Oma lapsi ei varastaisi ikinä. Eipä.

 

Opetusjuttuja miettiessä mieleen tuli tapahtuma vuosien takaa, joka edelleenki näköjään korventaa mieltä aika ankarasti. Tapahtuma sijoittuu Saksaan ja päiväkotiympäristöön.

Isälläni oli muutaman kuukauden työprojekti meneillään ja koko perhe muutti siksi aikaa asumaan mummini taloon, joka oli sen verran iso, että meidän perheemme sai asua yläkerrassa nuo kuukaudet. 

Olin varsin aktiivinen ja asioista kiinnostunut lapsi, joten kaikkien onneksi pääsin päiväkotiin leikkimään ja syventymään vielä paremmin toiseen kotikieleeni. Olin niihin aikoihin n. 4. vuotias ja tuntuu todella hurjalta, että miten paljon muistan niistä ajoista. Muistissa on edelleen se, kuinka viimeisenä päiväkotipäivänä päähäni laitettiin sellainen kunniahattu (tötterö :D) ja sinä aamuna oltiin valittu äidin kanssa päällepantavaksi kaunein omistamani juhlamekko, jossa oli sellainen punainen perhonen rinnassa. Päiväkodissa laulettiin jotain saksalaisia lastenlauluja ja sain pienen lahjan. 

Mielessä on edelleen vahvasti se, etten nauttinut tuosta viimeisen päivän huomiosta mitenkään erityisen paljon. Voisi kuvitella, että se olisi ollut siihen astisen elämäni paras päivä, kun ajattelee nykyistä ammattiani. 

Muistan päiväkodista myös erityisen hyvin nurkkauksen, joka oli unelmieni täyttymys. Paikka, jostä löytyi kasapäin erilaisia asuja. En muista asuista muuta, kuin hääpuvun, jota rakastin. Huntu päässä liihottelin pitkin käytäviä kaverin leikkiessä miestä. 

Olen yrittänyt muistella lasten kasvoja tai nimiä tuolta ajalta, mutta niin pitkälle ei muisti riitä. Kai se maailma on silloin (jo) pyörinyt niin oman navan ympärillä, ettei paljon kavereita muisteltu. Paitsi, että yksi tyyppi on mielessä varsin selkeästi. Se tyttö, joka varasti maailman upeimmat uudet barbini.

Oltiin edellisenä päivänä oltu ostoksilla ja jonkun merkkipäivän takia ilmeisesti olin saanut luvan valita itselleni barbin. Muistan edelleen kuinka onnellinen olin, kun sain avata paketin ja ottaa käteeni merenneidon, jolla oli oranssi pyrstö ja pitkät vaaleat hiukset. Mukana tuli myös kaksi lapsimerenneitoa, ja se jos joku oli pienelle ihmiselle todella sykähdyttävä asia. 

Silmät tuikkien astelin seuraavana päivänä päiväkodin ovesta sisään, sillä olin saanut ottaa nuo uudet barbit mukaani. Se hetki, kun sain leikkiä niillä kavereideni kanssa, on edelleen niin kirkkaasti mielessäni, että voin melkein kuvitella ne jutut, joita olen barbieni äänellä sanonut.

Kotiinlähdön aikaan äitini pyysi minua keräämään kimpsut ja kampsut kasaan, eikä mennyt kauaakaan, kun tajusin barbien hävinneen. Etsittiin niitä kaikkialta, mutta ne olivat haihtuneet ilmaan. Äiti lohdutti, että kyllä ne vielä löytyy, ja niinhän ne löytyi.

Seuraavana päivänä suru puserossa astelin päiväkotiin, ja päästessäni sisälle tunsin suunnatonta riemua, kun näin kaverini leikkimässä ihanilla merenneidoillani. Kiiruhdin hänen luokseen ottaakseni barbit itselleni, olivathan ne minun. 

Sitten se tapahtui. Tyttö sanoi raivoissaan, etten saisi koskea niihin, sillä ne olivat hänen. SIIS HÄNEN?! Ne olivat tasan tarkkaan minun, olin siitä aivan varma. Ei voinut olla sattumaa, että edellisenä päivänä kadonneet barbini olivat nyt hänen "uusia". Kysyin tytöltä, että milloin hän oli lelut saanut, ja vastaus oli, että "eilen". No niin varmaan, koska hän oli laittanut ne omaan reppuunsa päiväkodissa eilen. Ei se tarkoita, että jos jotain laittaa omaan reppuun, se automaattisesti muuttuu toisen omaksi.

Äitini tullessa hakemaan minua kerroin tapahtuneesta, ja äiti jutteli henkilökunnan kanssa, että nyt tässä on tainnut käydä niin, että toinen tyttö on ottanut Henriikan barbit, eikä suostu antamaan niitä takaisin. Toisen tytön äiti tuli mukaan keskusteluun ja siinä vaiheessa äitinikin varmaan luuli, että homma on selvä, ja tytön äiti pahoittelee tilannetta ja saan barbini takaisin.

Kuinkas sitten kävikään? No, kuten otsikkokin jo kertoo, tytön äiti oli sepostanut jotain sellaista, että on lapselle taidettu tuollaiset joskus ostaa, että "ei minun rakkaani voisi ikinä ottaa itselleen toisen lapsen leluja, minun lapseni ei varasta". Eipä.

Tästä tapahtumasta on aikaa siis n. 22 vuotta ja muistan sen edelleen. Se toimii itselläni hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka minulla joskus olisi oma ihana kullannuppu, ei lapsen sanaan voi aina luottaa. Ei noin pieni varmaankaan edes vielä ymmärrä ihan oikeasti sitä, että toisen omaa ei saa ottaa omaksi. Varsinkaan, jos vanhempi ei kerro, että niin ei saa tehdä

 

 

Mieleen tuli myös eräs tapaus viime vuodelta kauppareissulta. Olin sellaisessa apteekin tapaisessa kaupassa, jossa kassojen lähellä myytiin jostain syystä myös irtokarkkeja (Hollannissa apteekitkin on makeampia ;)). Edelläni jonossa oli nainen arviolta 3–4-vuotiaan lapsen kanssa.

Kassat on aina sen verran korkealla, että sen ikäinen lapsi hukkuu hienosti sinne tiskin taakse ja siinä vieressä olevat irtokarkit olivat täydellisellä korkeudella pientä tyttöä ajatellen. Hän tuijotteli niitä siinä hetken, katseli äitiään, joka oli kiireinen keskustellessaan myyjän kanssa, lapsi kohotti pienen kätensä ja valitsi tarkoin vaaleanpunaisen vaahtokarkin. Hän laittoi sen suuhun ja katseli taas äitiään, tällä kertaa sillä tavalla, että tiesi tehneensä vähän tuhmasti, mutta olihan se karkki nyt ihanan makuinen ja niin kätevästi siinä lähellä. 

Poistuimme kaupasta samoihin aikoihin, ja kaupan edessä avatessani pyörääni kuulin, kun lapsi kertoi äidille ottaneensa karkin (saksaa puhuvana ihmisenä hollantia on aika helppo ymmärtää). Äidin ilme oli vihainen, mutta samalla hetkellä myös hämmentynyt. Ehkä päässä vilisi ajatus, että "eihän minun lapseni voi varastaa". En voi tietenkään mennä vannomaan äidin ajatelleen juuri näin, mutta se mitä tapahtui jälkeenpäin oli mielestäni ratkaisevaa.

Äiti ei lopulta käsitellyt tilannetta millään tavalla. Hän jatkoi muita juttuja, tyttö nostettiin rattaisiin ja matka jatkui eteenpäin. Voisin veikata, että tämä tyttö kokeilee samaa temppua uudestaan, kun he asioivat tuossa kaupassa, kun kerta karkin ottaminen oli tehty niin helpoksi, eikä äitikään sanonut mitään.

Omassa lapsuudessani on vanhemmilleni tullut eteen ihan liian monta tilannetta, joissa on saanut kauhistella oman lapsensa tekemisiä, mutta joka töppäyskerralla olen saanut selkeää palautetta oikeasta ja väärästä, ja jos töppäilyyni on liittynyt muita ihmisiä, olen saanut kohdata nämä tyypit silmästä silmään ja pyytää anteeksi hölmöilyjäni. Lopulta siitä rajoja koettelevasta lapsesta kasvoi tyyppi, jonka omatunto kolkuttaa välillä vähän liiankin helposti. Sanoisin, että parempi niin.

Nämä ajatukset tulevat varmaan muuttumaan miljoona kertaa, jos omia lapsia joskus syntyy maailmaan, mutta onhan se nyt hyvänen aika tärkeä homma, että jos lapsi varastaa, niin se tajuaa, ettei niin saa tehdä. Kukas muu, kuin vanhempi/huoltaja, tämän jutun lapsellensa opettaa?

 

Onko sulta viety joskus jotain ja olisit toivonut varkaan vanhempien puuttuvan asiaan hiljenemisen sijasta?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Kommentit

kiiiu (Ei varmistettu)

Pikkuveljelläni oli lapsena kaveri (joka myös armottomasti kiusasi veljeä ja siinä sivussa muitakin lapsia aina päiväkodista yläasteen alkuun). Tämä poika kävi toisinaan meillä ja varasti mm. pokemonkortteja sekä minulta että veljeltä. Luikki aina katse maassa kotiinsa, kun meille tuli vanhemmat kotiin. Pojan äidin kanssa oli yrittää selvittää varkauksia (saati sitten veljeeni kohdistunutta fyysistä kiusaamista ja tavaroiden hajottamista), koska hänen asenne kaikkeen oli "pojat on poikia". Kuka tahansa lapsi voi tehdä typeryyksiä tietämättömyyttään tai rajoja kokeillessaan, eiköhän se kuulu kasvamiseen. Mun mielestä vanhemman vastuulla olisi kuitenkin tarttua näihin tilanteisiin ja hyödyntää ne oikean ja väärän opettamisessa. On kurjaa, että aikuisen laiskuuden tai asennevamman takia jää tärkeät elämän oppitunnit oppimatta.

Henriika S.

Oon niin samaa mieltä! Ja oon tosi pahoillani sun ja sun veljen puolesta :( Tollaset "pojat on poikia" tai "tytöt on on tyttöjä" on niin typeriä juttuja. Pojilla just helposti lyöminen menee tohon kategoriaan, ja tytöillä vastaavasti ne kamalat mimmiliiga jutut, joissa harrastetaan henkistä väkivaltaa jättämällä porukasta ulkopuolelle tai levittelemällä juoruja/haukkumalla. Meillä oli varsinkin yläasteella tosi pahaa kiusaamista ja oli tosi lähellä, etten ite lähtenyt siihen kerhoon mukaan, mutta joku takaraivossa lopulta kuitenkin sanoi, että "hetkinen, tää ei oo oikein, vaikka noi tyypit ois kuinka niitä koulun cooleimpia" ja lopulta jouduinkin itse syrjityksi. Tässäkin kuviossa nuorten vanhemmat usein seisoivat lastensa tekojen takana... 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.