Paljastuksia osa 1/5: Vasaran heittoa?

Salaisuudet on kutkuttavia asioita. Muistan varsinkin lapsuudesta useita hetkiä, kun joku kavereista hiljensi ääntään ja sanoi: " jos mä kerron sulle nyt tän jutun, niin älä sit kerro tätä kenellekään..." Salaisuuksien jakamisesta tulee aina jotenkin sellainen liittoutunut fiilis. Vain tietyt ihmiset tietää hartaasti varjellun salaisuuden ja pelkkä katse riittää paljastamaan, että "mä niiin tiedän mitä sä ajattelet".

Ajattelin avata pelin täällä blogissa viiden salaisuuden sarjalla ja hankkia uusia liittolaisia, joiden kanssa voidaan katsoa toisiamme virtuaalisesti silmiin ja tietää, että meillä on yhteinen salaisuus. Näin julkisesti kirjoitettuna salaisuudet tulee olemaan kaikkien teidän tuhansien (okei, ehkä neljän) lukijan tiedossa, mutta ne on silti meidän salaisuuksia. 

Otsikko paljastaa jo pienen osan tätä salaisuutta, joten tässä se nyt tulee: Hammer throw eli suomeksi moukarin heitto. Teinivuosien rakas ja aina niin mediaseksikäs harrastus, josta sain kuulla kyllästymiseen asti todella rohkaisevia kommentteja. En ihan tajua, miten yläkoulussa muuten niin herkän tytön mieli ei järkkynyt yhtään, kun pojat vertaili saksalaisiin kuulantyöntäjänaisiin, jotka vahingossa muuttuivatkin miehiksi. 

En ole todellakaan ollut mikään superurheilija, mutta pidin liikunnasta kuitenkin aina. Alakoulussa liikkuminen rajoittui pitkälti koululiikuntaan, mutta annoin siellä todellakin kaikkeni. Pääsin yleensä mukaan koulujen välisiin urheilukisoihin, vaikken silloin vielä harrastanut mitään lajia, koska jos jotain tein, niin tein sen sitten kunnolla. Olin ja olen edelleen ihan saakelin huono häviäjä. 

 

Ensimmäinen suuri urheilukärpänen, joka minua puri, oli uintikärpänen. Taisin olla 10-vuotias, kun tajusin, että harjoittelemalla voi oikeasti parantaa tekniikkaa ja sitä kautta 25m vapaauinnin aikaa. Pyysin äitiä ja isää kuskaamaan minut uimahallille pari kertaa viikossa koulujen välisten kisojen lähestyessä ja treenasin yksin uintia. Joskus, jos sain kaverin mukaan, laitoin hänet istumaan altaan reunalle ottamaan aikaa. Oli varmaan todella mahtavaa käydä meikäläisen kanssa puolikoimassa.. Uintireissussa oli myös aina yksi vähän vähemmän urheilullinen juttu osana ohjelmaa. Nimittäin uimahallin superhypermegamaukas tuplajuustohamppari. Ostin sen muutamalla eurolla altaiden puolelta pienestä luukusta, joka johti kahvioon, ja sitten istua kökötin siinä porealtaan vieressä tuolilla ja maiskutin menemään. Välillä, jos huvitti, söin kaksi. 

Ennen yläkouluun menoa olin pyytänyt vanhemmiltani lupaa aloittaa uinnin ihan oikeassa uintiseurassa, mutta armottoman treenaamiseni ansioista olisin päässyt heti edistyneiden ryhmään, jonka harjoitusmäärät olivat 5-7 treenin luokkaa viikossa, joten jouduin luopumaan siitä unelmasta. Siinä vaiheessa harrastuksiini kuului kuitenkin jo musiikki ja pari iltaa oli varattu musiikkiopistolla heilumiseen.

Yleisurheiluun ja moukarin heittoon tutustuin ihan vahingossa, kun parhaan kaverini äiti raahasi minut mukanaan yleisurheilukentälle. Sille tielle jäin ja vuoden höntsäilemisen jälkeen huomasin, että treenikertoja alkoi olla yhtä monta, kuin on viikonpäiviäkin. Olin todella onnekas, että minulla oli musiikki ja urheilu. Ilman niitä olisi tullut tehtyä vielä enenmmän teinihölmöilyjä.

Syy miksi moukarinheitto valikoitui ensimmäiseksi salaisuudeksi on se, että se opetti salitreenaamisen salat paljon ennen, kuin olin edes kuullut sanasta fitness. Silloin kävin salilla tekemässä lajia tukevia treenejä ja 14-vuotiaaksi tytöksi ilmassa liikkui ihan kiitettävän painavia rautoja. On jotenkin jännä miettiä sitä aikaa ja omaa suhdetta treenaamiseen ja ruokaan. En todellakaan miettinyt, että mikä liike menee parhaiten pakaroille saatikka laskenut kaloreita. Söin kun oli nälkä (ja sehän oli usein) ja treenasin, koska halusin olla parempi ja vahvempi. Nykyään mielessä on ehkä vähän liiankin pitkälti näiden gluteusmaximusdiximusten kasvattaminen.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Share

Kommentoi