Pienen ihmisen onni on täydellinen

Hyrisen täällä edelleen sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta. Blogissa arvottu keikka on nyt takana päin ja täytyy sanoa, että keikka meni heittämällä elämän tärkeimpien esiintymisten listalle.

Tämän ikimuistoisen keikan settilista meni kutakuinkin näin: Hämähämähäkki, Maijal' oli karitsa, Ihhahhaa (jäi soittamatta, kun tarina vei mukanaan) ja Leijonaa mä metsästän. Ei ehkä paperilla kuulosta mitenkään erityisen tykiltä, mutta voin sanoa, että näin aitoa vuorovaikutusta yleisön kanssa ei ole vielä ikinä tullut koettua.

Homma meni siis näin. Minä ja Matias oltiin punottu juoni, että prinsessalta on leikkiessä hukkunut kruunu. Ollaan etsitty sitä kaikkialta ja meille kerrottiin, että näiltä kyseisiltä synttäreiltä löytyy paljon lapsia, jotka varmasti osaavat auttaa meitä. Ajatus oli lähinnä tupsahtaa ovesta sisälle täydessä tällingissä ja laittaa loppu sitten herran haltuun. Lapsista kun ei aina ihan tiedä, kuinka leikkiin uskalletaan lähteä mukaan. 

Päätettiin laitetaan kaikki peliin. Täysillä vaan rooli päälle ja katsotaan mihin se johtaa.

No, se johti aivan mahtavaan seikkailuun. Siinä me muskarin tätinä ja setänä, tai oikeastaan prinsessana ja tallipoikana, yhdessä lasten kanssa mietittiin, että missä ihmeessä se kruunu nyt on. Kysyttiin apua Heikki-Hämähäkiltä ja muurahaiselta, joka oli aivan varmasti tyttö (näin meille kerrottiin). Mentiin heinikössa ja kiivettiin vuoren yli. Lopulta hiivittiin varovasti eteenpäin taskulampun valossa ja käveltiin sisälle luolaan, josta löydettiin leijona.

Säikähdettiin niin täysillä, että juostiin koko matka takaisin ja tajuttiin, että se kruunu oli unohtunut siinä rytäkässä Matiaksen kitarakoteloon. Sydän meinasi sulaa, kun me kaikki laitettiin kädet yhdessä kannen päälle ja puskettiin se ylös. Aluksi ihmeteltiin, että mihin se kruunu meni, kun ei se ollut kotelossa, mutta katsottiin vielä, että josko se olisi huivin alla, joka siellä kotelossa oli. 

 

 

Arvaatte varmaan, että sieltä se löytyi. Ne voitokkaat ilmeet, jotka lasten kasvoille levisi siinä hetkessä, eivät kyllä varmasti ikinä häviä mielestä. 

Oli niin liikuttavan upeaa, miten lapset elivät tarinassa ihan täysillä mukana. Keksivät kaikkia mahtavia juonenkäänteitä ja porukassa paineltiin menemään meidän yhteisessä mielikuvitusmaailmassa. Näytettiin varmaan ihan mahtavilta, kun kaikilla oli kädessä mielikuvitustaskulamppu ja pidettiin huhuilevaa ääntä kaikuvassa luolassa.

Me aikuiset tarvittaisi tässä elämässä niin paljon vähemmän, jos muistettaisi kuvitella enemmän mielikuvitustaskulamppuja, joilla voisi valaista tietä pimeässä.

Satumaisen ihanaa sunnuntaita kaikille.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Pixabay

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.