Ladataan...

Viime viikolla koin jotain todella ihmeellistä. Itkin holtittomasti koulutulosten kilahdellessa jengin sähköpostiin. Se itku tuli jostain äärettömän syvältä ja oudointa siinä oli se, että mä en ollut se, jonka sähköpostiin olisi pitänyt tulla yhtään mitään. Sinne ei siis myöskään tullut mitään, mä olin onnellinen, kun jonkun toisen elämä mullistui toivotulla tavalla.

Kohta 27-vuotiaana naisena olen elänyt viimeiset viisi vuotta ilman kouluun hakemista, jos vaihtoon hakua ei lasketa. Silti joka vuosi kyttäilen facebookia ja Sibelius-Akatemian sivuja, ja etsin tuttujen nimiä. Olen onnellinen toisten puolesta, mutta myönnän tuntevani myös kateutta. Miksi ihmeessä? 

 

 

Tähän kysymykseen on tullut etsittyä vastausta kaikki viime vuodet ja vähän jopa raivottua omassa päässä sitä, että olen kiittämätön pikku ihmistyperys, joka ei voi olla tyytyväinen ja aidosti onnellinen toisten puolesta. No. Tähän hommaan tuli muutos viime keskiviikkona, kun Italiassa sukujuhlilla ilmoille kajahti sellainen kiljahdus ja huuto, että tiesin opiskelupaikan auenneen serkkuni tyttärelle. Olimme pitkin viikkoa jutelleet pyrkimisestä ja kaikki pitivät peukkuja ja toivoivat, että tällä kertaa yliopiston ovet aukenisivat. Katselin ihastuneena nuoren naisen riemua ja kasvoja, joilta paistoi helpotus. Ajattelin, että nyt mä tiedän miltä se hetki näyttää, kun joku on saanut elämässä just sen, mitä on halunnut.

Se näyttää maagiselta.

 

 

Mietin siinä, että tosiaan, mulla ei ole mitään hajua tuosta tunteesta, mutta silti unelmien koulupaikka symboloi mulle jotain. Hölmöintä koko hommassa on se, että mulla ei ole aavistustakaan siitä, että mikä se unelmien koulupaikka mulle olisi. Tajusin, että mä en kaipaa mitään koulupaikkaa, vaan mä hamuan sitä tunnetta, että vihdoin kaikki palaset on loksahtaneet paikalleen. Mä tahdon tietää, että miltä tuntuu, kun tietää tasan tarkkaan, että mun elämällä on joku tarkoitus ja suunta. Mä haluaisin kokea sen hetken, jossa ajattelee, että juuri tätä mä olen halunnut, tehnyt ihan hitosti töitä ja vihdoin saavuttanut sen. Mitä se "se" sitten on? Sitä en tiedä.

Mun urapolullani tämä on ihan päätön toive ja tiedän sen varsin hyvin, mutta silti. Haaveilen just siitä, mitä mä en voi saada. Kaikki ne asiat, joista unelmoin omalla työuralla, on niin korkealentoisia ja pitkän tähtäimen juttuja, että järjellä osaan selittää sille kärsimättömälle kimittävällä äänellä napisevalle Henriikalle, että asiat on nyt näin ja sun kohdalla tulis kuitenkin ahdistus jossain parissa viikossa, jos saisit tietää kuinka elämässä tulee käymään.

En tällä ajatusten pyörittelyllä tarkoita nyt sitä, että kaikki unelmiensa koulupaikan napanneet tietävät mitä elämällään tulevat tekemään, mutta kyllä te tajuatte. Mä tahdon sen tunteen, että mä tiedän.

 

 

Keskiviikkona, kun itkin yhdessä koko muun suvun kanssa onnesta ja puhtaasta kiitollisuudesta, pystyin päästämään vähän siitä kummallisesta kateudesta irti. Mulle tuli lämmin ja varma olo siitä, että täydellinen "mun elämällä on nyt tarkoitus" -hetki tulee kyllä vielä. Mun tapauksessa elämä on todistanut jo miljoona kertaa, ettei mulla ole mitään hajua tai ymmärrystä siitä, että mihin se on menossa, joten vaikka se tuntuu aivan todella karmaisevan epäreilun riipivältä, mä en luultavasti tule samalla tavalla näkemään sitä yhtä oikeaa maalia edessäni. Mun elämässä on jääkiekkomaaleja, jalkapallomaaleja, koripallokoreja ja taitaa siellä olla yks minigolfratakin. 

Jonain päivänä mä ehkä osaan tehdä täydellisiä maaleja niihin kaikkiin, tai sit mun tarkoitus on sutia jotain ihan muuta peliä. Siihen asti ei auta, ku potkia menemään ja toivoa, että oikea peli on menossa (saakeli).

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Lue myös: Mistä voimat pyrkimiseen? Pääsykokeissa 17 kertaa arvosteltavana.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Matkapäiväkirja saa taas jatkoa! Tänään vuorossa tuo monelle Oktoberfestin mekkana ja nahkahousujen luvattuna maana tuttu Alppien upeissa maisemissa kylpevä saksalainen kaupunki, joka vastoin odotuksia paljastui ihan mielettömäksi vesiparatiisiksi. Ensimmäinen ja ainoa varsinainen vinkki Müncheniin matkaavalle on seuraava: ota uikkarit mukaan.

 

 

Münchenin valloittamiseen meillä oli vain yksi päivä (päivä 18 meni matkustaessa), joten tapamme mukaan päätettiin jättää nähtävyyksien raivolla juokseminen muille turisteille ja suunnistettiin fiiliksen mukaan haahuillen pitkin katuja. Ensimmäisenä nenä vei meidät ehdottomasti lempipaikkaani tuossa kaupungissa – Englantilaiseen puistoon. Voisi kuvitella, että Englantilainen puisto on joku pienehkö viheralue keskellä kaupunkia, mutta pieni ei nyt ihan sovi kuvaamaan tätä puistoa. Se on aivan järkyttävän iso.

Puistossa on monta eri aluetta ja yksi niistä on nudisteille varattu. En ole varma, että onko se mitenkään virallisesti julistettu sitä elämäntapaa harjoittaville, mutta vuodesta toiseen on sinne saanut kokoontua nauttimaan täydestä alastomuudesta. Edellisellä Münchenin reissulla osuttiin myös heti kärkeen nakujen joukkoon ja sama toistui tälläkin kertaa. Nyt sentään osattiin varautua, että jossain päin puistoa on alastonta väkeä nautiskelemassa kesästä.

 

 

Edellisellä puistovierailulla jäi ehkäpä koko paikan siistein juttu näkemättä (mietin tässä nyt, että miten hitossa?!). Nimittäin puistossa voi surffata! Jep, siellä oli ihan kreisiä jengiä lautojensa kanssa ja kylteissä sanottiinkin, että paikka on vain todella kokeneille surffareille, joten ehkäpä jokunen kurssi pitää olla alla ennen jokeen hyppäämistä takana. Laitan postauksen loppuun vielä videon, jossa voi aistia puiston tunnelmaa ja surffimeininkiä.

Eisbach nimiseen jokeen oli oikeastaan kaikilla uimakielto, mutta kukaan ei tuntunut välittävän siitä. Jengi otti tulikuumana kesäpäivänä kaiken irti todella voimakkaasti virtaavasta joesta ja kelluivat sen kyydissä pitkän matkan ympäri puistoa, menivät hetkeksi kuivattelemaan ja toistivat saman uudestaan. Jos meillä olisi ollut uikkarit mukana, olisi tämä ollut pakko kokea itsekin.

 

 

Suurin osa turisteista saapuu puistoon sen keskellä sijaitsevan olutpuiston takia, joten sinne suunnattiin mekin. Tilattiin litran tuopit olutta ja ostettiin paistettuja perunoita ja ranskalaisia. Kiinalaisesta tornista kuului perinteistä puhallinmusiikkia ja kaikki oli kohdallaan. Täydellinen olutpuistoelämys kerta kaikkiaan.

 

 

Puistosta jatkettiin matkaa Isar-joen varrelle, sillä kuuma ja seisova keskustan ilma ei houkutellut mitenkään erityisesti. Se joki on i-ha-na. Jumalaisen kaunis sen kristallin kirkkaan vuoristoveden ansiosta (kuten myös Eisbach Englantilaisessa puistossa). Joen varrella näkyi pieniä poukamia, jonne müncheniläiset olivat asettuneet viltteineen ja eväineen nautiskelemaan veden viilentävästä vaikutuksesta. Lapset ja aikuiset uivat ihan kuin me täällä Suomessa vietetään kesäpäivää järven tai meren rannalla.

Homma näytti niin ihanalta, että käveltiin alas joen uomaan ja kahlattiin vedessä. Päätettiin, että seuraavalla kerralla otetaan mukaan uikkarit ja muutetaan kaupunkipäivä rantapäiväksi. 

 

 

Kahlaamisen jälkeen otettiin tavoitteeksi löytää vielä joku ravintola illallisen merkeissä ja ihan tuurilla päädyttiin Sendilnger Torin lähellä olevaan "salaiseen" olutpuistoon. Se oli piilossa sisäpihalla ja kaiken huippuna siellä näkyi vielä jalkapalloa massiiviselta valkokankaalta. Eteen tuotiin olut ja niin iso pihvi, että vaikka kuinka yritti tsempata, ei sitä pystynyt syömään kokonaan. 

Päivä päättyi puolen tunnin junamatkaan ja kävelyyn peltojen halki. Kotimatkan tunnelmista kertovat nämä edellisen postauksen kuvat.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Reissupostaukset aiheuttavat mussa melkein poikkeuksetta kateutta ja matkakuumetta. Nyt pääsen viljelemään samoja hommia oikein urakalla täällä blogissa teidän kiusaksi. Ollaan nähty ihan mielettömän upeita maisemia ja paikkoja, ja silti yksi mahtavimmista hetkistä on ollut tämä auringonlasku Münchenin lähellä Grafingissa.

Oltiin vietetty päivä Münchenissä ja kävelty tunti kaupalla. Tässä oltiin matkalla juna-asemalta perhetuttaviemme kotiin ja oikaistiin pellon reunaa pitkin. Tuli vähän koti-ikävä ja se tuntui hyvältä. Kuulostaa ällöttävän kliseiseltä, mutta näköjään täytyy lähteä kauas, että näkee lähelle. 

Ihanaa juhannusviikonloppua!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Matkaa on tätä tekstiä kirjoittaessa takana jo lähes kolme viikkoa, mutta haluan palata vähän ajassa taaksepäin ja kertoa teille, että missä kaikkialla käytiin, kun Matiaksen äiti oli meidän mukana Saksassa. Vierailu keskittyi historian havinaa täynnä olevaan reilun 5000 asukkaan kaupunkiin Cochemiin, jonka mainitaan ensimmäisen kerran jossain tärkeässä kirjassa vuonna 886 (en ymmärrä historiasta mitään). Viinihifistelijöille suosittelen ehdottomasti viinimaistelua ja viinitilalla vierailemista, mutta jos sellaiset hommat ja kaljan juominen ei niin kauheasti kiinnosta, kerron vähän tärppejä Cochemin ja sen ympäristön vähemmän viinipäiseen matkailuun.

 

1. Valtakunnanlinna eli Reichsburg

 

Et voi olla huomaamatta tätä Cochemin keskellä komeilevaa rakennelmaa, ellet tuijota varpaitasi koko lomaa. Internetin ihmeellisten tietokantojen (Wikipedia) mukaan sitä on alettu rakentamaan jo 1000-luvun alussa. Linnaan pääsee sisälle, jos haluaa maksaa opastetusta kierroksesta, mutta sen pihalla vieraileminen on jo mielestäni aivan hieno elämys. En ole itse ikinä maksanut linnaan pääsystä, mutta yhden vihkimisen olen todistanut linnan sisällä ja olihan se nyt ihan hieno kokemus, mutta kuten jo yllä kerroin, ei historia kuulu vahvuuksiini, joten en varmastikaan saanut kaikista hienouksista niin paljon irti, kuin olisin voinut.

 

2. Sesselbahn-köysirata Pinnerbergille

 

Vähän kaupungin ytimestä poispäin mennessä löytää tiensä hissin alkupäähän, josta voi ostaa joko menopaluu-lipun tai pelkästään menon. Menopaluu taisi olla tällä reissulla reilut kuusi euroa. Hissi nousee ylös korkeuksiin, jossa voi nauttia kaikkia ravintolaherkkuja mahtavalla näköalalla ja pienen kävelymatkan päässä on myös itse Pinnebergin näköalapaikka. Reippaimmat voivat kävellä samoilla lämpöisillä ihan ylös asti ja lähteä vielä hurvittelemaan huvipuistoon. Jos reippailu kiinnostaa, mutta huvipuisto ei, voi ylhäältä kävellä mutkittelevaa polkua alas ja saada mukavasti hien pintaan. Tietysti näköalapaikalle voi kävellä myös alhaalta ylös, mutta ainakin omasta mielestäni on hississä kiva killua, kun alla on monta metriä tyhjää ja ympärillä mahtavat maisemat.

 

3. Vanha kaupunki

 

Tuntuu vähän pöljältä mainita tämä juttu, sillä koko kaupunki on hyvin vanha, mutta koko kaupunki on nähtävyys jo itsessään kaikkine pienine kujineen ja putiikkeineen.

 

4. Beilstein

 

Kysyttiin hotellin henkilökunnalta vinkkiä lähellä sijaitseviin paikkoihin tehtävistä lyhyemmistä retkistä, ja saimme suosituksen tästä paikasta. Pienen kelaamisen jälkeen tajusin, että yksi serkuistani vihittiin siellä, ja vihkimisen jälkeen menimme laivalla takaisin Cochemiin. Söpöllä jokilaivalla pääsee siis myöskin perille (ja moniin muihinkin paikkoihin). Beilsteinissa on myös upeat rauniot, ja todella sympaattisia ja ihania ravintoloita, joissa voi hyvin istuskella ja ihastella jokea pitkin lipuvia laivoja.

 

 

5. Koblenz

 

Suuremman kaupungin tuntua halajavalle voin suositella tätä alle tunnin matkan päässä olevaa kaupunkia, jossa on myös jotain muutakin nähtävää kuin kaupat ja varsin uusi ostoskeskus. Ensimmäisellä kerralla en tosin itse tiennyt sitä ja Deutsches Eck jäi kokonaan näkemättä. Paikan nimi tarkoittaa suomeksi saksalaista kulmaa ja siinä kohdassa on todellakin kulma, jossa Mosel- ja Rein-joet yhdistyvät.

Jos teillä on kysyttävää ravintoloista tai viinihommeleista, kerron myös mielelläni vinkkejä niihin. Onhan Cochem nykyään meidän suvun eräänlainen saksanosaston tukikohta.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Hyväksyminen on aihe, josta riittää juttua varmasti loputtomiin. Hyväksymistä on niin monenlaista, mutta yksi sen vaikeimmista muodoista on itsensä hyväksyminen. Niin karmaisevaa ja yököttävää kuin se onkin, kumpuaa useat toisissa ihmisissä nähdyt epäkohdat omasta pahasta olosta. Ollaan ilkeitä toiselle, koska oman sielun pohjalla kytee. Siinä hetkessä se toinen varmasti ottaa ihan saakelisti aivoon, mutta kun tarpeeksi syvältä kaivelee, löytyy se mätä omista ajatuksista.

Ainakin omalla kohdallani. Mun järkeen ei meinaa mahtua, että kerta toisensa jälkeen palaan siihen typerään mielentilaan, jossa vieroksun omaa kehoani ja löydän itseni puristelemaan sitä kaikista epämääräisistä kohdista. Se puristelu ei todellakaan ole mitään rakastavaa ja lempeää. Siirtelen käsillä tavaraa (rasvaa, ihoa ja lihaksia) paikasta toiseen ja leikin mielikuvitusplastiikkakirurgia. 

 

 

"Tuosta kun ottaisi vähän ja tuosta. Miten ihanaa olisikaan, jos reidet ei osuisi ollenkaan yhteen."

Raivostuttaa niin saakelin paljon. Ihminen (minä) ei opi kerrasta, ei kahdesta, eikä miljoonannestakaan. Koska se sitten oppii?

Ehkä se jotain sentään oppii, kun se herää näihin typeriin ajatuksiin ja suoltaa ne vielä julkisesti nettiin. Tämä blogin pitäminen on siinä mielessä kauhean terapeuttista, että kuvia itsestä tulee katseltua aika paljon. Silmä on pikkuhiljaa oppinut lempeämmäksi ja niitä hetkiä, kun omasta mielestään näyttää hyvältä kuvissa, on yhä useampia. Tai siis eihän se silmä ole mitenkään lempeä, sehän välittää pelkkää dataa. Se on se mieli, joka on oppinut arvottamaan silmän välittämän informaation vähän kauniimmin. Myönnän alussa järkyttyneeni siitä, että useimmissa kuvissa on se kuuluisa kaksari a.k.a kaksoisleuka, eikä vatsa ole litteä vaikka kuinka yrittäisi, mutta pikkuhiljaa olen kasvanut ihmisenä, uskokaa tai älkää.

Nämä kaikki tämän postauksen kuvat on todisteena mulle siitä, että ihan mukiin menevä muidu se täällä kirjoittelee. Se mikä näistä tekee omasta mielestäni kauniita, on pitkälti se fiilis, joka kuvaushetkellä oli. Tunsin itseni kauniiksi oikeasti, nautin kameran edessä olemisesta ja olin siinä hetkessä sinut itseni kanssa. Toki mietin, etten röhnötä menemään ja kaivele nenää, mutta ratkaisevaa oli se, etten hävennyt sitä, mitä olen. 

On kuitenkin totta, että haluaisin nähdä kerran vielä sellaisen litteän vatsan itselläni, mutta siinä mielentilassa, jossa hääpäivänä katselin itseäni ja mietin, että nyt kyllä pitäisi vielä vähän (ainakin 5 kiloa) tiristää irti, ei mikään litteys tai pinkeys varmasti riittäisi. Jos ajassa matkustaminen olisi mahdollista, lähtisin tällä sekunnilla sen tyypin luokse ja ravistaisin sen päähän järkeä.

 

 

Näitä ajatuksia on tullut pyöriteltyä täällä jo useampaan otteeseen, mutta huomaan tässä hommassa nyt jo kehitystä vaikkapa viime syksyyn. Jotain on muuttunut ja se on hiton hyvä se. Ajatukset on kääntyneet jo hyvän aikaa siihen suuntaan, että litteä vatsa on asia, jonka haluan saavuttaa, mutta se ei enää ole luojan kiitos niin vahvasti oman onnellisuuden mittari.

Kehopositiivisuus ja itsensä hyväksyminen on äärimmäisen hienoja ja tärkeitä asioita, mutta ne ei myöskään sulje pois sitä litteää vatsaa. Niiden avulla mä voin oikeasti saavuttaa sen sixpackin, jos lopulta oikeasti haluan ja olen valmis laittamaan siihen sen kaiken tarvittavan energian. Se ei ole mikään salaisuus, että sellaisesta haaveilen, ja tänäkin vuonna olen tehnyt monta peliliikettä siihen suuntaan. Enää en onneksi kuvittele, että sitä kautta olisin valmis ihmisyksilö, vaan kuvittelen, että ennen sitä on oltava hyvin paljon enemmän sinut itsensä kanssa, jotta sellaista vatsaa osaa arvostaa oikealla tavalla ja oikeassa mittakaavassa.

Matiaksella on tapana sanoa mulle, että olen kaunis. Joskus se sanoo sen aamulla, kun tukka pystyssä tepastan makuuhuoneesta silmät vielä ihan pieninä unen jäljiltä. Toisinaan se saattaa sanoa kauniiksi, kun istun iltapalalla ihan nollat taulussa. Kaikkia niitä hetkiä yhdistää se, että mä olen täysillä oma itseni. Ilman vatsan sisään vetämistä tai poseeraamista. Niissä hetkissä kehut on kaikkein vaikeinta ottaa vastaan, mutta silloin olen myös tajunnut oikeasti, että kauneus on jossain ihan muualla, kuin näkyvissä vatsalihaksissa ja täydellisen pyöreissä pakaroissa. Ne on hienoja juttuja ne, mutta yksinään sellaiset ei saa ihmistä kauniiksi mun silmissä, vaikka miten jumppaisi ja pumppaisi.

Pitää taas muistaa tämä, kun seuraavan kerran (huomenna aamulla varmaankin) mietin, että oliko pakko syödä täydellisen taivaallista omenapiirakkaa, kun se nyt aivan varmasti näkyy tuossa mun vasemmassa jenkkakahvassa.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Cochemissa sedän hotellissa ja mekko löytyi Groningenin TkMaxx-kaupasta aikas hienosta alesta 36 eurolla.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages