Tunteiden hyökyaalto

 

Yleensä aina, kun päätän aloittaa kirjoittamisen, muotoilen jonkun otsikon itselleni, jonka alla olisi tarkoitus pysyä. Tänään tuntui siltä, että sisällä on paljon asioita, mutta ne eivät jäsenny otsikoksi. Kulunut viikko on ollut jotenkin todella outo tunteiden puolesta. Olen ollut todistamassa elämää ja kuolemaa.

Kaksi lauantaita, monen monia kyyneleitä. Kyyneleitä uuden ihmeen ja tulevien muistojen edessä, ja kyyneleitä eletyn elämän ja muistojen ollessa enää jäljellä. Näihin juttuihin kaikki kuitenkin lopulta kiteytyy.

Viime vuosina teksteissä on vilissyt yhä enemmän sana erityisherkkä, ja aika varmasti voisin laittaa itseni myös siihen laariin. Yritän kuitenkin vältellä itseni luokittelemista, sillä tuntuu turvallisemmalta olla vain Henriika, joka tuntee paljon. Ilman mitään leimaa, vaikei se leima missään nimessä negatiivinen ole.

Suurien tunteiden tunteminen ja kaiken todella voimakkaasti kokeminen on hieno ominaisuus, mutta on se myös raskasta. 

Kirjoitin pari kuukautta sitten siitä, kuinka e-pillereitä syödessäni katselin ihmisiä harmaan verhon läpi. Olenkin miettinyt, että mitä jos kaikki ne tuntemattomat tunteet ovat tässä ja nyt. Itkenkö siksi niin helposti? Tämän syksyn laulutunneilla on tullut purshahdettua itkuun kesken biisin muistaakseni 4 kertaa. Aivan puskista.

Yritin peruuttaa ajassa taaksepäin ja löytää lapsuudesta hetkiä, joissa olisin vollottanut ilman syytä, mutten muista sellaisia olleen. Itkin kyllä pari kertaa pianotunnilla, mutten todellakaan yhtä useasti, kuin nyt. Eli toisin sanoen, jostain nämä kaikki tunteet tulevat.

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tällä hetkellä Vain Elämää on ihan ehdottomasti voimaannuttavin ja samalla itkettävin ohjelma. Sitä katsoessa koen jotain ihan järisyttävän suurta. Sannin päivänä itkin niin täysillä, että tärisin. Nyyhkytin tässä sohvalla rumaa räkäitkua ja ohjelman loputtua puhaltelin vielä varmaan puoli tuntia, että hengitys tasaantui jokseenkin normaaliksi. Sen jälkeen oli kyllä autuas olo.

Tänään hautajaisissa huomasin mietiväni sitä, että itkeminen mielletään usein noloksi asiaksi. Ainakin se itkevä henkilö yrittää peitellä itkuaan usein ihan viimeiseen asti. Kai se liittyy heikkouden näyttämiseen ja yleisestikin vain tunteiden näyttämiseen. Saan olla todella kiitollinen, että nykyään tunteet saa jo näkyä. Mahtaisi olla meikäkäisellä vaikeaa, jos tepastelisi menemään kaukana menneisyydessä. 

Visual diary-blogissa oli pohdintaa tunteiden patoamisesta, ja jostain sellaisesta tässä itkuhommassa on osittain varmasti myös kysymys. Se, että on super empaattinen ja herkkä ei toivottavasti tarkoita sitä, että oikeasti itkee koko ajan. Katsellaan.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, elämä ei ole todellakaan huonoa nyt. Se on itseasiassa jo paljon valoisampaa, kuin vaikkapa kuukausi sitten. Tunteita on edelleen paljon, mutta nyt niitä sisällä myllertäviä alkaa tulla ulos. 

Lisää Vain Elämää siis. 

 

Haluaisinkin nyt kuulla, että onko teillä jotain ohjelmia, jotka itkettää ja voimaannuttaa samalla?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Huomenna täällä käynnistyy aivan loistava arvonta. Pysythän kuulolla ;)

 

SEURAA BLOGIA INSTAGRAMISSA // FACEBOOKISSA

Kuvat: Inarin yössä ihanan Pauliinan ottamia.

Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.