Se kympin tyttö

Istun luokassa omassa pulpetissani. Järjestystä on taas vaihdettu, ja on meidän ryhmän vuoro istua suoraan opettajan pöydän edessä. Huomaan, kuinka kädet alkaa taas tuntua nihkeiltä. Hankaan niitä reisiä vasten, ettei opettajaa kätellessä nolota. Aika matelee tuskallisen hitaasti, mutta toisaalta toivon, ettei tunti loppuisi ikinä. Sydäntä alkaa heti tykyttää, kun mietin edellisellä kerralla tehtyä historian koetta. Kunpa tällä kertaa saisin vihdoin kympin. 

Opettaja sanoo nimeni ja kävelen luokan eteen. Ojennan vasemman käteni koetta kohti ja toisella kädellä kättelen opettajaa sanoen kiitos. Luokkakaverit kuiskivat ympärillä: "Minkä sä sait? Saitko kympin?"

Katoson paperin yläkulmaan, ja kehon läpi kulkee kuuma aalto värittäen naaman ja rintakehän punaisen pilkulliseksi. Kerään kaikki voimani ja yritän loihtia mahdollisimman kepeän ja normaalin äänensävyn, mutta ääni murtuu kuitenkin viimeisen tavun kohdalla.

"En saanut. Sain ysin."

Menen takaisin paikalleni ja toivon, ettei kukaan huomaa kyyneleitä, jotka alkavat muodostua silmäkulmiini. Tuntia on enää muutama minuutti jäljellä. Kellon soidessa menen vessaan ja siellä se tapahtuu taas. Yritän taistella itkua vastaan, mutta se on liian voimakas. Itku tulee jostain ihan liian syvältä ja sanoo, että minä en kelpaa. Miksi en vain onnistu saamaan kymppiä historiasta? Miksi onnistun siinä matikassa tai englannissa, vaikka harjoittelen niitä paljon vähemmän. Tarvitsen kympin kelvatakseni. Ensi kerralla luen koealueen ainakin kuusi kertaa ja pyydän äitiä kuulustelemaan vielä enemmän. Minun on pystyttävä siihen. Minun on kelvattava.

 

 

Tässä oli ote 11-vuotiaan Henriikan päässä liikkuneista ajatuksista. Nyt 26-vuotiaana haluaisin mennä tuon pienen tytön luokse ja sanoa, että yksikään kymppi ei tee sinusta parempaa ihmistä. Yksikään mittari tai arvoasteikko ei kerro mitään siitä, kuinka arvokas sinä olet. 

Syy, miksi nämä ajatukset palasivat mieleeni, on tänään suorittamani tutkinto. Siinä opettajien edessä seistessäni tunsin hetken olevani tuo 11-vuotias tyttö, jolle ei kelvanut mikään muu, kuin paras mahdollinen arvosana. Vielä ensimmäisen kappaleen aikana kävin mielessäni läpi ajatusketuja, jossa tärkeintä oli onnistua jokaisella mittarilla täydellisesti. Arvata saattaa, että juurikin siinä kohtaa hengitys alkoi muuttua pinnallisemmaksi, eikä ääni enää meinannut juurtua tarpeeksi syvälle. Noiden ajatusten aikana musiikki katosi minusta kokonaan. Asia, jota rakastin vielä sekuntia aikaisemmin, oli hävinnyt täydellisyyden tavoittelun tieltä.

Nuo ajatukset unohtuivat (luojan kiitos) hyvin nopeasti – edistystä on siis tapahtunut viimeisen 15 vuoden aikana. Tarvittiin pieni hetki, jonka aikana laitoin silmät kiinni, hengitin syvään ja muistutin itseäni, että tämä on minua varten. Tätä minä rakastan, enkä anna noiden typerien ajatusten viedä sitä minulta. En halua, että musiikille käy samalla tavalla, kuin historian kokeisiin opiskelluille asioille. Niistä ei ole yhtä ainutta muistijälkeä pääkopassa, tai ainakaan ne eivät pääse pintaan kaiken sen suorittamisen ja täydellisyyden tavoittelun jyrätessä olennaisen päälle. Koulussahan olisi tarkoitus oppia uusia asioita, eikä keräillä pelkkiä numeroita.

Opetussuunnitelma on muuttunut näiden vuosien aikana jo paljon, ja 11-vuotias Henriika olisi kauhuissaan, kun kuulisi, että numeroarvioinnista ollaan luopumassa. Jos hän ei olisi silloin tavoitellut pelkkiä numeroita, olisi hänellä ehkäpä näiden muistojen tilalla jotain historiallisia tapahtumia arkistoituna aivojen sopukoissa.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Tea J. Photography

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Kommentit

Lilies
Lilies & Life

Tunnistan itseni monista kohdista. Multa odotettiin sitä kymppiä ja itsekin itkin jos tuli "vain" 8 tai 9.

Siitä täydellisyyden tavoittelusta on hiton vaikee oppia pois! Mutta pienin askelin edistystä tapahtuu :) ja onneksi iän myötä ajattelee asioista eri tavalla ja itseluottamus kasvaa.

Mahtavaa, että sait ajatukset kasaan tutkinnossa pienen hengittelytauon myötä!

Ja on muuten kauniit, herkät kuvat <3

Henriika S.

Kiitos! Tea ottaa tosi upeita kuvia ja saa mallin olon niin turvalliseksi. Vahva suositus <3

Ollaan koulussa paljon keskusteltu numeroarvioinnista, ja sen hyvistä ja huonoista puolista. Jotenkin oppilaita on arvioitava ja kehitystä koulussa seurattava, mutta ainakin näin aikuisiällä tuntuu siltä, että sanallinen palaute riittää aivan hyvin (se toki vie opettajalta aika paljon enemmän aikaa). Se tukee niin paljon paremmin sitä sisäistä motivaatiota, ja asioiden oppimista aidosta mielenkiinnosta. Tietenkään kaikkia ei vaan kiinnosta samat jutut, mutta ihan eri tavalla asiat jää mieleen, kun niistä tulee itselle merkittäviä :) Ja silloin se armollisuus myös ainakin mulla kasvaa, kun tietää, että tekee jotain juttua itseä varten, eikä numeroa tai opettajaa. Toisaalta sillon myös harjoittelee ehkä tarkemmin ja keskittyneemmin, kun asia on itselle tärkeä.

Kiitos, kun kommentoit <3

Lilies
Lilies & Life

Samaa mieltä, sanallinen palaute riittää oikein hyvin nykyään! Se on kyllä armollisempi tapa arvioida kuin se numeroiden tavoittelu. Palautteesta voi myös konkreettisesti saada selville missä olisi pitänyt parantaa, sitä pelkkä numero ei kerro.

<3

Kommentoi