Ladataan...

 

Minä: "Sano aa"

Potilas: "aa"

Minä: "miltä tuntuu"

Potilas: "Ihan hyvältä"

Minä: "Sano heti, jos tuntuu pahalta niin lopetetaan. Ajattele nyt vanhaa kunnon Nylonbeatia ja sano haijai"

Potilas: "haijai"

 

Matka kohti äänitohtorin papereita on nyt siinä vaiheessa, että mun vastaanotolle tulee koulun puolesta kaksi potilasta. Tyyppejä jotka on vapaaehtoisesti halunneet tulla meidän kouluun vastaanotolle ja vielä maksavat siitä.

Tunnelmat on jokseenkin kauhistuneet. 

Kummallisinta tässä hommassa on se, että opettaminen ei ole mitenkään vieras juttu. Kokemusta on lapsista ja aikuisista, mutta nyt jotenkin, kun ohjaava opettaja valvoo, että hommat menee putkeen, herää mielessä sellainen epäilijämenninkäinen talviuniltaan, joka unenpöpperöisellä äänellä huokailee epämiellyttäviä lauseita.

Oikeasti olen kyllä ihan äärimmäisen kiitollinen tästä instrumenttidiaktiikan alkamisesta, sillä tässä oppii omasta instrumentistaan ihan jäätävän paljon. Luulen, että tällä tavalla oma laulaminen ja instrumentin hallinta nousevat ihan uudelle levelille, kun on pakko osata selittää asiat sillä tavalla oikeasti.

Meidän ohjaava opettaja puhuu oppilaistaan potilaina ja alkuun nauratti tuo ilmaisu. En ollut ennen ajatellut oppilaita potilaina, mutta oikeastaan se on todella kuvaava sana. Lähtökohta koko hommalle on se, että jokaisella on edellytykset olla terve ja meidän opettajien tehtävänä on löytää oikeat hoitokeinot. 

Alunperin rakastuin lauluun instrumenttina juurikin sen kryptisyyden takia. Kaikki tapahtuu piilossa ja opettajalla pitää olla melkeinpä jotain yliluonnollisia kykyjä, että ymmärtää, mitä oppilaan sisällä tapahtuu, ja millä tavalla juuri hän onnistuu. On myös tosi mielenkiintoista laajentaa osaamistaan kunnolla eri tyylilajeihin, vaikka omiin keikkakilometreihin kuuluukin jazzin lisäksi paljon muuta. 

Muutenkin tänä vuonna eletään uusia ja jännittäviä aikoja, sillä lauluopettaja vaihtui (taas). Pääsee näkemään opettaja-oppilassuhteen alkutaipaleen kummaltakin puolelta, ja voi sitä kautta ehkä olla myös parempi opettaja omille oppilaille. 

Mua kiinnostaisi tosi paljon tietää, että mitä juttuja te haluaisitte oppia laulusta, tai muusikkoudesta ylipäänsä?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kuva ei liity millän tavalla lauluun tai muusikkouteen, vaan tässä olen reippana tyttönä apteekkitöissä auttamassa äitiä :D

Ladataan...

 

Se on kuulkaas semmonen homma, että tällä likalla pamahti 3. vuosi käyntiin ammattikorkekoulussa ja saattaisi kuvitella, että hommat on noin niinkun aika hyvin selvillä, mutta jumantsuikka! Stressiä on pukannut jo viikkoja ennen, koska tämä muusikkopariskunta on hukannut aivonsa Hollantiin, ja nyt hommat on aivan levällään.

Päätin turvautua Googleen uuden lukuvuoden kynnyksellä, kun lähdin tutkimaan, että mitä olisi hyvä hankkia koululaiselle.

Tällainen ostoslista löytyi:

Reppu 

Se mulla jo onneksi löytyi ennestään. Ehkä muotitietoinen ostaisi uuden repun uusimman trendin mukaan, mutta koska tähän päähän ei ole mitään mahtavaa tyylitajua siunaantunut, niin säästin rahaa ja olen varmaankin todella out of fashion.

Stabiloneja (niitä tusseja, ohuita ja paksuja)

Stabiloneita olisi melkein pakko lähteä hankkimaan ihan vaan jo sen takia, että voi sanoa niitä stabiloneiksi. 

Uusi kansio ja pino paperia

Kansio on ehdottomasti hankittava, mutta paperit voisi ihan hyvin jäädä kauppaan. Meillä on kotona jotain miljoona laatikollista "jotain papereita ja nuotteja"- nimellä arkistoituna, ja jo pelkästään ajatus uusista paperikasoista saa huperventiloimaan.

Kalenteri

Väkersin Hollannissa itsekseni sellaisen todella hienon kalenterin, jossa on mahdollisesti kaksi merkintää, enkä edes enää tiedä missä se on.

Note to yourself: Et osaa edelleenkään askarrella mitään nättejä pikkujuttuja, joten älä tee sitä. Nyt käytössä on opiskelijajärjestöltä saatu kalenteri, kuten monena aikaisempana vuotena.

Purkkaa (pidä piilossa, ellet halua jakaa niitä koko koulun kanssa)

Tää oli hyvä. Kavereille ei todellakaan jaella. Ostakaa omat purkat siis todellaki!

Kondomeja

Nyt en kyllä ihan tiedä, että mitä muut tekevät koulussa, mutta ainakaan laulunopettajaopintoihin ei kortonkihommat ole vielä tähän päivään mennessä kuuluneet. 

Teltta

Nykyään taitaa olla muodissa opiskella luonnon helmassa, joten mikä ettei. Sisäilmaongelmat eivät ainakaan olisi niin paljoa tapetilla.

Farkut

Joo. Meinasin jo mennä kauppaan ostamaan uudet, kun vanhat kutistuivat kesän aikana, mutta tomerana päätin, että nyt kuule likka! Tämä on vain asenne kysymys ja mielikin on korkeammalla, jos vanhat housut menee taas jalkaan. Siinä välissä voi aivan hyvin käyttää mekkoja :D

Pari uutta meikkituotetta

Tänään koulumatkalla sanoin M:lle, että nyt on semmonen homma, että ekana päivänä jaksoin pinnistää ripsivärit naamalle, mutta enää ei pysty. Täytyy pikemminkin tehdä karsimisoperaatio laatikossa lymyäville tuotteille.

Tampsuja/siteitä varalta

Tämä on TÄRKEÄ. Tai vaihtoehtoisesti kuukupin hankinta on kova juttu. Koska kukaan ei halua löytää itseään siitä tilanteessa, että hommat on menneet niin sanotusti reisille

Kaverille varalta vihko, kynä ja kumi

Muista rakastaa lähimmäistä vaikka näin. Hmm. Ehkä luotan siihen, että kavereilla on hommat hanskassa. Suurimmalla osalla varmasti paremmin, kuin allekirjoittaneella.

Avoin mieli

Tämä on mielestäni kuitenkin se asia, joka olisi kaikkein tärkeintä ottaa mukaan. Oikeastaan kaikki muut hommat voi olla vähän niin ja näin, mutta jos avoin mieli on pakattu reppuun/laukkuun/taskuun/housuun/tissiliiviin, on hommat aika hienosti mallillaan.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Ladataan...

 

Suomeen paluusta on nyt aika tarkalleen 2 kuukautta. Jotenkin ihmeellisellä tavalla koko viime vuosi tuntuu jo melkein unelta. Välillä pitää ihan kunnolla nipistää itseään, että tajuaa asuneensa toisessa maassa ihan oikeasti.

Vuoteen mahtuu järjettömän monta muutosta henkisessä ja fyysisessä kodissa. Edellisessä postauksessa kerroin, että mieli on ollut jotenkin oudon harmaa viimeiset kaksi kuukautta ja nyt, kun muutettiin takaisin Jyväskylään, koko homma muuttui todelliseksi. Muutosta on tapahtunut niin paljon, ettei tämä ihmislapsi ole pysynyt perässä.

Meidän mukana takaisin "kotiin" muuttivat kissat Eemeli ja Kaisa, ja sydäntä riipii, kun näkee miten toiset kamppailevat uuteen ympäristöön sopeutumisen kanssa. Eläin ei osaa peitellä hämmennystä samalla tavalla, kuin ihmiset, ja mielessä heräsikin ajatus siitä, että mistä ihmeestä mä olen keksinyt sellaisen ajatuksen, ettei paikkaunnalta toiselle muuttaminen saisi vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin mitenkään? 

Ihmisellehän käy ihan samalla tavalla, kuin eläimelle. Koko viime vuoden ipanat on painelleet menemään ulkona ja nyt meidän uusi koti on tyyliin saman kokoinen, kuin vanhempieni eteinen. No ei nyt ihan, mutta ymmärrätte pointin. Vapaa ulkoilu muuttui lasitetuksi parvekkeeksi ja naapurin kukkapenkkiin kakkaamisen sijaan Kaisa-neidin täytyy taas sietää sisävessassa käymistä. Toista ei voi paeta enää eri kerroksiin, vaan nyt on pystyttävä nukkumaan sovussa sohvalla. 

 

 

Muutos ei todellakaan tapahtunut mitenkään mukisematta ja keskinäisiä sääntöjä on sovittu karvatupot pöllyten. Viikon alussa olin varma, että ei tästä tule mitään, mutta olin väärässä, kuten niin monta kertaa aikaisemmin. Kummatkin ovat löytäneet sopivat lepopaikat kotoa ja silloin, kun Eemelillä on vauhdikas kakkahepuli meneillään, osaa Kaisa kipittää saunaan tai pikkuikkunan kautta parvekkeelle Eemelin koheltamista karkuun. 

 

 

Tunsin tosi suurta helpostusta, kun uskalsin kirjoittaa ikävistä fiiliksistä, ja jo seuraavana päivänä peilistä katsoi vähän armollisempi Henriika. Katselin sitä tyyppiä silmiin ja sanoin, että rakastan sinua.

Tuntui ihmeelliseltä ja itkuhan siinä tuli. Sanoin vielä, että on okei olla tietämättä heti, miten uudessa paikassa ollaan, mutta muista, että minä rakastan sinua.

 

Jazz-terveisin, 
Henriika S.

Ladataan...

 

Mietin pitkään, että voinko edes kirjoittaa tällaisesta asiasta, joka mun mielen päällä on pyörinyt taas enemmän ja enemmän. Yritystä on ollut juttujen tuottamiseen sellaisessa positiivisessa hengessä, mutta niitä ei ole tullut. Ajattelin, että kyllä niitä juttuja taas putkahtelee, kun vähän antaa ajatuksille tilaa, mutta tämä yksi ajatus ei ole väistynyt niiden muiden tieltä.

Eilen Jyväskylän keskustassa kävellessä tajusin viimein, että häpeän jotain itsessäni. Taas.

Mietin, että miten ihmeessä mä olen ajanut itseni tähän tilanteeseen, että omassa vartalossa ei ole hyvä olla. Mua hävettää se, etten ole yhtä laiha, kuin omissa häissäni 2 vuotta sitten. Pelottaa mennä kouluun, kun kaverit näkevät mun muuttuneen ulkonäön. Ei se ole yhtä iso, kuin laihdutuksen alussa eikä todellakaan liian iso, mutta se ei ole sitä, mitä mä joskus haaveilin. 

Mä voin tässä nyt kertoa, että mä itkin eilen sillä matkalla keskustaan, ja itkin myös, kun kävein takaisin kotiin. Alussa mua pelotti, että nään jonkun tutun kaupungilla, mutta siinä ajatuksia pyöritellessä huomasin, että mua hävetti ja pelotti omat ajatukset itsestäni. Oon yrittänyt selittää itselleni ja muille, että en enää ihannoi sellasta kisakireää vartaloa ja #bodypositivity on mun juttu, mutta siinä hetkessä oli pakko katsoa itseään ihan syvälle sieluun ja todeta, että hakoteillä ollaan taas.

On varmaankin esiintyvänä ihmisenä ihan idiottimaisen typerää sanoa tällaisia ajatuksia ääneen, koska joku voi ne täältä kaivaa tulevaisuudessa ja muistutella heikoista hetkistä, mutta tosiaalta nää asiat on osa elämää. Tapahtui se elämä lavalla tai ei.

Musta tuntuu, että matkalla Hollannista Suomeen matkakuormasta tipahti jotain. Joku pienen pieni palanen mun sisältä jäi matkalle ja kesän aikana siihen sen kokoiseen koloon on vanhojen tapojen mukaisesti soviteltu erilaisia sipsejä ja muita yhtä mahtavia ja ravitsevia ruokia. 

Sanoin tässä pari viikkoa sitten ääneen, että olen niin kyllästynyt laihduttamiseen, kun se ei lopu ikinä. Eilen kaupungilla tajusin, että vaikka mun elämäntapamuutos on onnistunut todella hienosti, ei se voi olla tällaista lopun elämää. En halua, että olemassa on vain yksi vaihde, jolla joko mennään täysiä tai sitten ei mennä ollenkaan. Niin se näyttää nimittäin ennen pitkää aina lopulta olevan.

Tähän hommaan on tultava vielä paremmin järkeä, koska minä en halua joutua tuntemaan näin. Ei kukaan voi pitää tällaisen tyypin ajatuksia mukanaan hautaan asti ja miettiä, että kylläpä oli mahtava ja itseään rakastava heppu se Henriika. 

Heräsin tänään aamulla painajaisesta, jossa rakas siskoni istui kanssani jossain Helsingin kahvilassa. Oltiin sovittu treffit, koska siskoni oli vihdoin palannut Saksasta ja viime näkemisestä oli ihan liian pitkä aika. Näin siskoni jo kaukaa, mutta tyypin katse harhaili pitkin kahvilaa, kunnes viimein löysi paikan jossa istuin. Varovaisin askelin hän lähestyi minua ja lähelle päästyään naamasta näki, että vasta siinä kohdassa hän tajusi minun olevan minä. 

"Mun on pakko sanoa nyt, että sä oot valtava ja turvonnut ihan tunnistamattomaksi, enkä oo ehkä vieläkään ihan varma, että se olet sinä"

Niin se mun sisko siinä unessa sanoi, mutta ei se mikään mun sisko ollut, vaan oma rakas alitajunta, jossa tollaiset ajatukset muhii ja pelottelee, niinkuin möröt sängyn alla.

Mä en voi hävetä itseäni ulkonäöllisten juttujen takia. Näin sen on vaan oltava. On eri asia hävetä, jos on käyttäytynyt paskamaisesti, mutta tällaisten hommien takia niin ei vaan voi tehdä.

Huomaan, että näiden ajatusten kirjoittaminen jo pelkästään antaa mulle voimaa päässä karjuvien mörköjen kanssa taistelemiseen. Näiden mörköjen vuokrasopimuksen piti olla loppunut jo vuosia sitten, mutta kas vain. Siellä ne pirulaiset on majailleet verkkokellarissa. 

Koska vuokrasoppari on irtisanottu jo aikoja sitten, ei salamatkustajilla ole mitään kuukauden irtisanomisaikaa. Mä laitan tuulemaan nyt heti, sillä pakkohan mun on olla ylpeä siitä, mitä mä olen. Mä olen paljon muuta, kuin ääriviivat ja mun mieli ei voi olla rajoittunut niiden sisälle. Mä oon sitäpaitsi paljon isompi tyyppi, kuin mun ääriviivat.

Tämän lyttäämisen on loputtava, en vaan ihan tiedä vielä, että miten, mutta luulen pitäväni teidät mukana hommassa. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Ladataan...

 

Kävellään yhdessä hiljaisuudessa kohti asemaa. Meinaa alkaa itkettää. Tsemppaan itseäni, että kestä nyt vielä vähän aikaa. 

Ollaan ajoissa ja silti mielestäni bussin tuloon on ihan liian vähän aikaa. Yritän jutella jotain järkevää, mutta jaarittelen lähinnä säästä. 

Bussi kurvaa jonon eteen ja valmistaudun sanomaan heipat. Huuli alkaa väpättää ja kyyneleet kohoaa silmiin. Mumisen jotain "hyvää matkaa" tyylistä ja jään katselemaan kauempaa, kun bussi täyttyy matkustajista ja lopulta lähtee liikkeelle. 

Kotimatkalla laitan whatsappia ja sanon, että on ikävä, vaikka edellisenä iltana tuntui ihanalta ajatukselta olla vain omissa oloissa ja tehdä niitä kuuluisia "omia juttuja".

 

 

Meidän suhteen ensimmäinen vuosi meni satojen kilometrien välimatkalla ja viikkojen erossaololla. Se on jättänyt ihan ihmeen syvät jäljet ja edelleen, kun käyn saattamassa elämäni rakkauden asemalle, nousee kyyneleet silmiin, vaikka kyseessä olisi vain yhden yön pituinen keikkareissu. Nykyään toivun tästä surusta varsin nopeasti ja M:kin osaa naurahtaa rakastavasti, kun huomaa, että vaimolla tulee suru puseroon.

Aika, jolloin pidin huolta vain itsestäni ja kissoistani, tuntuu jotenkin todella kaukaiselta. Jos oikein kunnolla muistelen, taisin silloin kyllä oikeasti kaivata elämääni puolisoa, jonka kanssa jakaa asioita, vaikka Eemeli ja Kaisa varsin mahtavia kissoja ovatkin. Olin kuitenkin onnellinen myös niin. Ei ollut  mitään pakkoa hypätä parisuhteeseen.

Uskon, että jokaisessa parisuhteessa tulee aikoja, kun toinen ottaa todella ankarasti aivoon ja parasta olisi, kun saisi silloin olla omissa oloissaan. Oma kokemus on se, että erossa ollessa mieleen tulee helpommin kaikki ne asiat, joiden takia toinen on juuri se oikea kumppani sulle. Kun saa vähän etäisyyttä, osaa myös tarkastella itseään ja mahdollisesti voi jopa todeta, että hetkonen, mullahan ois tässä myös vähän petrattavaa oman käytöksen osalta. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että omassa päässään raivoaa itselleen olevansa aivan kakka puoliso, vaan mieleen voi tulla jotain hyviä juttuja, joilla huomioida toista. Jotenkin kummasti sellaiset rakkaudenosoitukset putkahtaa paljon helpommin mielen sopukoista, kun on vähän ikävä ja tajuaa, että yks likainen sukka pyykkikorin vieressä on aika paljon pienempi asia kaikkien niiden upeiden ominaisuuksien rinnalla, joita toinen omistaa. Eikä mulla kyllä ole varaa valittaa sukista väärissä paikossa, kun oma taiteilijapersoonani on välillä levittänyt omaisuutensa ihan kaikkialle.

Se on muuten tosi jännä, miten itsestään on niin pirun hankala löytää puutteita, kun raivopäissään toisesta löytyy niitä joka sormelle ja varpaalle. Tästä syystä on tosi hyvä ottaa aikaa itselle. Vaikka kyseessä onkin se "oma loma", niin silloin pääsee juurikin siitä oman navan ympäristöstä vähän pidemmälle ja maailma näyttää taas avarammalle.

Silloin, kun ensimmäistä kertaa alkoi olla sellainen fiilis, että haluaisin olla vähän yksin, huomasin pelästyväni. Mietin, että etäännytäänkö me nyt toisistamme ja pidin ne ajatukset visusti omana tietona. En muista tarkalleen, että milloin keskusteltiin ensimmäistä kertaa siitä, että on ihan okei sanoa toiselle, että haluaisi käydä treffeillä oman itsensä kanssa, mutta muistan sen helpotuksen tunteen, kun tajusin, että siitä ei seuraa eroa, vaan sillä tavalla hoidetaan suhdetta, ettei se ero ikinä tule ajankohtaiseksi asiaksi. Meidän tapauksessa puoliso on myös työkaveri ja osaltaan sekin vaikuttaa siihen, että siitä kummankin omasta ajasta on oikeasti pidettävä huolta. 

 

 

Viime talvena kaveripariskuntamme toinen osapuoli kävi etelän lämmössä reissussa ihan yksinään ja ystäväni laittoi yhteen ryhmäkeskusteluun vasta hetkeä ennen matkaa viestiä, että siellä se tyyppi kohta on "omalla lomalla". Itsekin kysyin ensimmäisenä, että onhan heillä kaikki hyvin ja näin jäljestä päin vähän kaduttaa, että kysyin. Toiselle tuollaisen matkan suominen on oikeastaan ihan valtava rakkaudenosoitus.

Puhuttiin kotona, että kumpikin soisi toisilleen sellaisen matkan, jos toinen sen haluaisi tehdä. Ei olisi edes mitenkään tavatonta matkustaa taiteilijana inspiraation toivossa jonnekin ulkomaille hetkeksi ihan vain omien ajatustensa kanssa. Oon kuullut, että niin ne taiteilijat aina välillä tekee.

Miksi me kaikki oman elämämme taiteilijat emme siis voisi matkustaa sellaiselle omalle matkalle joskus? Sillä matkalla saattais vaikka oppia itsestään jotain uutta, mutta tulis siellä kyllä varmaan toista ihan kamala ikäväkin.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Pages