Ladataan...

Loman sanotaan olevan juuri oikean pituinen, kun tulee fiilis, että voisi lähteä jo kotiin. 12 päivää Puerto Platan alueella on nyt taputeltu ja berberi raahattu Miamin välilaskun kautta Suomeen. Perinteisesti reissun jälkeen kysellään, että mitkä fiilikset? Ne on ristiriitaiset. Oikeastaan surulliset. Tuntuu vähän siltä, kun olisi hyvästellyt osan itsestään.

Maana Dominikaaninen Tasavalta on todella vaihteleva ja yhden bussimatkan aikana ehtii näkemaan elämää aivan laidasta laitaan. Välillä jopa vähän ahdisti, kun kuunteli juttuja siitä, miten jotkut selviävät (yrittävät selvitä) elämästä. Omassa arvomaailmassa tapahtui taas tarvittua kevätsiivousta ja asioista valittamisen kynnys on jälleen korkeampi. Se, että oma ura ei ole vielä punaisilla matoilla täytetty tai stadionkeikkaa toisensa perään, ei tunnu juurikaan kamalalta, jos toinen ostaa bensaa kotiinsa ja myy sitä kyläläisille cola-pulloissa toivoen saavansa kaiken sinä päivänä myytyä. Jos huonosti käy, pitää loput jemmata kotiin +30 asteeseen ja toivoa, ettei homma roihahda taivaan tuuliin yön aikana.

Olen äärimmäisen kiitollinen koulutuksesta ja mahdollisuuksista omassa elämässäni ylipäätään. Tuolla turkoosin veden paratiisissa on ihan normaalia tienata alle 500 dollaria kuussa. Toki eläminenkin on halvempaa, mutta eipä tuolla rahalla juurikaan maailmalle lähdetä, jos ruokittavana on kokonainen perhe ja suurimmassa osassa tapauksia myös omat vanhemmat.

Kerroin aikaisemmin, että tavoitteet lomalle olivat yksinkertaiset ja pääpaino koko hommassa oli rentoutuminen. Tällä kertaa, kuten oikeastaan aina, kun jotain päässään kuvittelee, meni homma aivan eri tavalla. Rentoutumista tapahtui todellakin, mutta päällimmäisenä mielessä ovat kaikki ne ihmiset, jotka sain matkan aikana tavata. On todella älytöntä, että tuhansien kilometrien päästä voi löytää ihmisiä, jotka tuntuvat olleen elämässä jo paljon ennen sitä varsinaista kohtaamista. 

 

 

Ensimmäiset päivät pidin visusti kiinni päämäärästäni olla yksin puhumatta kenellekään. Nyt naurattaa jo pelkkä ajatus itsestäni murisemassa kaikille, jotka yrittivät tehdä tuttavuutta, kun jo parin päviän kuluttua odotin iltaa ja bachatan ja merenguen tanssimista paikallisten työntekijöiden kanssa. (Heidän työhönsä kuuluu vieraiden kanssa tanssiminen.) Tuli siellä muutamat salsa-askeleetkin otettua ja voi moro, miten sydän sykkii nytkin, kun mietin sitä tunnetta, joka tanssiessa koko kehon valtasi. 

Aidoimmillaan Dominikaaninen Tasavalta ei minulle tietenkään näyttäytynyt, sillä oleminen keskittyi hotellikylään paria reissua lukuun ottamatta, mutta voisin väittää, että iltaisin hotellilta uusien ystävien luokse poistuessa, saimme kuulla aitoja tarinoita heidän elämästään. Elämistä, jotka olivat aivan jotain muuta, kuin omani. Alussa tuntui hurjalta ja vähän pahalta, kun kuunteli kaikkia elämän varrelle mahtuneita tapahtumia, mutta tapa, jolla niistä puhuttiin ei ollut synkkä. Ne olivat osa elämää. Surkuttelua ja murehtimista menneestä ei juurikaan tunnettu.

Tapaamistamme ihmisistä yksikään ei ollut vieraillut maan rajojen ulkopuolella pitkälti rahan takia. Mieltä lämmittää ihan suunnattomasti, kun eräs sydämeen jäänyt ihminen kertoi matkustavansa ensi vuoden puolella ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille, vieläpä kertalaakista Eurooppaan. Kuukausipalkan ollessa tässä tapauksessa opintotuen luokkaa voi aika nopeasti päätellä, että säästämistä on tapahtunut todella pitkällä aikavälillä, että tuollainen matka on ylipäänsä toteutettavissa. 

 

Ihana siskoni

 

Tässä jetlagin riemuista nauttiessa mietin vain, että jääköhän sydämestä elämän päätteeksi mitään jäljelle, kun kylvän sitä pitkin maailmaa? Tunteellisuudessa ja täysillä elämisessä on monia hyviä puolia, ja taitaa tämäkin olla yksi niistä, mutta tällä hetkellä on todella surullinen ja haikea mieli, kun henkisesti koti tuntuu olevan aina vaan jossain muualla, kuin Suomessa. Onko tämä tuotetta kahden maan kansalaisuudesta, vai olenko mä vaan tyyppinä sellainen, että mut on rakennettu monista eri palasista, jotka tässä elämän varrella pikkuhiljaa löytää tiensä takaisin? Sen näkee sitten vuosien päästä varmaankin.

Kun vihdoin päästiin Helsinki-Vantaalle, odotteli vastassa oikein perinteinen ja jääkylmä suomalainen tervehdys. Vastassa oli itkuinen nainen, joka oli ilmeisesti jo jokusen tovin odotellut tavaroitaan. Puhelimeen huudettiin ja itkettiin, mikä on aivan fine, mutta se miten hän karjui Intialaisen perheen isälle, joka myöskin laukkuja tovin odottaneen päätti huikata luukkuun, josta laukut tulevat, että: "Are the bags from India coming today?" Tietenkään Suomessa kukaan ei sieltä luukusta vastannut (enkä tideä, että vastaako Intiassakaan), että tuleeko ne vai ei, mutta naisen vastaus tähän oli silti aivan älyttön.

Reissu loppui siis naisen karjumiin sanoihin: "This is not India! For the fuck's sake do you think they will come faster if you put your head in there? This is no fucking India!"

Halusin sillä sekunnilla takaisin Dominikaaniseen Tasavaltaan ja äkkiä pois Suomesta. Toisaalta en enää lähtisi samaan paikkaan ilman Matiasta tai miespuolista henkilöä ylipäätään, sillä kulttuurierot ovat sen verran suuret, että hommat hoituvat helpommin, kun mies on mukana. Miehen kanssa olisi voinut lähteä turvallisemmin hotellialueen ulkopuolelle, kun nyt sitä riskiä ei viitsinyt ottaa. Nössö mikä nössö. Olin sen verran silmiin pistävä ilmestys, että massan mukana tallusteleminen ei ihan onnistunut.

 

 

Nyt muutaman päivän reissua mielessä pyöriteltyäni olen edelleen surullinen, mutta mieli alkaa palata takaisin. Matiasta oli suunnattoman kova ikävä ja yllätysvierailu odotettua aikaisemmin sai vasta kunnolla tajuamaan, kuinka kova se olikaan ollut. 

Jotain matkalla kuitenkin muuttui ja tunnen pitkästä aikaa taas löytäneeni lähemmäksi itseäni. Joku siinä ihmisten ja ilmaston lämmössä on, kun mielikin lämpiää. Palanen sydämestä on taas uudessa paikassa, mutta sain toisaalta paljon sen tilalle. Eikä sitä koskaan tiedä, että mikä tarkoitus tällä matkalla oli. Se on ainakin varmaa, että ikinä ei kannata tehdä liian tarkkoja suunnitelmia lomalle. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Terkut Karibialta! Tarkemmin Dominikaanisesta Tasavallasta. Ei tunnu yhtään hullummalta näpyttää läppäriä +29 asteessa karibialaisen letkeissä tunnelmissa. Perinteitä kunnioittaen aurinkoihottumaa on jo vähän pukannut ja titteli alueen vaaleimpana ihmisenä on hankittu. Onko se ruoho kuitenkaan vihreämpää lämpimässä, vai seuraako arki ja huolet tännekin?

No ei ne seuraa, ainakaan niin hanakasti, kuin kotipuolessa. New Yorkin hektisyyden jälkeen oli täydellistä päästä tänne. Ei muuten ole kiire minnekään. Ei edes aamupalalle, koska sisäinen kello herättää joka aamu siinä 6-7 paikkeilla. Ehdoton plussa tähän suuntaan maapalloa matkustaessa! Ihan täysin toimettomana ei täällä ole kuitenkaan tarvinnut olla, vaan kunnon lomalaisen tapaan olin tehnyt muutamia suunnitelmia tätä paratiisisaaren lomaa varten:

 

1. Rentoudu.

2. Rentoudu vielä enemmän.

3. Rentoudu ihan täysin.

 

 

Nyt eletään lomapäivää 5/12 ja voisin sanoa, että olen saavuttanut tähän mennessä kohdan 2. Ensimmäiset päivät meni ihmetellessä, eikä karibialaisesta huolettomuudesta ollut edes pienintä näköhavaintoa, sillä mieli laukkasi tuhatta ja sataa sydämen tehdessä jotain tykytyksen maailmanennätystä. Tottahan toki täällä on jengi rentoutunutta ja paikalliset huolettoman iloisia, mutta eipä sitä yhtenä stressipesänä nää juurikaan omaa napaansa pidemmälle, vaikka kuinka yrittäisi. Joku saattaa siellä nyt jo vähän tuohtua, että mitä minä täällä sitten näpyttelen, jos kerran yritän rentoutua, mutta voi lattarilanteet sentään tätä aikaa ja kirjoitusinpiraatiota on odotettu. Niskaan ei hengitä yksikään deadline ja seuraava keikkakin on vasta loppiaisen jälkeen. 

Perinteitä vaalien valikoitui tälle äiti ja tyttäret-matkalle All Inclusive hotelli, vaikken itsekseni tai Matiaksen (jota on muuten kamala ikävä) kanssa sellaista luultavasti valitsisikaan. Näissä hotelleissa on paljon hyviä puolia, mutta valitettavasti ruoka ei yleensä ole yksi niistä. Sen pitää sopia kaikkien makuun ja tälläkin kertaa se oli hienoinen pettymys. Toisaalta ei näissä isoissa hotelleissa kauheasti mitään autenttista olekaan. Kauniita maisemia onneksi sitäkin enemmän (vaikkei nekään kyllä missään täydellisessä luonnontilassa ole). Rentoutumisen lisäksi listalla oli myös hedelmien syönti ja niitä ei voi edes All Inclusive muuttaa tällaisessa paratiisissa mauttomiksi. Mun mielestä ihminen voi aivan hyvin elää pelkällä ananaksella, jos niikseen on.

Parasta täällä on ehdottomasti se, että vihdoin ja viimein voin sanoa uineeni siinä täydellisen turkoosissa ja kirkkaassa vedessä. Huomenna pakkaamme itsemme bussiin miljoonan muun turistin kanssa ja matkaamme täydelliselle paratiisisaarelle. Oikeastaan se on pieni nyppylä keskellä merta, mutta homman idea on käydä tutkimassa vedenalaista maailmaa snorkkeli suussa ja peppu mukavasti pinnalla käristyen. 

Kello alkaa täällä lähestyä lounasaikaa, joten jätän kirjoitushommat nyt tältä erää tähän ja keinuttelen lanteeni ananaksen äärelle.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ps. Vinkkejä Dominikaanisesta ja erityisesti Puerto Platan alueelta otetaan lämpimästi vastaan!

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

”I hope the whole thing comes out very well for everyone” 

 

Näin sanoi Dafnis Prieto sunnuntaina 26.11. Siltasalissa Jyväskylässä. On tunnustettava, että katsellessani ja kuunnellessani videotervehdystä, mietin hetkeä, jolloin kuulin maistiaisia illan ohjelmasta harjoituskauden alkuvaiheessa. Toivottavasti tämä homma menee lopulta hyvin. 

Kapellimestari Ilkka Mäkitalo oli koonnut jälleen todella kunnianhimoisen ohjelmiston Jyväskylä Big Bandin esitettäväksi. Vaikka ohjelmisto oli todella haastava, voin käsi sydämellä todeta, että tuona sunnuntaina kuultiin Siltasalissa tätä bändiä oman kuunteluhistoriani tiukimmassa kunnossa. Muutaman viime vuoden sisällä tehdyt konsertit, Big Bandien Suomen mestaruus ja Romanian kiertue ovat hitsanneet tämän porukan todella hyvin yhteen. 

Lavalla loistivat monet solistit, mutta erityisesti komppisektio ja Markus Snellmanin rumpujen takaa johtama perkussioryhmä (Osmo Blomqvist, Jorma Lehtola ja Vili Kallonen) mahdollistivat näin haastavan ohjelmiston soittamisen. Bigband soitossa on ensiarvoisen tärkeää, että bändin sydän, eli komppisektio pumppaa tasaisesti ja ilman kenenkään aiheuttamia rytmihäiriöitä. Hanna Turusen (basso), Aaro Laitisen (piano) ja Markus Snellmanin vuosien yhdessä soittaminen todellakin näkyy ja kuuluu tässä bändissä ja vain hyvässä mielessä. 

Vieraileviksi solisteiksi oli konserttiin kutsuttu saksofonisti Markku Rintapollari ja pasunisti Jussi Kosonen. Rintapollarin soittossa on todella lämmintä ja tummaa syvyyttä, eikä sooloissa ole missään vaiheessa pidättelemisen meininkiä. 

 

 

Olin odottanut Kososelta ja Rintapollarilta hieman suurempaa solistin roolia ja harmittamaan jäikin, kun emme kuulleet yhtäkään kappaletta, jossa molemmat olisivat soittaneet yhdessä. Itsekin "vähän" pasuunaa soitelleena toiveissa oli tietysti jokin soolopasuunalle ja bigbandille sävelletty teos, mutta kaikkea ei voi aina saada. Tuntui siltä, että kummallakin solistilla olisi ollut vielä todella paljon enemmän annettavaa, ehkäpä seuraavalla kerralla siis. Ainoa selkeästi solistille kirjoitettu kappale kuultiin ensimmäisen puoliskon viimeisenä, Cico O’Farrilin Trumpet Fantasy, jonka meille tulkitsi Tero Savolainen. Tero ei jäänyt ainoaksi bändin omaksi solistiksi, vaan jokaisesta sektiosta saatiin vähintään yksi solisti valokeilaan.

Kappaleiden välissä lavan takaseinälle heijastettiin säveltäjien videotervehdyksiä suoraan New Yorkista ja Ilkka Mäkitalo kertoi mielikuvista, jotka olivat syntyneet harjoituskauden aikana. Konsertti oli paitsi soitannollisesti, myös visuaalisesti ja draamankaareltaan hyvin tarkasti rakennettu. 

En ollut vielä ennen konserttia itse koskaan käynyt tässä jazzia pullollaan olevassa kaupungissa ja odotinkin kovasti, että aukeavatko sävellykset minulle ihan uudella tavalla nyt, kun reilu viikko Nycissä on jo takana päin. Täytyy tähän väliin sanoa, että tuo monien hehkuttama kaupunki oli kaikkea sitä ja samalla kuitenkin ihan jotain muuta, kuin olin mielessäni kuvitellut.

New Yorkin syke oli aivan samanlainen, kuten kappaleissa, jotka Jbb:n konsertissa kuultiin. Se on vauhtia ja vaarallisia tilanteita – hetkiä, joissa ei ole aikaa jäädä ihmettelemään. Se on parittomia tahtilajeja ja niiden välissä puikkelehtimista niin, että kaikki näyttää kevyeltä ja vaivattomalta. Taustalla on todellisuudessa kovaa ja raadollista työtä, jotta kaikki ne hienot hetket näkyvät muille. Upeimmillaan kaupunki, joka ei koskaan lepää, voi antaa ihmiselle kaikki ne mahdollisuudet, joista hän on vain osannut unelmoida. On kuitenkin oltava juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tuona iltana Siltasalissa nähtiin palasia New Yorkista, mutta parasta oli nähdä tämän yhtyeen uskomattoman hieno henki, jonka takia oli ylipäätään mahdollista, että näin huikean haastava ohjelmisto voitiin ottaa soitettavaksi. Isossa Omenassa kaikki voi olla suurta ja mahtipontista, mutta voi kyllä – on ne hommat aika isollaan meillä Jyväskylässäkin!

 

 

Kiitos JBB <3

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa