Ladataan...

Nuin. Verenpaine nousi jo pelkästä otsikon kirjoittamisesta. Tänään luvassa tarinointia näistä ilmaisista esiintymiskokemuksista. Eikö ole upeaa, kun ei tarvitse maksaa siitä, että pääsee keikalle (eli töihin)? Keikkakalenteri on tupaten täynnä ja kaikki keikat on sulle vielä ilmaisia. Selvää säästöä.

#lifegoals

 

 

Oisko jossain vielä ilmasia ämpäreitä?

En voi ihan satavarmasti sanoa, että te kaikki muutkin olette tässä hommassa samaa mieltä, mutta omasta mielestäni tämä on aivan järjetöntä. Varsinainen herätys tähän hommaan tuli Groningenissa. Syksyllä olin häkeltynyt siitä määrästä keikkoja, mitä kaupungissa oli tarjolla. Joka päivä oli joku koulukaveri jossain keikalla ja usein keikkoja on monta samaan aikaan. 

Mutta. Se kuuluisa mutta. Jengi tekee niitä ilmaiseksi. Jos hyvä tuuri käy, saat neljän setin soittamisesta 20 euroa ja voit sanoa tienanneesi ihan hyvin. Tässä kohtaa tulee mukaan kuvioihin lause "saat tästä hyvää esiintymiskokemusta ja voit sanoa soittaneesi ihan oikeassa baarissa". Kuuleman mukaan tilanne ei ole Hollannissa kaikissa kaupungeissa samanlainen, mutta verrattuna siihen, mitä keikoista oikeasti kuuluisi edes jollain järkevällä mittarilla saada, on tilanne naurettava.

Mikään ei tietenkään ole mustavalkoista ja aina on niitä poikkeushetkiä, jolloin nämä ilmaiset esiintymiskokemukset ovat hyviä juttuja, vaikkei niillä saisikaan ostettua vessapaperia. Esimerkiksi oman musiikin promoaminen ei alussa tuota välttämättä kovinkaan montaa penniä, mutta ajan kanssa ihmiset saattavat jopa innostua siitä, mitä sinulla on tarjota ja haluavat maksaa musiikin kuuntelusta. Kuitenkin vain, jos ovat tottuneet siihen, että musiikista kuuluu maksaa.

 

 

Tämä kirjoitus kumpuaa pitkälti huolesta ystäviäni kohtaan Groningenissa. Kiitos Jyväskylän ammattikorkeakoulun ja vaihtoon lähtijälle myönnetyn korotetun opintolainan minä kyllä pärjäsin ja sain ostettua vessapaperia, mutta ystäväni ovat ajan saatossa ajautuneet todella kinkkiseen tilanteeseen. Aina on joku joka tekee keikan ilmaiseksi. Ihmiset ovat tässä kaupungissa tottuneet siihen, että musiikki on ilmaista ja todella laadukkaasti soitettua. Jos ovessa lukee, että illan keikka maksaa yli 3 euroa, saa se monet kääntymään pois. Ymmärrän kaupungin opiskelijoita, että jos joka ilta käyt kuuntelemassa keikan, joka maksaa 3 euroa, tuntuu se lompakossa ja siksi on välillä jäätävä kotiin.

 

Kiitos Jamkin ja korotetun opintolainan voin huolettomasti hymyillä.

Lopullinen tavoite muusiikin esittämisessä ei kuitenkaan oletettavasti ole se, että yleisössä on vain koulukavereita. Luultavasti he tilaavat sinut yhden kerran keikalle omiin häihinsä (okei jotkut tekevät sen useammin) ja loput keikat ostaa joku muu. Ne kuitenkin pitäisi ostaa. Sen takia kai ylipäänsä puhutaan keikkamyynnistä. Tästä jalosta taidosta ja harmaita hiuksia aiheuttavasta asiasta.

Vaihtokoulussakin on pakollinen yrittäjyyskurssi ja sen opettaja on sanonut opiskelijoille, että älkää tehkö työtänne aina ilmaiseksi. Teette siinä hallaa itsellenne ja muille. Toisin sanoen se ei silloin ole keikkamyyntiä, vaan keikkojen lahjoittamista. On kuitenkin todella hidasta tehdä asialle jotain ja voi olla, että kaupunki tulee aina olemaan kuuluisa monista keikka- ja jamipaikoistaan sekä hyvästä ja todella inspiroivasta ilmapiiristä, mutta samalla jokainen tiedostaa, että pelkällä musiikilla itsensä elättäminen on harvinaista herkkua. Jos työtilannetta haluaisi muuttaa, vaadittaisiin siihen kaikkien musiikin parissa työskentelevien sitoutuminen, eikä se tapahtuisi todellakaan yhdessä yössä. Ei varmastikaan edes vuodessa.

 

 

Kiitollisin mielin ajattelen työtilannetta Suomessa. On ollut hienoa huomata, kuinka palkkatasosta yritetään pitää huolta. Taiteilijat "vahtivat" jonkun verran toisiaan ja sitä, ettei hintoja poljeta. Näin vuokrat ja nettilaskut on helpompi maksaa lähestulkoon ajallaan. Edellyttäen toki, että on onnistunut keikkamyynnissä ja saanut bookattua itselleen keikan jos toisenkin.

Oisko kellään siis tarjota mulle palkallista esiintymiskokemusta?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Syntyykö joku tähän ammattiin? Ehkä. Ehkä ei. Minä en ainakaan syntynyt. Siitä ei itseasiassa ole edes kovinkaan kauaa, kun uskalsin ensimmäisen kerran sanoa uudessa porukassa olevani ammatiltani muusikko. Sehän olen ihan paperillakin, mutta mikä paperi sitten tarkoittaa muusikkojen keskuudessa, että on lajitovereiden hyväksymä muusikko. Mene ja tiedä. Jotenkin todella vaikeaa se on sanoa ääneen, kun päässä huutelee pienet menninkäiset, että: 

"Mitä sä oikein kuvittelet? Sulla ei ole mitään 150 keikan vuosia todellakaan eli etkös sä vaan harrastele ja puuhastele siellä kotosalla ja laulele suihkussa diipadaapaa ja selität samalla itselles sooloavas jotain jaskanpaskaa. Yrittäisit edes sanoilla laulaa välillä. Jätä se muusikon titteli vaikka Beyoncélle muru."  

Yritä siinä sitten rinta rottingilla toitottaa olevas muusikko.

 

Verhot kiinni, ettei paparazzit nää. 

Ei ne menninkäiset onneksi joka päivä huutele. Veikkaan kuitenkin, että aika moni nostaisi käden ylös, jos pyytäisin viittaamaan, jos on joskus kuullut epäilijämenninkäisen huutelevan omassa päässään. Mun päässä ne karjuu eniten silloin, kun on aika säveltää. Se on niin henkilökohtaista hommaa, että jo pienikin inahdus saa epäilemään, vaikka olisi juuri sekuntia aikaisemmin ajatellut kirjoittaneensa vuosisadan parhaan biisin. Tästä syystä pidin luovaa taukoa säveltämisestä kevyet 10 vuotta. Kannattiko? Enpä usko, mutta ollut on mennyttä ja huominen on huomenna vai miten se nyt menee.

Toinen paha juttu on itsensä muihin vertaaminen. Se on todella paha. Taas nousee varmaan aika monta kättä ylös, jos kysyn, että kuka on verrannut itseään toiseen muusikkoon tai muuten vaan ihmiseen ja miettinyt, että en mä pysty samaan. Mä oon tehnyt sen ainakin sata kertaa.

 

Mun keikkabussi. Ootko kateellinen?    

Virhe. Musiikkibisnes olis aika tylsää jos kaikki tekis samalla tavalla. Meillä on syystäkin omat äänet, mutta se ei poista sitä, etteikö toiselta vois oppia. Sitä meille Groningenin vaihtokoulussakin kerta toisensa jälkeen sanotaan, että kaikki tieto löytyy legendojen soitosta, mutta sun täytyy kuitenkin olla oma itsesi. Ihan niinkuin kielikin opetellaan ja sitten puhutaan omalla äänellä. Joo joo. Oikeesti. Todella vaikeaa olla vertaamatta itseään muihin tai olla olematta kateellinen, mutta kannattavaa se kai sitten lopulta on.

 

Viimesen päälle #office.

Sitten se kaikista ihanin "Miten sä siis aiot elättää itsesi niinkun oikeesti?" - kysymys. Vetää aina yhtä hiljaiseksi. Tämä on ammatti siinä missä kaikki muutkin ammatit. Sormet ja varpaat ristissä me siis kökötetään kotona ja odotellaan, että puhelin pirisee ja keikkaa tulee. Sellaista se muusikon arki nyt vaan on. Viikot katsellaan puhelinta ja sitten viikonloppuna kävellään punaisella matolla ja lauletaan areenoilla glitterihelmat viuhuen. Eikös vaan?

No ei vaan kös. Kuten kaikille on jo varmasti käynyt selväksi Saara Aallon hienosta esimerkistä, että aika kovaa duunia joutuu tekemään, jos meinaa päästä niitä glitterihelmoja heiluttelemaan muuallekin kuin olkkarin lattialle. Eli kovalla työllä se itsensä elättäminen tapahtuu ja parhaimmassa tapauksessa täysin musiikilla ja siihen liittyvillä asioilla.

Tämä raivoa synnyttävä kysymys osuu kuitenkin usein johonkin totuudenjyväseen. Luulen, että me oikeasti pelätään vähän tai välillä enemmänkin, että miten se itsensä tai hyvällä tuurilla kokonaisen perheen elättäminen muita viihdyttämällä onnistuu.

 

Tiukan paikan tullen officen voi tietysti siirtää myös raikkaaseen ulkoilmaan.         

 

Keitä me sitten voidaan sanoa muusikoiksi? Onko muusikolle mitään määritelmää samalla tavalla kuin lääkärille tai vaikka luokanopettajalle? Tähän ammattiin kun ei välttämättä tarvitse mitään tutkintoa. Tämä on todellakin paha kysymys ja taas ne epäilijämenninkäiset alkaa huutelemaan mun päässä, että jos et tiedä sitä edes itse niin sua ei ainakaan voi sanoa muusikoksi. Jes.

 

 

Vielä ei tosiaan ole omaa keikkaa Stadionilla, mutta täällä mä odottelen olkkarissa glitterit ja paljetit välkkyen, että puhelin sois. Välillä joku epäilijämenninkäinen pitää mulle seuraa, mutta muuten oon kyllä tosi hyvin tavoitettavissa.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Ps. Meillä alkaa huomenna parisuhdetta ja luonnonlakeja koetteleva reissu yötämyöten lentokentälle, jossa telttaillaan aamuun asti olosuhteiden pakosta. Yritän houkutella M:n mukaan karun luontodokumentin tekoon, jossa ihmisen hermoja koetellaan luultavasti nalkuttavan vaimon toimesta. Laadutonta huumoria voi olla luvassa Youtuben puolella keskiviikkoiltana, kun Suomeen päästään. Jos näin ei ole, alkoi riitely jo yöllisellä junamatkalla Groningenista Amsterdamia kohti.

 

Ladataan...

 

Juhannus. Tämä sana nostattaa mieleen niin monia ihania muistoja.

Lipun nostaminen ja lippulaulu. Alkumaljat ja kummisedän tervetulopuhe. Jokavuotinen savusauna ja ainainen keskustelu siitä, että meneekö naiset vai miehet ensin. Aina naiset on menneet ensin, joten niin se tulee tälläkin kertaa menemään. Hyvä, että kuitenkin keskustellaan aiheesta.

Jääköhän miehille enää löylyjä naisten jälkeen? Jokaisella kerralla on jäänyt, joten taitaa tälläkin kerralla jäädä. 

Talviturkin heittäminen kirpeään veteen ja sen jälkeen olut terassilla itikoiden pistäessä parastaan. Täydellistä grilliruokaa vanhan kaavan ja reseptien mukaan. Keskusteluja elämästä monien eri sukupolvien kanssa.

Näistä asioista on oikea juhannus tehty. 

Tänäkin vuonna juhannus oli olemassa kaikkine perinteineen, vaan ei meille. Meidän juhannus oli tehty muuttolaatikoista, viimeisestä koulupäivästä ja konsertista. Lauantai-iltaisista juhlista ja kaikkein pahimmasta.

Hyvästeistä.

 

 

Se hetki, kun kyyneleitä ei vaan voi enää pidätellä koettiin ensimmäisen kerran jo torstaina. Silloin se iski. En tule näkemään näitä ihmisiä ainakaan vuoteen ja osaa en ehkä enää koskaan. 

Jokaisessa halauksessa on niin paljon enemmän voimaa ja lopullisuutta, kuin tavallisesti tervehtiessä. Rakkaita ystäviä silmiin katsoessa tajuaa, että tunne on molemminpuolinen. Syksyllä kouluun palatessa vastassa on ihan eri ihmiset. Ihmiset joiden ikävoiminen on viimeisten viikkojen aikana ollut jotenkin unohduksissa. Jotenkin tämä suomalainen pöjlä on jättänyt jälkensä näiden ihmisten sydämeen, ja tästä yhteisöstä on tullut Groningenin perhe.

Tuntuu, että sanoja ei oikein enää  meinaa tulla ja iltaa viettäessä halusin vain katsella kaikki ihmisiä ja painaa mieleen jokaisen eleet ja ilmeet. Haluan tallentaa kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tästä seikkailusta ja näistä ihmisistä. 

 

 

Uskomatonta, että vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, etten löydä samanlaista perhettä, kuin lukiossa enää koskaan. Toisin kävi. Meillä ei ollut täällä muuta kuin toisemme. Kaikki tulivat eri maista ja nämä ihmiset ovat olleet se perhe, jonka kanssa jaoimme huonot ja hyvät päivät. Näiden ihmisten edessä olen itkenyt ilosta ja surusta.

Nämä ihmiset jäävät kaipaamaan minua, koska olen minä.

Minä jään kaipaamaan näitä ihmisiä, koska täällä minusta tuli taas enemmän minä. Vähän kerrallaan ja välillä kivuliaasti, mutta olen taas askeleen lähempänä kotia.

Nyt juhannus ei enää tuo mieleen pelkästään suomalaista perinnejuhannusta, vaan tästä lähtien se muistuttaa myös tästä vuodesta ja näistä ihmisistä. Se on nyt myös tämän perheen juhla.

 

 

Eilen saadessani kukkaseppeleen päähän koin niin suunnattoman suurta kiitollisuutta elämää kohtaan. Mitä kaikkea me saammekaan kokea, kun vaan uskaltaa hypätä pois omista pienistä ympyröistä ja raottaa sydäntä edes hitusen.

 

Taas itkettää.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S. 

Ladataan...

 

 

Täällä Groningenissa kelit on olleet jo välillä vähän liian tukalia. Mittari on käväissyt kolmenkympin yläpuolella ja terassit kuhisevat ihmisistä. Täällä on kyllä toisaalta terassikausi koko vuoden ympäri, joten ei se ihan niin ihmeellistä ole, mutta ihanaa kuitenkin.

Lämpenevät kelit pakottavat ihmiset vähentämään vaatteita ja pakosti sitä alkaa miettimään omaa kesäkuntoaan ja rannalla patsastelemista. Saakelin pelottavaa homma sanoisin. Siinä ollaan simmareissa koko kansan edessä ja epäilijämenninkäiset huutelevat takaraivossasi imartelevia asioita vartalostasi ja kertovat rehellisesti, mitä kanssaihmisten mielessä liikkuu.

 

 

Tämä kauhistuttava ja aina niin tavoiteltu kesäkunto sai mut miettimään meitä lavalle kiipeäviä tyyppejä. Siinä hetkessä sitä altistaa itsensä julkiselle arvostelulle sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Ihmiset tutkailevat minkälaisessa kunnossa olet. Keikkaa edeltävänä päivänä tuli ehkä syötyä vähän niin ja näin ja nyt turvottaa. Miksi piti laittaa tämä vartaloa myötäilevä mekko, vaikka olo oli jo valmiiksi epämukava? Tuliko kiire ja hiukset piti vetästä hätäponnarille, kun piti valita meikin ja hiusten laittamisen välillä? Jännityspissalla käydessä sukkahousuihin tuli juuri sopivasti reikä, eikä mukana ole toisia. Kaikkea tätä tapahtuu jatkuvasti ja sillä hetkellä tuntuu, että jokainen yleisössä ajattelee juurikin sitä reikää sukkahousuissa ja tuijottaa pömpöttävää mahaa, joka hytisee hengityksen tahdissa. Onnellinen on se, joka ei ole koskaan miettinyt tällaisia asoita ennen keikkaa.

Nykyään mietin paljon ihmisen kehon ja mielen toimintaa ja kuinka tasapainotella tässä houkutteiden täyttämässä maailmassa niin, että nauttii elämästä, mutta samalla pitää huolta itsestään. Asia ei ole kohdallani aina ollut näin ja uskonkin, että elämässä tulee vastaan jaksoja, jolloin itsestään huolehtiminen on vaikeampaa ja suunta on vähän hukassa.

Neljä vuotta sitten minut tunteneet ihmiset muistavat varmasti sen hitusen (20-30kg) isomman tytön, joka mietti kovasti, että miksi oma keho ja mieli tuntuu niin vieraalta. Osasyy oli se, että en pitänyt siitä, mitä peilistä näin, mutta suurin syy sille ololle oli se, etten ollu pitänyt itsestäni huolta. En arvostanut itseäni. Muistan muutamia keikkoja siltä ajalta ja se tunne, kun kiipesin lavalle oli kamala. Olin menossa esiintymään ihmisille ja musiikin keinoin jakamaan heidän kanssaan asoita itsestäni. Tietoisesti en viestittänyt epävarmuuttani tietysti kenellekään, mutta olin pelkkä varjo entisestä itsestäni. Häpesin. Olin silloin 21-vuotias.

 

 

Luin jokunen aika sitten Hesarin jutun Sara Forsbergin urasta. Tai enemmänkin se on negatiivinen analyysi kaikesta, mikä ei ole mennyt oikeaoppisen kaavan mukaan. 

"Single on kolmas kerta, kun Saara luo musiikkiuransa aikana tyylinsä kokonaan uudestaan." kirjoittaa toimittaja artikkelissa ja kertoo myös, että "kun Forsbergin uraa katsoo kuin kenen tahansa poptähden – kuten hän haluaa – jää käteen visiottomuuta, jonka ei pitäisi johtua koneiston koosta tai yrittämisen puutteesta." 

BOOM! Upean kannustavaa tekstiä ja onhan se nyt selvä homma, että 22-vuotiaana kaiken pitää olla mietittynä ja kerran, kun elämässä on jotain päättänyt, niin sillä mennään sitten mummeliksi asti.

Itse en voi puhua kenenkään muun mielenliikkeistä, kuin omistani, mutta veikkaisin, että aika monella ajatukset elämästä ja omasta itsestä muuttuvat vuosien aikana. Kaikki pyrkivät kuitenkin samaan tilaan oman itsensä kanssa. Onnellisuuteen. Toiset löytävät sen ensimmäisellä yrittämällä ja toisilla sen löytyminen kestää ihan viimeisiin päiviin asti ja jotkut tarvitsevat etsimistä ollakseen onnellisia.

 

 

Miten tämä liittyy lavalla heiluviin ihmisiin? No, me menemme lavalle usein vapaaehtoisesti ja siellä meistä välittyy onnellisuus tai sitten ei. Meidän työ on esiintyminen, joten on ihan suotavaa, että esiintyjä osaa myös vähän näytellä, mutta lopulta se perimmäinen fiilis välittyy kuitenkin yleisöön. Se fiilis siitä, että kuinka sä voit omassa itsessäsi. Tietysti elämän vastoinkäymisistä soittaminen on todella voimakasta ja niin me tehdäänkin, mutta jos ihmiskeho ei ole ollenkaan onnellinen henkisesti, fyysisesti tai sosiaalisesti, hajoaa se varmaankin lopulta.

Toisaalta esiintyvän taiteilijan ajatellaan aina olevan vähän rikki. Hauras ihminen on mielenkiintoinen ja mitä enemmän iholle päästään, sitä enemmän se kiinnostaa. Useimpien esiintyjien taustalla on tarina masennuksesta, onnettomuudesta, yksinäisyydestä tai jonkinlaisesta itsensä etsimisestä, mutta aina taustalla on pyrkimys onnellisuuteen. Kukaan ei tahallaan uiskentele syvissä vesissä tai jos niin tekisi, se aiheuttaisi kai jonkinlaista onnellisuutta itsessään, jos sitä välttämättä haluaa tehdä.

Jollain tavalla mietin tätä esiintyjän matkaa tässä elämässä yhtenä kesäkunnon metsästyksenä. Sanotaan, että kesäkunto tai rantakunto syntyy sillä hetkellä, kun laitat kesähepeneet tai simmarit jalkaan ja kävelet rannalle. Se on silloin se sun sen hetkinen kunto. Kesäkunto taitaa kuitenkin olla enemmän henkisen kunnon tila, kuin fyysisen. Se symboloi omalla tavalla sitä hetkeä, kun ihminen on sinut itsensä kanssa. Samalla tavalla lavalla on hyvä olla, kun olet sinut itsesi kanssa.

 

Tässähän tämä elämä menee, kun itsensä kanssa opettelee olemaan.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

 

 

Nyt jaellaan niitä vinkkejä, joten kaikki kuulolle! Tällä pienellä jutulla, koko elämä on yhtä häämatkaa.

Meidän kohdalla elämä tarkoittaa viimeistä kahta vuotta, mutta on sekin enemmän, kuin viikon häämatka. Ensin kuitenkin pari sanaa meidän kiiltokuvamaisen ihanasta ja täydellisestä häämatkasta, joka kesti kolme rakkaudentäyteistä viikkoa.

Mentiin naimisiin kesäkuun alussa ja haluttiin häiden jälkeen huilia ensin kunnolla, joten häämatkalla suunnattiin ihan vaan meidän mökille. Se oli ihanaa ja selvää säästöä. No ei nyt sentään. Huilittiin Suomessa pari viikkoa ja otettiin sen jälkeen suunnaksi Berliini.

Haluttiin lomalta takuuvarmaa aurinkoa, joten siitä syystä se myös ajoittui heinäkuulle. Berliini ei ollut todellakaan pettymys kelien puolesta. Check point Charliella heiluessa mittari näytti 38 astetta (varjossa). Siinä soijaputoukseksi muuntautuneena tuli aika kova ikävä järvien välitöntä lähiesyyttä. Kaupunkiloma häämatkakohteena saattaa tuntua aika oudolta, mutta haluttiin sisällyttää matkaan vähän jotain turistipööpöilyä ja tällä kertaa Berliini voitti kisan. 

 

 

Oltiin tehty ihan ministi taustatyötä ja ensimmäisenä iltana reippailtiin ykköset päällä A Train nimiseen jazzbaariin kuunteleman Roy Hargrovea, joka oli sopivasti Euroopan kiertueella. Paikka oli ihan tupaten täynnä ja toisen setin kohdalla jalat truposivat niin paljon, että teki mieli huutaa kivusta. M oli laittanut pyhäkengät jalkaan ja lentokone+super kuuma ilma combolla kantapäiden iho oli sanonut itsensä irti jo keikalle käveltäessä. Hotellille palatessamme toinen käveli sukkasillaan ja toinen ulvoi kivusta, kun jalkaterät yrittivät räjähtää turvotuksesta. Napattiin matkalta pullo viiniä ja dönerit ja syötiin ne romanttisesti sängyssä.

Loput viikosta mentiin fiiliksen mukaan. Keho alkoi onneksi tottua lämpöön, eikä kaikki paikat turvonneet enää niin paljoa. 

Koko häämatka ei suinkaan mennyt Berliinissä, vaan meillä oli lento vielä kahdeksi viikoksi Portugaliin Lagos nimiseen kaupunkiin. Joka oli I-H-A-N-A. Hotellin nimi oli muistaakseni Vila Gale Lagos ja kaikki maailman pisteet sille. Allasalue, valtava buffetaamiainen, tervetuloskumpat huoneessa ja todella mukava henkilökunta. Kaupunkia mainostettiin täydellisenä häämatkakohteena sen romanttisten pienten katujen ja söpöjen rakennusten takia, ja sitä se todella oli. Kaikissa häämatkaesitteissä oltiin tosin unohdettu mainita, että se on myös todella suosittu bilekaupunki, mikä tuntui jotenkin oudolta, koska se oli niin söpö ja pieni. Hotelli oli kaupungin laidalla, joten kreisibailaajat eivät häirinneet meidän kuhertelua ollenkaan.

Nyt aletaan pääsemään siihen vinkkivitoseen! Onnitellut, jos jaksoit lukea tänne asti. Kuinka siis voit pidentää häämatkaa loppuelämäsi kestäväksi lemmenlomaksi. Turvavyöt kiinni, sillä tässä se nyt tulee:

Aina, kun syötte yhdessä, kuvitelkaa olevanne häämatkalla. Meille muodostui tapa sanoa skoolatessa kippiksen sijaan "happy honeymoon" ja se on jäänyt elämään tähän päivään asti. Saatetaan välillä aamulla skoolata aamukahveilla ja toivottaa toisillemme onnellista häämatkaa. Jotenkin ihmeellisesti aina ne sanat sanoessani palaan mielessäni häämatkalle ja kaikkiin niihin upeisiin maisemiin. Päähän ilmestyy ne ällöttävän vaaleanpunaiset lasit ja näytän ihan pöljältä katsellassani lasittunein silmin rakasta miestäni. 

 

 

Kuulostaako ihan idiootin hommalta? Haastan kokeilemaan tätä omassa arjessa, sillä se todellakin toimii. Muutenkin mulla on elämässä sellainen sääntö, että aina kun voi juhlia, täytyy juhlia. Vuodet menee niin nopeasti, että mitä useammin nostaa maljan (tai kahvin) elämälle ja sen hienoille asioille, sitä parempi.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Hääkuvan on ottanut Suvi Häyrinen

Pages