Ulkonäköpaineet unissa asti

 

Mietin pitkään, että voinko edes kirjoittaa tällaisesta asiasta, joka mun mielen päällä on pyörinyt taas enemmän ja enemmän. Yritystä on ollut juttujen tuottamiseen sellaisessa positiivisessa hengessä, mutta niitä ei ole tullut. Ajattelin, että kyllä niitä juttuja taas putkahtelee, kun vähän antaa ajatuksille tilaa, mutta tämä yksi ajatus ei ole väistynyt niiden muiden tieltä.

Eilen Jyväskylän keskustassa kävellessä tajusin viimein, että häpeän jotain itsessäni. Taas.

Mietin, että miten ihmeessä mä olen ajanut itseni tähän tilanteeseen, että omassa vartalossa ei ole hyvä olla. Mua hävettää se, etten ole yhtä laiha, kuin omissa häissäni 2 vuotta sitten. Pelottaa mennä kouluun, kun kaverit näkevät mun muuttuneen ulkonäön. Ei se ole yhtä iso, kuin laihdutuksen alussa eikä todellakaan liian iso, mutta se ei ole sitä, mitä mä joskus haaveilin. 

Mä voin tässä nyt kertoa, että mä itkin eilen sillä matkalla keskustaan, ja itkin myös, kun kävein takaisin kotiin. Alussa mua pelotti, että nään jonkun tutun kaupungilla, mutta siinä ajatuksia pyöritellessä huomasin, että mua hävetti ja pelotti omat ajatukset itsestäni. Oon yrittänyt selittää itselleni ja muille, että en enää ihannoi sellasta kisakireää vartaloa ja #bodypositivity on mun juttu, mutta siinä hetkessä oli pakko katsoa itseään ihan syvälle sieluun ja todeta, että hakoteillä ollaan taas.

On varmaankin esiintyvänä ihmisenä ihan idiottimaisen typerää sanoa tällaisia ajatuksia ääneen, koska joku voi ne täältä kaivaa tulevaisuudessa ja muistutella heikoista hetkistä, mutta tosiaalta nää asiat on osa elämää. Tapahtui se elämä lavalla tai ei.

Musta tuntuu, että matkalla Hollannista Suomeen matkakuormasta tipahti jotain. Joku pienen pieni palanen mun sisältä jäi matkalle ja kesän aikana siihen sen kokoiseen koloon on vanhojen tapojen mukaisesti soviteltu erilaisia sipsejä ja muita yhtä mahtavia ja ravitsevia ruokia. 

Sanoin tässä pari viikkoa sitten ääneen, että olen niin kyllästynyt laihduttamiseen, kun se ei lopu ikinä. Eilen kaupungilla tajusin, että vaikka mun elämäntapamuutos on onnistunut todella hienosti, ei se voi olla tällaista lopun elämää. En halua, että olemassa on vain yksi vaihde, jolla joko mennään täysiä tai sitten ei mennä ollenkaan. Niin se näyttää nimittäin ennen pitkää aina lopulta olevan.

Tähän hommaan on tultava vielä paremmin järkeä, koska minä en halua joutua tuntemaan näin. Ei kukaan voi pitää tällaisen tyypin ajatuksia mukanaan hautaan asti ja miettiä, että kylläpä oli mahtava ja itseään rakastava heppu se Henriika. 

Heräsin tänään aamulla painajaisesta, jossa rakas siskoni istui kanssani jossain Helsingin kahvilassa. Oltiin sovittu treffit, koska siskoni oli vihdoin palannut Saksasta ja viime näkemisestä oli ihan liian pitkä aika. Näin siskoni jo kaukaa, mutta tyypin katse harhaili pitkin kahvilaa, kunnes viimein löysi paikan jossa istuin. Varovaisin askelin hän lähestyi minua ja lähelle päästyään naamasta näki, että vasta siinä kohdassa hän tajusi minun olevan minä. 

"Mun on pakko sanoa nyt, että sä oot valtava ja turvonnut ihan tunnistamattomaksi, enkä oo ehkä vieläkään ihan varma, että se olet sinä"

Niin se mun sisko siinä unessa sanoi, mutta ei se mikään mun sisko ollut, vaan oma rakas alitajunta, jossa tollaiset ajatukset muhii ja pelottelee, niinkuin möröt sängyn alla.

Mä en voi hävetä itseäni ulkonäöllisten juttujen takia. Näin sen on vaan oltava. On eri asia hävetä, jos on käyttäytynyt paskamaisesti, mutta tällaisten hommien takia niin ei vaan voi tehdä.

Huomaan, että näiden ajatusten kirjoittaminen jo pelkästään antaa mulle voimaa päässä karjuvien mörköjen kanssa taistelemiseen. Näiden mörköjen vuokrasopimuksen piti olla loppunut jo vuosia sitten, mutta kas vain. Siellä ne pirulaiset on majailleet verkkokellarissa. 

Koska vuokrasoppari on irtisanottu jo aikoja sitten, ei salamatkustajilla ole mitään kuukauden irtisanomisaikaa. Mä laitan tuulemaan nyt heti, sillä pakkohan mun on olla ylpeä siitä, mitä mä olen. Mä olen paljon muuta, kuin ääriviivat ja mun mieli ei voi olla rajoittunut niiden sisälle. Mä oon sitäpaitsi paljon isompi tyyppi, kuin mun ääriviivat.

Tämän lyttäämisen on loputtava, en vaan ihan tiedä vielä, että miten, mutta luulen pitäväni teidät mukana hommassa. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.