vetävän jonnekin muualle, sillä kaikki tämän maan tavat eivät tunnu omilta. Kirjoitinkin kaipuusta kahteen maahan täällä.

Nyt puhun kuitenkin niistä ennakkoluuloista toisesta maasta tulleita kohtaan. Abauttiarallaa 20 vuotta sitten aloittaessani ala-asteen, ei meidän koulussa ollut juurikaan muita, kuin supisuomalaisia hemmoja ja gimmoja. Muutama vähemmän suomalainen sinne kuitenkin mahtui ja minä sain olla yksi niistä. 

Viime vuosien aikana mieli on vaeltanut takaisin ala-asteelle ja niihin tilanteisiin, joissa tunsin oloni epämukavaksi. Hetkiin, joissa minulle jotain niin normaalia ja rakasta käytettiin aseena taistelussa. Lapset olivat keksineet, että on ihan okei kiusata siitä, että toinen vanhemmistani on ulkomaalainen. Mielikuvitusta hommassa ei mitenkään liiemmin ollut, joten voitte kuvitella haukkumasanojen kirjon olleen varsin suppea. Natsi, sakemanni, Hitlerin sukulainen ja muita yhtä imartelevia juttuja. 

Tämän tekstin tarkoitus ei nyt ole muistella karmaisevia ala-asteella tapahtuneita kiusaamistilanteita, vaan kääntää valonheitin sinne, mistä nuo sanat ja asenteet on lasten sanavarastoon eksyneet. Harva 7-vuotias on vielä ihan perillä, että mikä meininki natseilla on ollut.

Paras esimerkki tästä aikuisten vaikutuksesta tapahtui itseasiassa Saksassa. Kävin lomilla parhaan kaverini kanssa siellä koulussa, sillä lomat menivät sopivasti ristiin. Vaikka sain Suomen päässä osakseni välillä ikävää huutelua, rakastin koulua. Saksassa kaikki halusivat aina tietää uusia asioita Suomesta ja varsinkin siitä, että miten kylmä täällä on, hah.

Yhtenä päivänä ystäväni kertoi minulle, että heidän luokassa on alettu epäilemään, että valehtelen. Suomea ei pitäisi olla ollenkaan olemassa, enkä minä voi siis asua siellä. Tilanne oli niin epätodellinen, etten osannut sanoa siihen mitään. Pian selvisi, että yhden oppilaan vanhemmat olivat kertoneet tytölle, että minä huijaan. Saksalaiset polttivat aikoinaan koko Suomen, joten sitä ei ole olemassa.

 

 

Jep. 

Suomi oli mennyttä ja minä sen mukana. Kauhuissani menin mummini luokse ja kerroin tapahtumista vanhemmilleni. Kävi ilmi, että totisesti Lappi oli tuhottu aikoinaan, mutta kyllä siellä taas porukkaa asuu. 

Seuraavana päivänä menin kouluun ja sanoin painokkaasti, että Suomi todella on olemassa. Saksalaiset polttivat osan siitä, mutta siitä on aikaa ja nyt siellä taas asuu ihmisiä. Lapset eivät vielä ihan kunnolla uskoneet, mutta seuraavana päivänä he tulivat luokseni ja sanoivat, että puhuin totta. He olivat kysyneet opettajalta.

Yhden aikuisen sanojen takia minut leimattiin valehtelijaksi. Vain päivää aikaisemmin lapset olivat leikkineet kanssani ihan normaalisti, mutta parilla sanalla minut leimattiin. Tämä kuvaa niin hyvin sitä, mitä tapahtuu joka päivä, kun kohtaamme uusia ihmisiä, jotka eivät välttämättä muistuta meitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Jonkun toisen sanat alkavat kaikua meidän korvissamme ja unohdamme tehdä sen kallisarvoisen ja tärkeän oman arvion.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.