Oodi vanhemmille

 

Ihmisen on yleensä aika vaikea myöntää olevansa huono jossain. Nyt on kuitenkin oltava rehellinen ja sanottava, että pisteet kaikille vanhemmille lastensa kasvattamisesta. Te olette aivan uskomattomia ja minä olen aivan kädetön, kun lapsista on kyse.

Hollannissa asuessa ikävöin Suomesta perhettä ja ystäviäni, mutta erityisesti sydäntä riipi, kun en ollut näkemässä pienen kummityttöni kasvua lähietäisyydeltä. Siinä on täysin puolueellisesti sanottuna maailman upein ipana. Tyyppi, joka on ainoana tässä maailmassa saanut tämän ammattilaisen murenemaan esiintymistilanteessa. Purskahtamaan sellaisen todella rumaan räkäitkuun kesken ristiäisissä esitettävän kappaleen, ettei itsensä keräämisestä tullut mitään. Niin suuresti sykkii sydämeni tuolle pikkuiselle ipanalle.

Pääsin eilen taas pitkän ajan jälkeen osaksi ystäväni ja Pikku-Papun arkea, enkä voi muuta kuin ihailla miten hommat hoituu heidän perheessään. Kuinka vahingon sattuessa vanhemman sylistä saatu lohtu on miljoona kertaa tehokkaampaa, kuin kömpelön kummitädin, jolla menee sormi suuhun kaiken sen ihmeellisyyden keskellä.

Aikuisena ihmisenä tunnen itseni välillä niin avuttomaksi, kun tajuan, etten ole ollut pienten lasten kanssa tekemisissä juurikaan ikinä aikaisemmin. Ajatella, että syötin vasta tällä vierailulla lasta ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka Papu on jo lähemmäs kaksivuotias. Se oli niin jännittävää, että sopat meninasi välillä mennä ihan muualle, kuin suuhun.

Eniten ihmettelen kaikkia niitä rutiineja, jotka perheissä luodaan. Jo pelkästään 24 tunnin vierailun aikana hämmästelin jotain miljoona kertaa, kuinka taitavasti kaikki hommat hoituvat. Vanhemmat ymmärtävät lapsiaan jollain aivan mystisellä tavalla. Ihan, kuin perheen sisällä puhuttaisi jotain alienkieltä, jotka kukaan muu ei kuule, ja ulkopuoliset voivat vain ihmetellä tumput suorina sitä suoritusta, jota lapsiperhe-elämäksi kutsutaan.

 

 

Mielessä pyörii ajatukset niistä tarinoista, joissa kerrotaan, että vasta vanhemmaksi tullessaan tietää mitä rakkaus oikeasti on. Jos se todella on totta, niin saan varmaan sydärin. Pikku-Papu aiheuttaa jo sen verran pahoja oireita omalla upealla olemuksellaan, että melkein toivon näiden huhujen olevan satua. 

Tässä elämässä voi opiskella niin monia asioita ja uskallan sanoa olevani monessa asiassa ihan ok taitava ja joissain jopa vähän enemmänkin, kuin ok, mutta tämä lapsiasia ja vanhemmuuteen liittyvät hommat ovat kyllä sellaisia, että ihan kauhistuttaa. Ehkä vielä jonain päivänä itsekin liityn teidän joukkoonne, mutta sitä ennen: kiitos, kumarrus ja hattu pois päästä teidän ylivoimaisuutenne edessä.

Olen jälleen mykistynyt elämän ihmeellisyydestä. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Kommentit

Saranda
Tyhjä ajatus

Ihana koskettava postaus. <3 Ja kuvatkin ooh. <3 Mä odotan mun siskon lapsen syntymää (kolme viikkoa jaiks) ja sitä että tunnenkohan tuolla samalla tavalla sitten itsekin. :)

Henriika S.

Voi kiitos! Mä en todellakaan osannut varautua niihin tunteisiin, joita pieni ihminen voi herättää. Ihan uudenlaista rakkautta <3 Joten pidä varasi :D Sulla on muuten tosi ihana blogi! Tuun aina niin hyvälle tuulelle sun jutuista ja kuvista :) 

Kommentoi