Palasia sydämestä pitkin maailmaa

Loman sanotaan olevan juuri oikean pituinen, kun tulee fiilis, että voisi lähteä jo kotiin. 12 päivää Puerto Platan alueella on nyt taputeltu ja berberi raahattu Miamin välilaskun kautta Suomeen. Perinteisesti reissun jälkeen kysellään, että mitkä fiilikset? Ne on ristiriitaiset. Oikeastaan surulliset. Tuntuu vähän siltä, kun olisi hyvästellyt osan itsestään.

Maana Dominikaaninen Tasavalta on todella vaihteleva ja yhden bussimatkan aikana ehtii näkemaan elämää aivan laidasta laitaan. Välillä jopa vähän ahdisti, kun kuunteli juttuja siitä, miten jotkut selviävät (yrittävät selvitä) elämästä. Omassa arvomaailmassa tapahtui taas tarvittua kevätsiivousta ja asioista valittamisen kynnys on jälleen korkeampi. Se, että oma ura ei ole vielä punaisilla matoilla täytetty tai stadionkeikkaa toisensa perään, ei tunnu juurikaan kamalalta, jos toinen ostaa bensaa kotiinsa ja myy sitä kyläläisille cola-pulloissa toivoen saavansa kaiken sinä päivänä myytyä. Jos huonosti käy, pitää loput jemmata kotiin +30 asteeseen ja toivoa, ettei homma roihahda taivaan tuuliin yön aikana.

Olen äärimmäisen kiitollinen koulutuksesta ja mahdollisuuksista omassa elämässäni ylipäätään. Tuolla turkoosin veden paratiisissa on ihan normaalia tienata alle 500 dollaria kuussa. Toki eläminenkin on halvempaa, mutta eipä tuolla rahalla juurikaan maailmalle lähdetä, jos ruokittavana on kokonainen perhe ja suurimmassa osassa tapauksia myös omat vanhemmat.

Kerroin aikaisemmin, että tavoitteet lomalle olivat yksinkertaiset ja pääpaino koko hommassa oli rentoutuminen. Tällä kertaa, kuten oikeastaan aina, kun jotain päässään kuvittelee, meni homma aivan eri tavalla. Rentoutumista tapahtui todellakin, mutta päällimmäisenä mielessä ovat kaikki ne ihmiset, jotka sain matkan aikana tavata. On todella älytöntä, että tuhansien kilometrien päästä voi löytää ihmisiä, jotka tuntuvat olleen elämässä jo paljon ennen sitä varsinaista kohtaamista. 

 

 

Ensimmäiset päivät pidin visusti kiinni päämäärästäni olla yksin puhumatta kenellekään. Nyt naurattaa jo pelkkä ajatus itsestäni murisemassa kaikille, jotka yrittivät tehdä tuttavuutta, kun jo parin päviän kuluttua odotin iltaa ja bachatan ja merenguen tanssimista paikallisten työntekijöiden kanssa. (Heidän työhönsä kuuluu vieraiden kanssa tanssiminen.) Tuli siellä muutamat salsa-askeleetkin otettua ja voi moro, miten sydän sykkii nytkin, kun mietin sitä tunnetta, joka tanssiessa koko kehon valtasi. 

Aidoimmillaan Dominikaaninen Tasavalta ei minulle tietenkään näyttäytynyt, sillä oleminen keskittyi hotellikylään paria reissua lukuun ottamatta, mutta voisin väittää, että iltaisin hotellilta uusien ystävien luokse poistuessa, saimme kuulla aitoja tarinoita heidän elämästään. Elämistä, jotka olivat aivan jotain muuta, kuin omani. Alussa tuntui hurjalta ja vähän pahalta, kun kuunteli kaikkia elämän varrelle mahtuneita tapahtumia, mutta tapa, jolla niistä puhuttiin ei ollut synkkä. Ne olivat osa elämää. Surkuttelua ja murehtimista menneestä ei juurikaan tunnettu.

Tapaamistamme ihmisistä yksikään ei ollut vieraillut maan rajojen ulkopuolella pitkälti rahan takia. Mieltä lämmittää ihan suunnattomasti, kun eräs sydämeen jäänyt ihminen kertoi matkustavansa ensi vuoden puolella ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille, vieläpä kertalaakista Eurooppaan. Kuukausipalkan ollessa tässä tapauksessa opintotuen luokkaa voi aika nopeasti päätellä, että säästämistä on tapahtunut todella pitkällä aikavälillä, että tuollainen matka on ylipäänsä toteutettavissa. 

 

Ihana siskoni

 

Tässä jetlagin riemuista nauttiessa mietin vain, että jääköhän sydämestä elämän päätteeksi mitään jäljelle, kun kylvän sitä pitkin maailmaa? Tunteellisuudessa ja täysillä elämisessä on monia hyviä puolia, ja taitaa tämäkin olla yksi niistä, mutta tällä hetkellä on todella surullinen ja haikea mieli, kun henkisesti koti tuntuu olevan aina vaan jossain muualla, kuin Suomessa. Onko tämä tuotetta kahden maan kansalaisuudesta, vai olenko mä vaan tyyppinä sellainen, että mut on rakennettu monista eri palasista, jotka tässä elämän varrella pikkuhiljaa löytää tiensä takaisin? Sen näkee sitten vuosien päästä varmaankin.

Kun vihdoin päästiin Helsinki-Vantaalle, odotteli vastassa oikein perinteinen ja jääkylmä suomalainen tervehdys. Vastassa oli itkuinen nainen, joka oli ilmeisesti jo jokusen tovin odotellut tavaroitaan. Puhelimeen huudettiin ja itkettiin, mikä on aivan fine, mutta se miten hän karjui Intialaisen perheen isälle, joka myöskin laukkuja tovin odottaneen päätti huikata luukkuun, josta laukut tulevat, että: "Are the bags from India coming today?" Tietenkään Suomessa kukaan ei sieltä luukusta vastannut (enkä tideä, että vastaako Intiassakaan), että tuleeko ne vai ei, mutta naisen vastaus tähän oli silti aivan älyttön.

Reissu loppui siis naisen karjumiin sanoihin: "This is not India! For the fuck's sake do you think they will come faster if you put your head in there? This is no fucking India!"

Halusin sillä sekunnilla takaisin Dominikaaniseen Tasavaltaan ja äkkiä pois Suomesta. Toisaalta en enää lähtisi samaan paikkaan ilman Matiasta tai miespuolista henkilöä ylipäätään, sillä kulttuurierot ovat sen verran suuret, että hommat hoituvat helpommin, kun mies on mukana. Miehen kanssa olisi voinut lähteä turvallisemmin hotellialueen ulkopuolelle, kun nyt sitä riskiä ei viitsinyt ottaa. Nössö mikä nössö. Olin sen verran silmiin pistävä ilmestys, että massan mukana tallusteleminen ei ihan onnistunut.

 

 

Nyt muutaman päivän reissua mielessä pyöriteltyäni olen edelleen surullinen, mutta mieli alkaa palata takaisin. Matiasta oli suunnattoman kova ikävä ja yllätysvierailu odotettua aikaisemmin sai vasta kunnolla tajuamaan, kuinka kova se olikaan ollut. 

Jotain matkalla kuitenkin muuttui ja tunnen pitkästä aikaa taas löytäneeni lähemmäksi itseäni. Joku siinä ihmisten ja ilmaston lämmössä on, kun mielikin lämpiää. Palanen sydämestä on taas uudessa paikassa, mutta sain toisaalta paljon sen tilalle. Eikä sitä koskaan tiedä, että mikä tarkoitus tällä matkalla oli. Se on ainakin varmaa, että ikinä ei kannata tehdä liian tarkkoja suunnitelmia lomalle. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.