Paljastuksia osa 3/5: Sori kaverit

Nyt tökitään kepillä jäätä. Toivottavasti lapsuuden leikkikaverit eivät ole löytäneet tänne, nimittäin on aika tunnustaa jotain. En voi mennä vannomaan, että muutkin ovat syyllistyneet tähän, mutta voisin veikata, että edes yksi tällä planeetalla voi tunnistaa itsensä tästä kuvauksesta.

Lapsena en osannut ikinä leikkiä yksin. Viikonloppuna heräsin ihan todella aikaisin (aivan liian aikaisin, jos kysytään äidiltä) ja aloin kyselemään, että koska saa soittaa kaverille. Kotona meillä vallitsi sääntö, että ennen kymmentä ei saanut soittaa naapureille. Luojan kiitos meillä oli se sääntö, koska muuten pienet sormet olisivat näppäilleet numerot siinä seitsemän aikaan aamulla. Siitäkös naapurin Merja-täti olisi riemastunut ja toivottanut vaikka koko perheen kotiinsa aamukahville.. Jepjep. Ei ehkä.

Olin siis kova tyttö kyläilemään, sillä yksin leikkiminen ei vaan sujunut. Kerran äidillä taisi keittää vähän yli, kun inisin kokoajan korvan juuressa, että haluan naapureille leikkimään. Sain sillä kertaa jankkaamisesta rangaistuksen ja jouduin portaiden alle leikkimään yksin. Aika kauhea rangaistus, vai mitä ;) ? Kyynelten valuessa liikuttelin barbeja edestakaisin ja yritin puhua kaikkien repliikit, mutta jos ei osaa niin ei osaa. Todellakin toivon, että jos jonakin päivänä saan lapsia, he oppivat yksinleikkimisen jalon taidon. 

Tämä rangaistuspäivä ei kuitenkaan ole se, jonka takia joudun pyytämään kavereiltani anteeksi. Vaan sen takia, että viilasin heitä aina välillä vähän linssiin. Joskus kaverit pyysivät yöksi ja usein meninkin, jos sain vanhemmilta luvan, mutta välillä mahanpohjalla muljahteli sellainen outo tunne, että ei ole hyvä idea mennä yöksi. Yleensä, kun tämä yökylä kysymys nousi tapetille, oltiin kaverin luona leikkimässä ja lupa piti kysyä joko puhelimitse tai sitten juostiin pihan poikki kotiin ja mentiin kysymään lupaa. Alkuun saatoin olla todella innoissani asiasta, mutta jos kotiin päästessä mahassa oli se outo tunne, vaihdoin kysymishetkellä toiselle kotikilelle (saksa) ja sanoin, että kohta kun kysyn, että pääsenkö yöksi, niin voitteko sanoa, että nyt ei sovi. Olin sen verran nössö, etten kehdannut sanoa suoraan ja jos nyt miettii tarkemmin, niin miksi hyvän kaverin luokse ei haluaisi mennä yöksi? En tiedä, mutta joku mahanpohjalla sai tuntemaan niin.

Muljahtelu mahassa ei ole kadonnut vanhetessa minnekään. Nykyään osaan seurata aika hyvin omia tuntemuksia ja kehtaan myös sanoa suoraan, jos ei ole fiilistä, mutta toisaalta luotan välillä omaan intuitiooni ihan hölmön sokeasti. Esimerkiksi ravintolan valinta on välillä jäätävän työn takana. Tutkin netistä ruokalistoja ja fiilistelen kotisivujen ilmettä ja jos on päässyt käymään niinkin ikävästi, että ennen syömään menoa ei ole ravintoloita tsekattu netistä, ei se välttämättä ihan ykkösellä löydy. Käyn pyörimässä ravintoloiden lähellä tunnustelemassa minkälaisia fiiliksiä heräilee ja jos tuntuu hyvältä menen sisälle, mutta jos mahassa muljahtaa, on se ehdoton ei. En osaa sanoa mikä on ajallinen ennätys ravintolaa valitessa, mutta se on ollut sen verran pitkä, että seuralainen on ehtinyt jo muutamat nälkäkiukut kokemaan.

 

Onkohan kyseessä intuitio vai onko mun maha vaan välillä sekaisin? 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.