Suomalainen, sun ei kannata yrittää.

Kateelliset suomalaiset. Mitään ei kannata ikinä yrittää, kun se menee aivan varmasti päin persettä. Nähtiinhän se taas kerran Euroviisuissa. Alussa kannustetaan ja ollaan varmoja, että nyt menee hyvin ja sitten, kun hommat ei sujukaan käännetään kelkka. Haukutaan iltalehden sivuilla sormet rakkuloilla ja vauva.fi huutaa hoosiannaa. On todella mahtavaa, kuinka maailmalle lähdetään voittamaan, mutta minkä ihmeen takia ns. häviön jälkeen pitää laittaa kaikki pillit pusiin ja sanoa, että ei meidän kannata edes osallistua. Ei me voida kuitenkaan voittaa. Joku viisas on joskus sanonut, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan se matka. Että nii! Muistetaan tsiigailla niitä maisemia hei. Jos koko homman nimi olisi se voittaminen, niin eikös se voitaisi tehdä vaan sillä tavalla, että lähetetään demot sinne edellisvuoden voittajille ja ne siellä laittaa biisit youtubeen ja se kellä on eniten peukkua ylöspäin voittaa?

Tällä hetkellä hiippailen ihan mamuna täällä ulkomailla ja on tullut pohdittua suomalaista identiteettiä. Minkälainen tämä stereotyyppinen suomalainen oikeastaan on? Täällä on tullut törmättyä käsitteisiin: hiljainen, ujo, kosketusta säikähtävä, tunteet piilottava ja kova juomaan alkoholia. Upeita mielikuvia eiks vain? Itselläni on aina ollut vähän vaikeuksia sopia tähän "suomalaisuuden" muottiin. Syy siihen on varmasti puoliksi siinä, että veressäni kuohuaa myös saksalaista geeniperimää.

Ennen tänne ulkomaille muuttoa olen pitänyt itseäni todella ulospäin suuntautuneena tyyppinä ja mielestäni minua ei todellakaan voi laittaa surulliseen "suomalainen"-lokeroon. No kuinkas kävikään. Täällä hollantilaisten, saksalaisten, kreikkalaisten, espanjalaisten, turkkilaisten ja korealaisten opiskelukavereiden ympäröimänä olen todellakin se hiljainen ja kylmä suomalainen. Kuitenkin Suomen puheripulimittarilla puhun paljon, joten kuinka hiljaisia me oikein ollaan?!

Toinen asia, jonka olen huomannut on se, että ihmiset tavoittelee oikeasti unelmiaan ja on ylpeitä siitä. En kokenut Suomessa mitenkään erityisesti sen olevan paheksuttavaa, mutta ei se mitään arkipäivää ole. Jotenkin todella vapauttavaa sanoa ääneen suuret suunnitelmansa, kun ei tarvitse pelätä, että selän takana lähtee leviämään juttua lesoilija-Henriikasta. Miksi meidän mielestä on okei olla todella vaatimattomia ja hissutella jossain seinän vieressä? Miksi on hyväksyttävämpää vähätellä itseään, kuin olla ylpeä itsestään? Mietitään hetki vaikkapa koko kansan Saara Aaltoa. Eipäs ollut "koko kansan" tyttönen silloin meidän areenoilla kilpaillessa. Hänenkin kohdallaan olivat monien näppärät sormet runoilleet ehdotuksia lopettamisesta, kun eihän kukaan voi osallistua kykykilpailuihin montaa kertaa. Ai kauheeta, siis haluaako tämä tyyppi oikeasti menestyä ja tavoitella unelmiaan? Pois se meistä.

Toivottavasti kukaan ei parhaillaan vetele ryynejä nenään, sillä kärjistän tässä todella rankalla kädellä. Samalla tavalla saksalaisista on omanlainen stereotypiansa järjestelmällisenä kaljaa litkivänä bratwurstihirmuna. Ala-asteella tästä saksageenistä revittiin aika mahtavia läppiä. Erilaisuus on pelottavaa ja sitä vastaan taistellaksemme on parasta hyökätä heti ja täysillä. Eihän se mitenkään voi olla kenellekään rikkaus, eihän? ;) 

Onko meidän kuitenkaan pakko lopulta lokeroida ketään? Kuka sitäpaitsi nykyään enää tietää pelkän ulkonäön perusteella, että mistä maasta tai minkälainen persoona jollain tyypillä on? No ei kukaan. Häpeän niin tajuttoman raivolla siinä vaiheessa, kun luen kirjoituksia, joissa lytätään eläviä ihmisiä ulkonäön tai kulttuuriperimän takia. Verenpaine on tätä tekstiä kirjoittaessakin vaarallisen korkealla. Onko meidän siis ylipäänsä pakko lytätä ketään? Onko meidän pakko edes olla jotain "suomalaisia"?

Eiks me voitais vaan olla hyviä tyyppejä?
 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kommentit

elovena-tyttö (Ei varmistettu)

Näytä mulle suomalainen! Ehkä suomalaisimmat ihmiset asuvat ulkomailla. Täällä koto-Suomessa niitä ei ainakaan ole.

Henriika S.

Hei! Luulen, että ulkomaille lähdettäessa tulee pohdittua lähtökohtasesti enemmän omaa identiteettiä ja kulttuuria, jossa on kasvanut, ja ainakin itsellä suomalaisuus ja itsensä määrittely sen kautta nostaa päätään. Johonkin lokeroon kuuluminen (suomalainen, saksalainen jne.) on mun mielestä kuitenkin ihmisen itsensä päätettävissä. Tietysti jonkun maan kansalaisuus luo lähtöasetelman, mutta ei sitä varsinaista siihen porukkaan kuulumista voi lopulta määritellä, kuin se tyyppi itse. Ulkoapäin määriteltäviä kriteerejä tälle asialle on vaikea luoda. Mä tunnen olevani suomalainen sekä hyvässä että pahassa. Nyt tuli kirjoitettua niistä "pahoista" ja tulevaisuudessa varmasti niistä hyvistä jutuista, joita suomalaisuus mulle sanana edustaa :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.