#Uraoivalluksia: Pullataikina ei mahdu pieneen piparimuottiin

Mitä olen oivaltanut mun huiman 10 vuotta kestäneen työuran aikana? Tämä on paha kysymys, kun mulla on tapana porskuttaa menemään turhia miettimättä. Jälkeenpäin toki ihmettelen ja kummastelen, että mitäs ihmettä se naikkonen on taas puuhastellut. Yksi Lilyn parhaita puolia on ehdottomasti yhteisöllisyys ja sitä paimentava toimitus, ja nyt sieltä heitettiin kehiin #uraoivallus-kampanja, jonka innoittamana mäkin tätä juttua kirjoitan.

On jotenkin todella siistiä, että ympärille putkahtaa koko ajan uusia ammatteja. Sellaisia, joita kukaan ei tiennyt edes olevan olemassa 10 vuotta sitten. Destination: Happines-blogin Netta kirjoitti omassa #uraoivalluksessaan juurikin tästä, sillä yliopistoon pyrkiessä hänellä ei ollut vielä mitään tietoa tämän päivän työnkuvastaan, koska sitä ei ollut olemassa.

Muuttuva maailma on pelottava, mutta on se myös ihana. Sen ansiosta mä olen tajunnut, että jos sitä unelmatyöpaikkaa ei ole tullut vielä vastaan, sen voi tehdä itse. Vielä 10 vuotta sitten monet opettajat jaksoivat toitottaa musiikin opinnoissa, että valintoja on tehtävä. On valittava joko pasuuna tai laulu. Jossain kohtaa se hetki aivan varmasti koittaa, jos haluaa ansaita leipänsä.

 

 

Nyt 10 vuotta myöhemmin koulussa julistetaan monipuolisuuden nimeen. Vahvoilla ovat ne opettajat ja muusikot, joilla on hallussa useampi instrumentti ja parhaimmassa tapauksessa kaksi korkeakoulututkintoa musiikin alalta. Itse asiassa, jos mä olisin aikoinaan jättänyt pasuunan kokonaan pölyttymään kaappiin, en olisi päässyt luultavasti tekemään myöskään laulullisesti yhtä siistejä projekteja (tai toisaalta voisin olla nyt yhtä kuuluisa, kuin Adele). Aivan varmasti olisin lauluteknisesti ja tiedollisesti korkeammalla tasolla, mutta en voi mennä takuuseen, että siitä olisi tullut mun ammatti.

Mä tarvitsen ympärille useamman asian, josta voin olla todella kiinnostunut niin, ettei yksi asia tukahduta mua alleen. Mun äärimmäinen kilpailuvietti ja asioille 100% omistautuminen tarkoittaa sitä, että mä en paljoa puuhastele harrastusmielessä. Koska itsestään ei voi oikeasti antaa yli 100 prosenttia, jakautuu hommat nykyään aika kivasti. Laululle annan eniten, sen jälkeen tulee pasuunatyöt, ja viimeisenä on kaikki kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja sosiaaliseen mediaan liittyvät jutut. Pikkuisen tää homma vielä kusee, sillä liikuntaa on aivan säälittävän vähän. Sen osalta on kiinnostuskiikarit olleet pahasti taas hukassa. 

Mikäs se mun uraoivallus sitten kaiken tämän jaarittelun tuloksena on? No se, ettei pidä yrittää mahtua mihinkään muottiin tai työnkuvaan, jos siihen ei yksinkertaisesti mahdu. Hurjalla vauhdilla muuttuva maailmakin on todiste siitä, että meitä uraohjuksia, jotka eivät sovi mihinkään perinteiseen työnkuvaan, on alkanut putkahdella todella kovalla vauhdilla. Jos tämä tilanne puetaan vähän eri tavalla sanoiksi, on se aika selkeäkin oivallus.

Mietitäänpäs henkilö, jonka pitää pukea vaatteet päälle ennen, kuin se lähtee kylille tepastelemaan. Noh, hän menee sinä päivänä lapsensa kaapille ja päättää valita sieltä 3-vuotiaan ihmisen vaatteista itselleen kivan asun. Kaveri yrittää tunkea asua päälleen, mutta housusista tulee lähinnä sukka vasempaan jalkaan ja paita toimii hyvänä kaulurina. Näissä vetimissä sankarimme lähtee kylille heilumaan ja päivän mittaan olo muuttuu todella epämukavaksi. Lopulta poliisi vie sen putkaan, koska tyyppi näyttää siltä, että se viuhahtelee tarkoituksella. Vaatteet on sille 3-vuotiaalle oikein hyvät, mutta aikuisen päällä ne vaatteet vei sen lopulta putkaan. 

Okei, harva ammatti johdattaa sut putkaan, mutta suurin piirtein tuolta se tuntuu, kun yrittää selittää itselleen "oikean työn" olevan se hyväksytty vaihtoehto. Jos susta tuntuu, että oma työ ei tunnu oikealta ja haaveilet oikeastaan jostain ihan muusta, suosittelen lämpimästi ottamaan Juliaihmisen #uravoivalluksen käyttöön. Haaveista voi todella tulla totta ja se oma "muotti" löytyä sen seurauksena.

Oliko sun ammatti olemassa 10-20 vuotta sitten?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Muiden #uraoivallukset löydät täältä toimituksen jutusta.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentit

Millie's
Randomilla

Hyvä teksti. Mun ammatti on ollut satoja vuosia tai ehkä jo luolamiesten aikaan, mutta sekin on muuttunut. Nykyään sairaanhoitajat tosiaan ovat niitä lääkärin työkavereita monessa paikassa eivätkä pelkästään ole potilaiden vierellä sairastuvassa kuten vanhojen aikojen leffoissa. Siihen ei oikeastaan ole nykyään niin paljon aikaa paitsi ehkä jollain palliatiivisella kodinomaisella syöpäosastolla tai (ehkä) lastenosastolla. (Mä oon kyllä vähän lapsellinen kun vieläkin tuo palliatiivinen-sana saa hymyn kasvoille :D)

Toisaalta se on harmi, että kirjaaminen on niin tärkeässä osassa varsinkin nykyään ja työmäärää on valtavasti. Kaikki on kirjattava, joten kerkeää vähän vähemmän olemaan potilaiden kanssa. Itse oon yrittänyt opetella sitä että olisi se pienenkin aikaa potilaiden kanssa rauhassa ja kuuntelisi (ja näpyttelisi potilastietojärjestelmään pikakirjoittajan tahtiin). Joskus se on vaikeaa.

Se mikä on mun mielestä säilynyt on se periaate että potilas tulee ykkösenä ja se, että useimmat sairaanhoitajat ovat tyytymättömiä palkkaansa. Sairaanhoitajatyypit jotenkin tunnistaa melko helposti mun mielestä. Monilla on se kova hoivavietti tai empatia säilynyt tai ehkä ollut aina. Toisaalta joitakin ei sitten vapaa-ajalla niin paljon kiinnosta huolehtia muista, kun saavat tehdä sitä töissä. Jotain tiettyä luonteenlujuutta monissa sh:issä kuitenkin on. Oon kyllä ylpeä mun ammatista, vaikka mietin pitkään onko musta siihen just tuon liiallisen empatian takia.

Sun ammatti vaikuttaa niin siistiltä ja on hienoa että nää jutut monipuolistuu. :)

www.randomilla.com

Henriika S.

Ihanan perusteellista pohdintaa! Ja kyllä muakin vähän naurattaa :D 

Millie's
Randomilla

Ps. Ihania kuvia. :)

Nettanen

Hyviä ajatuksia <3

Mä oon työskennellyt paljon verkkokauppojen tekstintuotannon kanssa ja sitä työtä oli ainakin paljon vähemmän vielä 20 vuotta sitten :D Samoin tietysti myös näitä kaikkia sosiaalisen median sisällöntuotannon hommia. Mut sit taas, olen yhdeltä ammatiltani kääntäjä ja sen suhteen fakta on se, että tulevaisuudessa ainakin osa siitä työstä valuu automaattisille käännösohjelmille. Eli muutos on ja pysyy, halusit tai et. Parempi vain hyväksyä se tosiasia ja nauttia kyydistä :)

Henriika S.

Mun sisko opiskelee kääntäjäksi ja sen kanssa ollaan pohdittu paljon sitä, että minkälaiseen ammattiin hän oikeastaan valmistuu. Mitä työtä sillä koulutksella tehdään esim. 20 vuoden päästä? Tai onko livemusaa ollenkaan, kun nytkään esim. Emma-gaalassa ei saa soittaa livenä. No ei vaan, pakko uskoa, että livemusa ei sentään kuole.

Muuttuva maailma on ihan hurjan mielenkiintoinen, mutta nykyään pitää olla tosi sähäkkä, että pysyy edes vähän perässä sen menosta. Hui :D 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.