Ladataan...

"Tästä mieleeni heräsi kysymys, että onko meillä jokin tavoittelemisen arvoinen ideaalitilanne tämän paskan sietämisen kanssa."

 

Monna treenaa-blogissa oli aiheena ilkeisiin kommentteihin reagoiminen. Toiset ovat kovettaneet nahkansa ja oppineet elämään ikävän palautteen kanssa, kun taas toisella yrityksistä huolimatta nuo kommentit pääsevät ihon alle.

Tästä mieleeni heräsi kysymys, että onko meillä jokin tavoittelemisen arvoinen ideaalitilanne tämän paskan sietämisen kanssa. Onko osa vaan heikkoja yksilöitä, jotka eivät ole tarpeeksi treenanneet tätä hommaa?

Jos järjellä lähdetään pyörittelemään tätä asiaa, eikös ole aika loogista, ettei kenenkään kuuluisi olla toiselle ilkeä? Asia, joka toivottavasti suurimmalle osalle meistä kotona opetetaan. Jotain ihmeellistä tapahtuu, kun lähestytään aikuisuutta. Tämä ajatusmalli tuntuu unohtuvan. Asiaa ei auta internetin ihmeellinen maailma, jossa on loputon määrä kanavia, jonne voi käydä näpyttelemässä sysimustia kommentteja ilman, että sekuntiakaan miettii, miltä itsestä tuntuisi, kun joku tulisi oman ikkunan alle huutelemaan samoja juttuja.

Jokaisella on tietysti oikeus olla eri mieltä, ja erilaiset mielipiteet saavatkin parhaimmassa tapauksessa aivan loistavaa keskustelua aikaan ja antavat uusia näkökulmia rikastuttaen omaa ajatusmaailmaa.

Sitten on näitä kommentteja, joiden tarkoitus ei ole millään tavalla keskustella kirjoittajan tai muiden kommentoineiden henkilöiden kanssa. Tarkoitus on vain ja ainoastaan sanoa asiansa niin rumasti, että se varmasti sattuu. Mistä tämä tällainen oikein kumpuaa?

Unohtuuko meiltä se, että jokainen kokee tämän maailman eri tavalla? Me too-kampanjan yhteydessä nousi aika paljon keskustelua siitä, että minkälainen kohtelu lasketaan häirinnäksi. Osa on kokenut elämässään aivan järkyttäviä asioita ja jonkun mielestä niiden rinnalla pienemmät asiat eivät ehkä olisi varsinaista häirintää.

Tässä päästään siihen jännään hommeliin, että jokaisella meistä on erilainen elämä edessä ja takana. Henkilö, joka on joutunut raiskauksen uhriksi ja henkilö, joka ei ole sitä kauheutta joutunut kokemaan, eivät voi millään tietää, että miltä toisesta tuntuu. Se, että tässä maailmassa tapahtuu aivan järkyttäviä asioita, ei kuitenkaan luo mitään mittaria, jonka mukaan asiat määritellään. Me koemme asiat vain ja ainoastaan omien kokemustemme kautta.

Jos suurin koettu fyysinen kipu on nilkan nyrjähtäminen, on se tälle henkilölle mittarin ääripää kivun suhteen, eihän hänellä ole kokemusta mistään muusta. Toinen on saattanut olla jossain todella vakavassa onnettomuudessa, jonka seurauksena hän on ollut sairaalassa kuukausikaupalla aivan järkyttävissä kivuissa, joihin eivät edes vahvimmat lääkkeet tuo helpotusta. Tämän henkilön kokemus kivun ääripäästä on siis aivan erilainen.

Ihminen on siinä mielessä nerokas olento, että kokemukset elämästä, vaikeista ja ihanista asioista, ovat jokaiselle henkilökohtaisia. Tästä syystä kukaan miestä ei voi tietää tarkasti, miltä toisesta tuntuu. Onneksi jokainen voi olla omalla mittarillaan super onnellinen. Me emme voi yksinkertaisesti sanoa kenellekään, että sinä et tiedä mistään mitään, kun et ole kokenut näin ja näin kamalia asioita.

Me emme voi tietää, kuinka kamalilta asiat toisesta tuntuvat.

Jazz-terveisin,

Henriika S.

 

Ps. Haluaisin muistuttaa Tampere Jazz Happeningin lippuarvonnasta, joka on käynnissä tämän postauksen yhteydessä.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Edessä oleva maisema jakautuu tasan kahtia. Toisella puolella on hiljaisuus, metsät, oma rauha. Toisella puolella on lenkillä tervehtivät tuntemattomat ihmiset, talot, joissa isovanhemmat asuvat lastensa perheiden kanssa, poskisuudelmat, yhteisöllisyys.

Katselen siinä kumpaakin puolta ja aina, kun käännyn valitakseni toisen, kaipaan toista. Miksei näitä voi yhdistää kysyy ääni päässäni? Missä on minun kotimaani?

 

Tältä musta tuntuu aina, kun mieli vaeltaa toiseen kotimaahani Saksaan. Siellä olo on niin hyvä ja monille asioille tässä elämässä löytyy selitys, mutta pidemmän päälle tulee ikävä takaisin Suomeen.

Suomessa kaikki on hyvin, mutta joku ihmeellinen tyhjä kolo jää sinne syvälle sisimpään. Siellä pakkasilma viiltää, oli kesä tai talvi. Saksassa huomaan kolon kadonneen, mutta ennen pitkää huomaan taas, että jotain puuttuu. Eikö se ole koskaan tyytyväinen?

Tältä tuntuu ihmisestä, joka on kahden kulttuurin kasvatti. Tai ainakin tältä musta tuntuu. Sut on sekoitettu kahdesta eri väristä, mutta sen väristä kulttuuria ei ole missään muualla, kuin sun lapsuudenkodissa. Valitettava fakta kuitenkin on, että kellään ei olisi kivaa, jos meidän perhe muuttaisi takaisin vanhempieni kotiin. Siitä perhekulttuurista ei olisi enää kenellekään enää iloa.

Viime vuosi oli todella opettavainen ja monella tapaa ensimmäinen vuosi, kun osasin olla lähes oma itseni. Asuimme Hollannissa, eikä se tietenkään ole sama asia, kuin Saksassa asuminen, mutta niin lähellä se on, että kodilta se tuntui. Oudointa siinä lämpimän kotoisassa tunteessa on se, että pisin jakso Saksassa on ollut vain muutamia kuukausia ihan pienenä. Kerroinkin aikaisemmin, että mm. siellä multa varastettiin mun kaikkein rakkaimmat barbit. Edelleen tulee suru, kun mietin sitä tarinaa.

Voisi kuvitella, että jos on aina asunut Suomessa, tuntuu se kulttuuri susta täydellisen hyvältä, mutta tiedän ihmisiä, jotka ovat ihan supisuomalaisia, ja silti heidän henkinen kotinsa on jossain ihan muualla.

Ala-asteella olin usein kateellinen kavereilleni heidän ihan tavallisesta suomalaisesta perheestään. Kotona syötiin suomalaisia ruokia ja tehtiin suomalaisia juttuja. En kyllä tiedä yhtään, että mitä ne tosi suomalaiset jutut olivat, mutta olin päättänyt, että ne oli tosi suomalaisia ja ihan erilaisia meidän kotihommiin verrattuna.

Meidän kotona syötiin iskän ihmeellisiä sörsseleitä ja käytiin saksalaisessa joulukirkossa. Yhteen aikaan hartain toiveeni oli, ettei jauhelihakastikkeessa olisi ollut tomaattimurskaa ja hillosipuleita. Halusin vain sitä ihan tavallista ruskeaa jauhelihakastiketta, ilman mitään kikkailuja tai hapankaaleja.

Saranda kirjoitti jokin aika sitten tunteistaan toista kotimaataan kohtaan. Piti ihan palata siihen tekstiin ja katsoa, että mitä kommentoin silloin, kun ajatus tuntui jotenkin erityisen kirkkaalta:

"Tiiätkö en ollut ennen viime vuotta Hollannissa tajunnut, että myös mulla on tosi vahva henkinen koti Saksassa, vaikka olen asunut siellä pienenä vain pari kuukautta. Tietysti vuosittain käynyt sukulaisilla, mutta en ajatellut sen vaikuttavan niin vahvasti. Juurien puuttuminen, tai paremminkin katkeaminen, iski Suomeen takaisin tullessa. Olo oli tuttu ja turvallinen, mutta samalla ne asiat, joista oli nähnyt kunnolla ehkä ensimmäistä kertaa oman heijastuksensa, jäivät sinne. Monikulttuurisesta perheestä tuleminen on tosi suuri rikkaus, mutta on se välillä myös hämmentävää, kun haluaisi oikeastaan laittaa ne kaksi kulttuuria blenderiin ja muuttaa yhdeksi."

Eniten huomaan kaipaavani sitä tapaa, jolla tunteet näytetään. Toista uskalletaan koskea ja päivittäin halataan ystäviä ja perheenjäseniä. Alussa se tuntui jopa oudolta, mutta lopulta huomasin, että voi hyvänen aika miten kovasti pieni ihminen kaipaa sitä, että saa olla fyysisessä kosketuksessa toisten kanssa. En puhu nyt mistään seksuaalisesta kanssakäymisestä, vaan lähimmäisenrakkaudesta.

 

Kotona kyllä riittää lämpöä, jos sitä lähdetään pohtimaan.

 

Jos pitäisi tällä sekunnilla valita, että kummassa maassa asuisin, valitsisin Saksan. En osaa perustella valintaa järjellä tyyliin ”siellä on parempi terveydenhuolto ja keikkaliksat” koska näin ei ole, vaan tämä pohjautuu täysin tuntemukseen omasta henkisestä kodista.

Ennen Matiaksen tapaamista kuvittelin, että unelmieni mies odottelee varmaankin jossain ulkomailla, sillä kotona kaikki tuntui vähän väärältä. Tavallaan olin oikeassa, sillä Skotlannista Matias löytyikin. Hassua oli myös, että hänen unelmissaan rinnalta löytyi ulkomaalaistaustainen nainen. Molemmat olivat tavallaan oikeassa omissa kuvitelmissaan.

Vanhempani joutuivat tekemään valinnan, että kummassa maassa lapset menisivät kouluun, ja he valitsivat Suomen. Meillä ei ole lapsia, mutta kummallakin on tunne, että lopulta se henkinen koti saattaisi kuitenkin löytyä Saksasta. Toisella se on veressä, toisella ei, mutta se ei tee siitä yhtään sen vähemmän todellista.

On kuitenkin hyväksyttävä, että pieni tyhjä kolo jää asui missä tahansa, sillä palanen minusta jää aina toiseen kotimaahan.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ps. Haluaisin muistuttaa Tampere Jazz Happeningin lippuarvonnasta, joka on käynnissä tämän postauksen yhteydessä.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

*Yhteistyössä Tampere Jazz Happening

 

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen ja otettu, että saan tehdä muutaman jutun yhteistyössä Tampere Jazz Happening-tapahtuman kanssa. Tämän postauksen lopussa on myös arvonta. Odotan marraskuun ensimmäistä viikonloppua, kuin kuuta nousevaa, en nimittäin ole koskaan aikaisemmin pääsyt osallistumaan näihin karkeloihin. Se miten kuulin tapahtumasta ensimmäisen kerran on itseaisassa aika hauska tarina (ainakin mun mielestä).

Olin juuri muuttanut tänne Jyväskylään ja veri veti vahvasti vielä Helsinkiin. Olin bongannut itselleni kyydin facebookin Kimppakyyti-ryhmästä ja tällä kertaa Matkakeskuksella odotteli autossaan vanhempi herra, jonka kanssa matkustin kahdestaan Helsinkiin. Juttelimme niitä näitä ja aika pian huomasimme, että olemme kummatkin muusikoita. Herra oli henkeen ja vereen blues-mies ja minä jo hitusen kallellani jazziin. Keskustelu päätyi jotenkin marginaalimusan festareihin ja Tampere Jazz Happeninkiin. Pelkästään matkaseuralaiseni hypen perusteella olisi ihan kuka tahansa tullut siihen tulokseen, että kyseessä on kyllä yhdet maamme parhaat festarit. Tämän vuoden kattauksen nähtyäni olen hyvin vahvasti samaa mieltä. 

Pori Jazzista poiketen ei varsinaisesti ole pakko valita, että mitä keikkaa milloinkin kuuntelee, sillä ne on aikataulutettu lomittain. Jos olet jo ostanut tai olet ostamassa festaripassia, on ehkä hyvä miettiä hieman etukäteen, että mitkä keikat ainakin haluaa nähdä, sillä saattaa olla, että jossain vaiheessa on pakko vetää vähän henkeä.

Tuttuun tapaan olen kutsunut tärppikomiteaan myös superkitaristin ja aviomiehenänikin tunnetun Herra M:n aka Matiaksen. Täältä pesee:

 

Torstai 2.11.

 

Klubi, 19:00

On luultavasti aika ilmeistä, että laulajaa kiinnostaa laulajat. Näin se menee tälläkin kertaa. Ensimmäinen tärppi on jo torstaille, jolloin teemana on Spotlight on Estonia. Kattaus koostuu kolmesta yhtyeestä, joista odotan todella mielenkiinnolla Kadri Voorandin ja Mihkel Mälgandin duon esiintymistä. Kadria hehkutetaan teknisenä taiturina, eikä turhaan. Levyt eivät yleensä ikinä kerro koko totutta jazz-muusikon taidoista, mutta jo pelkästään äänitetyn materiaalin perusteella uskallan sanoa, että instrumentti on tällä laulajalla todellakin hallussa. Luvassa on mitä ilmeisimmin loopperilla ja efekteillä leikkimistä ja kokoonpanona duo tarjoilee loistavat puitteet juurikin leikkimisille, sillä tilaa riittää.

 

Perjantai 3.11.

 

Pakkahuone:

Steve Coleman & Five Elements, 21:45

Matias: Ensimmäinen kosketukseni saksofonisuuruuden Steve Colemanin musiikkiin tapahtui Dave Hollandin suurenmoisen albumin Extensionsin kautta. Silloin itseäni kiehtoi arvostetun saksofonitaiteilijan luova voima, joka kuului vahvasti hänen soitostaan. Hänen yhtyeensä Five Elements ei ole minulle kovinkaan tuttu, ja tämä olikin oiva tilaisuus syventyä legendan musiikkiin. Five Elements luottaa soitossaan tiukkaan yhteissoittoon, enkä usko että siitä tulevallakaan keikalla tingitään. Musiikki selvästikin pohjaa soundimaailmansa elektroniseen perinteeseen hakien siihen mausteita eri vuosikymmeniltä.

Myönnän että mielenkiinto yhtyettä kohtaan perustui Steve Colemanin laajaan uraan ja sitä kautta saatuun maineeseen. Kuitenkin hiukan tutustuttuani Steve Coleman & Five Elements yhtyeeseen mielenkiintoni heräsi ja uskon että yhtye tulee tarjoamaan kokonaisvaltaisen jazz-elämyksen.

 

Telakka:

Sid Hille & Foreign Friends, 21:00

Telakan puolella nähdään perjantaina varsin suomalainen kattaus, vaikkakin illan aloittaa yhtye, joka ei kyllä ole ollenkaan suomalainen. Sid Hille & Foreign Friends soittaa keikan Suomi 100-hengessä, sillä ohjelmisto koostuu vain suomalaisesta musiikista. Yhtyeen ruotsalainen vokalisti Anni Elif Egecioglu on hänkin Kadrin lailla varsinainen ääniakrobaatti, kuten Happeningin sivuillakin sanotaan. Hän käyttää äänensä eri värejä todella monipuolisesti ja odotankin innolla millaiseksi Hard Rock Hallelujah taipuu tämän kokoonpanon käsissä. 

Njet Njet 9, 22:30

Voisin oikeastaan suositella tätä telakan iltaa ihan kokonaisuudessaan. 22:30 aloittava Njet Njet 9 on yhdeksän hengen muodostama ilotulitus. Jos bändillä on levy, jonka nimi on Unicorn Attack ei se voi olla muuta, kuin loistava. Nyt kun tarkemmin mietin, odotan tätä keikkaa ehkä kaikkein eniten. Osasyynä voi olla monet tutut kasvot, mutta myöskin se, että yrityksistä huolimatta, tämä on ensimmäinen kerta, kun pääsen heitä livenä kuulemaan. Keikalla fiilistellään heidän uuden Dark Soul-albumin julkaisua, mutta toivon todella, että maailman upeinta nimeä kantavalta Unicorn Attackilta kuullaan myös musaa!

 

 

Jukka Eskola Soul trio, 00:00

Telakalla illan päättää Jukka Eskola Soul Trio, eikä mielestäni tämän yhtyeen kohdalla tarvitse muuta, kuin lausua tämän tajuttoman kovan trumpetistin nimi ääneen, pitää pieni hiljainen hetki hänen taidoilleen ja ottaa suunnaksi illan keikka. Sen jälkeen voidaan pitää vielä toinen hiljainen hetki hänen kanssaan lavalle nouseville muusikoille. Yksi hiljainen minuutti Mikko Helevälle ja Jaska Lukkariselle kas näin.

 

 

Lauantai 4.11.

Pakkahuone (iltapäivä):

Sunna Gunnlaugs Trio with Verneri Pohjola, 14:00

Jos keikan esittelytekstissä mainitaan maailmanensi-ilta, on se aina näkemisen arvoinen juttu. Ilmassa on vähän samanlaista fiilistä, kuin ravintolassa maistelumenua syödessä. Tietää, että ravintola on hyvä, mutta itse annokset ovat täysi mysteeri. Sunna Gunlaugsin trioa täydentää loistava trumpetisti Verneri Pohjola, jonka sävellyksiä kuullaan myös keikalla. Ensikosketus Vernerin soittoon kohdallani oli Kansallisteatterin Vertigo-näytelmässä. Kokemus oli niin kokonaisvaltainen, että itkeä pillitin musiikin ja teatterin voimasta liikuttuneena koko esityksen ajan. Saas nähdä minkälainen makupaletti meille on tarjolla.

 

Telakka:

Adele Sauros Quartet, 21:00

Pori Jazzista kirjoittaessani suosittelin tsekkaamaan Virta-yhtyeen, joka soittaa nyt myös Telakalla keskiyöllä. Päätin tällä kertaa hehkuttaa enemmän illan aloittavaa Adele Sauros Quartetia. Ensimmäiset muistikuvat Adelesta ovat Sibelius-lukion bändimaratonista, jossa hän esiintyi vielä pianistina jazz-yhtyeensä kanssa. Jo silloin lukion ensimmäisellä luokalla mietin, että hitto mikä tyyppi. Fonin tullessa kuvioihin en enää tiennyt mitä sanoisin. Sen verran nopeasti lähti ura nousuun, eikä suotta. Yksi parhaita asioita Adelen esiintymisessä on mielestäni hänen täydellinen heittäytyminen. Yleisössä on todella kokonaisvaltainen fiilis, kun toinen laittaa todellakin kaiken peliin.

Eero Koivistoinen Quartet, 22:30

Matias: Eero Koivistoisen olen livenä kokenut useaankin kertaan ja jokainen kerta on ollut ainutlaatuinen ja yksilöllinen kokemus, viimeisimpänä juurikin kyseinen kokoonpano. Kvartetti koostuu Suomen ykkösrivin muusikoista. Muusikoista, jotka ovat tehneet hienoa uraa omilla soolourillaan, kuten myös muiden nimekkäiden artistien yhtyeissä.

Itseäni alkujaan tässä yhtyeessä kiehtoikin kokoonpano. Jokaista soittajaa olen fanittanut heidän oman soolouransa kautta, ja jokaisen yhtyeen artistin olen päässyt näkemään omalla soolokeikallaan. Yhtyeen jokaisen soittajan fani siis täällä! Itseäni kiehtoikin kuinka tämänkaltaiset SuomiJazzin jättiläiset soittavat yhdessä. Kuten arvata saattaa, upeaahan se oli. Yhtyeen jokainen jäsen kantaa oman kortensa kekoon yhtyeen luodessa kappaleista yhtenäisiä tarinoita ja hienoja kaaria.

Keikalla olin aistivinani, että Eero Koivistoinen antoi paljon tilaa muille jäsenille ja hän ei niinkään ollut keulakuva tai liideri vaan yksi tasavertainen yhtyeen jäsen. Toisaalta nautin tasavertaisuudesta todella paljon, mutta olisi myös hienoa nähdä tällä kertaa Eerolta suurempaa esiinmarssia. Lisäksi keikalta jäi mieleen Alexi Tuomarilan mielikuvitukselliset soolot ja ennakkoluuloton soitto. Odotan innolla toista kohtaamistamme yhtyeen kanssa.

 

Sunnuntai 5.11.

 

Pakkahuone

Dhafer Youssef ”Diwan Of Beauty And Odd”, 17:30

Matias: Dhafer Youssefin samaista nimeä kantavaa albumia muistan odottaneeni kuin kuuta nousevaa. Olin vuotta aikaisemmin löytänyt luuttu-taiteilijan 2009 vuoden albumin Abu Nawas Rhapsody sekä levyllä soittavat jättiläiset Tigran Hamasyan sekä Mark Guiliana. Kyseinen albumi oli itselleni niin suuri, että odotukset viime vuonna julkaistun albumin Diwan Of Beauty And Odd kohdalla olivat todella suuret. Innostusta ei hillinnyt tieto, että albumilla soittaisi yksi modernin jazzin idoleistani, pianisti Aaron Parks. Kyseisellä albumilla Dhafer siirtyi instrumentaali-iloittelusta hiukan lauluvetoisempaan tulkintaan. Kuitenkin Dhaferin musiikissa on aina ollut läsnä vahva kansanmusiikkiperinne, sekä jazz-musiikille tyypillinen improvisointi.  Uskonkin, että tulevalla Pakkahuoneen keikalla svengi ja groove tulevat olemaan keskiössä. Dhaferin musiikki on tehty liikuttamaan sekä fyysisesti että henkisesti.

Myös suuren tutkailun alla tulee olemaan miten tämänkaltainen yhtye, jossa improvisoivaa voimaa löytyy todella paljon, aikoo luoda jokaisesta kappaleesta oman näköisensä.

 

Arvonta:

 

Minulla on kunnia arpoa lauantain Pakkahuoneen keikalle yksi lippu, jonka arvo on 50 €.

Osallistuminen arvontaan käy niinkin kätevästi, että kommentoit tähän postaukseen, mitä musiikki merkitsee sinulle ja olet mukana arvonnassa. Muistathan laittaa kommenttiin jonkin yhteydenottoon mahdollistavan tiedon, tai sitten voit laittaa sen myös sähköpostilla tai facebookissa inboxiin tulemaan.  

Arvonta päättyy keskiviikkona 1.11. keskiyöllä!

Tästä listasta jäi todella moni mainitsemisen arvoinen yhtye pois, joten suosittelen lämpimästi tutustumaan Tampere Jazz Happeningin täydelliseen ohjelmaan tästä. Sivuilla on myös aivan loistava Whats happening?-osio, jossa on artistien haastatteluja.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Blogia perustaessa on aikas tärkeää miettiä huolella ainakin pari asiaa. On hyvä olla selvillä siitä, mistä haluaa blogissaan kirjoittaa ja minkä nimen sille haluaa antaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei ole kauhean cool vaihdella nimeä jatkuvasti, jos haluaa lukijoiden painavan sen mieleen. Tottakai sitä saa muuttaa niin monta kertaa päivässä, kun haluaa, mutta silloin se ei ehkä palvele parhaalla mahdollisella tavalla, jos ajatuksena on kirjoittaa juttuja muillekin, kuin vain itselleen (ja sukulaisille).

Kerroin edellisessä postauksessa, että kirjoitin aluksi omilla nettisivuillani, mutta päädyin lopulta tekemään eron artistiminän ja huonoja vitsejä kertovan bloggarin välille. Toisaalta jälkeenpäin mietittynä ei ne vitsit kyllä keikoillakaan kauheasti parempia ole :D

Ensimmäistä kertaa blogille piti miettiä nimeä jo vuosi sitten, kun aloitimme Matiaksen, joka tunnetaan myös mysteerimiehenä M, kanssa vaihtovuodesta horisemisen englanniksi koulun blogiportaaliin. Sillä kertaa homma oli helppo, koska Matias ideoi nimen ja meikäläiselle jäi vain bannerin suunnitteleminen. Tuli muuten ihan hiano ekaksi banneriksi (tsekkaa tästä)! 

Meinasinkin aluksi, että kielillä kirjoittaminen voisi olla se mun juttu, mutta muutaman tekstin jälkeen totesin, että jos rahallinen rikkaus määriteltäisiin sanallisen rikkauden perustella, olisin vieläkin persaukisempi, kuin nyt. Kieleksi piti siis valita suomi. Samalla sanoin heipat miljardeille lukijoille, hehe.
Googlailin noihin aikoihin myös todella paljon vinkkejä blogin perustamiseen. Pääpiirteittäin ohjeet olivat aina samat. Rajaa aihe tarkasti ja keksi selkeä nimi blogillesi, joka viestii lukijalle heti, millaista sisältöä sieltä voi löytää. 

Mitäs mieltä olette, kuinka onnistuin tässä? Onko aihe selkeä heti, kun banneri vilahtaa?

So many stars by Henriika ei rehellisesti sanottuna kerro kenellekään yhtään mitään. Tai kertoo se sen, että yritän kiven kovaa väittää, että olisin tehnyt yhden kauneimmista kappaleista, jonka tiedän. Senhän on oikeasti tehnyt Sergio Mendes.

Blogin nimi on siis biisin nimi. Aika uniikkia, eikö?

Okei, on tässä hommassa syvällisempikin juttu taustalla. Jos nimi käännetään suomeksi, menisi se jotenkin näin: Henriika kertoo juttuja siitä, kuinka tässä maailamssa on niin paljon staroja. Loistava suomennos, mutta pääsette varmaankin jo vähän jyvälle ajatuksesta nimen takana. Siihen kiteytyy kaikki kriisit muusikkon identiteettiä etsiessä. Tässä maailmassa on jo niin monta starbaa, että missä hemmetissä on minun punaiset matot ja stadionkeikat?  No ne on varmasti kadonneet siinä vaiheessa, kun menin hurahtamaan jazziin.

Tuolla blogin kuvauksessa lukee, että nämä jutut täällä on horinoita wannabe jazzarin elämästä. Niitä ne todellakin on. Toivottavasti jonain päivänä tulee sellainen fiilis, että on oikeutettu oikeasti kertomaan olevansa jazzlaulaja, mutta toistaiseksi uskaltaa korkeintaan sanoa laulavansa ja rakastavansa jazzia. Jazzmuusikoksi itsensä tituleeraaminen olisi aivan liian suuriin saappaihin astumista. Sen tehdessään saisi kompastella ja lopulta painella polvet ruvella menemään kyyneleet ja räkä poskilla. 

Tällainen tarina mun blogin nimen taustalla. Mikä sun tarina on?

 

EDIT: Vasta nyt illalla huomasin, että Laiska sunnuntai-blogissa oli käsittelyssä juurikin tämä sama aihe. Siellä pohditaan uutta nimeä blogille, joten käy kirjoittamassa oma ehdotus sinne :)

 

 

Wannabe jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Mun facebookin feedissä on pyörinyt Jyväskylän ammattiopiston sponsoroitu mainos, jossa kerrotaan, että vielä on mahdollista hakea opiskelemaan muusikoksi. Homma kuulosti omaan korvaan jännältä, sillä olen tottunut siihen, että kouluihin haetaan vain keväisin.

Aikani mainosta tuijotettuani päätin klikata sen auki, vaikka yleensä kapinoin jostain ihan ihmeellisestä syystä kaikkia noita "sponsoroitu" juttuja vastaan, vaikka oikeasti kiinostaisikin.

Sama pätee muuten näihin lilyn mainoksiin. Harmittaa ihan hitosti. Voisin avautua niistä loputtomasti, mutta koska mulla on myös vaihtoehtona perustaa oma sivusto tälle blogille, jos täällä oleminen ei miellytä, niin jätän sen avautumisen nyt vähän vähemmälle. Todettakoon, että harmittaa eniten siksi, koska keskellä tekstiä olevia mainoksia ei ollut, kun tämän alustan blogilleni pitkän pohdinnan jälkeen valitsin. Kirjoitin aluksi omilla kotisivuillani blogia, mutta halusin rajata keikkaminän ja höpöttelijän erilleen. Jos keikat kiinnostaa, niin henriikasteidel.com sivuilta voi meikäläisen tilata vaikka omaan olohuoneeseen :D

Takaisin tähän muusikkoaiheeseen. Olen aikaisemminkin kirjoittanut meidän ammattikunnan ihmeellisestä määritelmästä. Kouluja tähän ammattiin ei nääs varsinaisesti tarvita, mutta jos mielii joskus liittyä opettajien ihmeelliseen maailmaan ja saada täyttä palkkaa, on Suomessa paperit oltava. Tästä syystä Jyväskylän ammattiopiston mainos muusikon koulutuksesta pisti uudella tavalla silmään. Koulutus on muuttunut tai ainakin tämä mainostuksen kohteena oleva versio on aivan erilainen, kuin se, jonka itse olen käynyt. Tämä on suunnattu erityisesti kokopäivätyökseen keikkaileville tyypeille, jotka tarvitsevat vain sen paperin, jolla voi hakea ammatikorkeakouluun.

 

 

Hollantivuotena tuli useasti pohdittua Suomen palkkaussysteemiä kouluissa (musiikin alalla), joissa hommaan valitaan usein se, jolla on parhaat paperit (muusikkoudesta ei niin välitetä). Hollannissa opettajat olivat ensisijaisesti aivan saakelin kovia muusikoita, kun taas täällä töissä on pedagogeja, joista jotkut (onneksi) keikkailevat. Aluksi olin sitä mieltä, että Hollanti voittaa ihan 6–0, mutta nuin vain alkoi kesää kohden tulla ikävä taitavia pedagogeja, jotka osaavat katsoa asioita monelta eri kantilta ja ovat oikein opiskelleet sitä, miten ihmisolento oppii.

Haluaisinkin tässä nyt vinkata ainakin tästä Jyväskylässä toteutettavasta koulutuksesta, jonka hakuaika päättyy 15.11. Lisätietoja hommasta löydät täältä. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan musta on aidosti tosi jees juttu, että niille, joilla on jo aivan jäätävä kokemus alalla ja keikkoja riittää, tarjotaan mahdollisuus siihen kullanarvoiseen paperiin, jolla tässä maassa saa hurjan paljon mahdollisuuksia, jos keikat on vieneet heti yläasteen jälkeen.

 

 

Jazz-terveisin,
Heniika S.

Ps. Tänään allekirjoittaneen löytää Turusta metallimessun solistihommista.

 

Kuvat: Aivovuoto Inarissa PaPaNa:ssa.

Pages