Ladataan...

Tänä aamuna heräsin naama turvonneena, ääni kuulosti karmealta, suussa maistui ribulba ja hiukset sojotti joka suuntaan. Hehkeä kotirouva indeed.

Vessassa pöntöllä kykkiessäni mietin, että oon päässyt kyllä elämässä oikeasti aika pitkälle. Mulla on nimittäin ollut kaikenlaisia pelkoja tässä elämän varrella, jotka liittyy esim. hajuihin. Ne on olemassa, mutta helpottaneet jo paljon. Musta on kiva lukea välillä muiden rentoja paljastuksia tällaisista "toivottavasti kukaan ei tajua" -jutuista, joten pistetään kehiin yks sellainen.

 

 

Viisi asiaa, jotka saavat mut kauhun partaalle ja luulen, että mä tai ainakin vähintään kaikki mun ympärillä kuolee, kun ne huomaa asian.

 

  1. Haisen valkosipulille. Tässä hommassa on päästy tosi paljon eteenpäin ja toisinaan jopa unohdan, että edellisenä päivänä on syöty valkosipulia sisältänyttä ruokaa, ja höngin ihan tyytyväisenä menemään. Vampyyrien karkotus pääsee silti sijalle yksi, koska joskus oon jopa lintsannut koulusta tämän takia. Laitoin lukion kouluruokalassa kaverit maistamaan ruokaa ensin ja kävin toisinaan varmistamassa keittäjiltä, että eihän ne vaan vahingossa oo sujauttaneet valkosipulia ruokaan... Jep.
     
  2. Haisen hieltä. Oh my lord tää on paha. Oon aivan neuroottinen kainaloiden haistelija. Murrosiässä mun hikoileminen räjähti käsiin ja kuljin koko yläasteen takki päällä, jos vaan suinkin pystyin. En siis haissut silloin edes hieltä, vaan kainaloissa komeili aivan jäätävät hajuttomat ylistysrenkaat, teki mitä tahansa. Häpesin silmät päästä, jos joku kommentoi asiaa. Tästä on jäänyt jäljelle tämä neuroottinen kainaloiden nuuskiminen. Nyt vanhana ja viisaanaa tiedän tietysti, että asiaa auttaisi se, jos käsiä ei puristaisi koko ajan raivolla kiinni kylkiin, vaan kainalot saisivat vähän hengittää. 
     
  3. Lisää hikijuttuja. Jos laitan hameen, joka ei ole paksua materiaalia, olen aivan varma, että takamukseeni ilmestyy sellainen hikiviiva. Pelkään siis pehiä. Tästä syystä mun hameet on usein farkkua, tai sitten mulla on joku pitkä neule siinä päällä. Toistaiseksi tarkistaessani ei viivaa ole näkynyt, mutta teoreettinen mahdollisuus on olemassa pitkän istumissession jälkeen. 
     
  4. Ravintola, jonne mennessä ei tiedä tuleeko joku ohjaamaan pöytään, vai mennäänkö itse. Siinä minä napotan kauhusta kankeana tuulikaapissa ja mietin, että nyt kaikki nauraa jos teen väärin. Pahimmassa tapauksessa olisi pitänyt odottaa, mutta olen mennyt pöytään ja sitten tarjoilijat luultavasti unohtavat minut sinne enkä saa ikinä palvelua (koska aivan varmasti näin tulee tapahtumaan). Usein tällaisessa tilanteessa otan jalat alle ja kipitän ravintolaan, jossa lukee selkeästi "odota tässä, sinut ohjataan pöytään". 
     
  5. Mun järjestämistä juhlista loppuu ruoka tai juoma. Tämä ei ole vieraiden kannalta mitenkään paha juttu, mutta itse en osaa ottaa mitenkään rennosti, vaikka olisi vain sovittu, että mennään treenien jälkeen vielä hengailemaan meille tyylillä "omat juomat mukaan ja jokainen pitää huolta myös omista eväistä, jos on nälkä". Ei onnistu. Syöksyn nopeasti kauppaan ja kavereiden tullessa odottelee pöydällä vähintään joku pannukakku. Toisaalta juhlien järjestäminen on ihan mun suosikkihommia, joten tietysti mä myös nautin siitä, että saan glooriaa tästä järjestysvimmasta (nimimerkillä: jo hienosti kukkiva kevätnarsissi).

Bonusraita:
 

  • Pelkään, että musta liikkuu jotain typeriä videoita netissä. Kadulla jonkun katsoessa mua vähän pidempään, olen aivan varma, että kaveri on nähnyt musta jonkun salavideon. Sen jälkeen mietin, että onkohan tämä niitä kertoja, kun kaikkialla leviää joku nolo video, mutta mun kaverit ei vaan uskalla kertoa siitä. Googlaan tästä syystä itseni aina silloin tällöin, jos se video vaikka putkahtaisi esiin, hah.

 

Onko muilla vastaavia juttuja omalla järjettömien pelkojen listalla?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Pelkään myös, että mun nenässä on räkää. Näitä kuvia ottaessa tarkistin aika monta kertaa, että onko.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kaljatonta ja sipsitöntä elämää on nyt takana melko lailla kuukauden päivät. Olen ryhdistäytynyt ruokarintamalla mielestäni aika esimerkillisesti, sillä aamupala – tuo monen ihmisen täydellinen herkkuhetki ja mun kauhuni – on smoothien muodossa tullut osaksi jokaista päivää. Edelleenkin kynnys sen tekemiseen on raivostuttavan korkea, mutta joka aamu tsemppaan itseni sen yli, ja laitan smoothieainekset kuppiin ja surautan ne pehmeän kermaiseksi namupalaksi.

Alussa smoothiet olivat lähinnä vain kauniita, mutta nykyään lähestulkoon jokainen on oikeasti todella maukas. Kysyin instagramin puolella, että kiinnostaako mun smoothieen eksynyt salainen ainesosa, ja se kiinnosti. Lupasin teille ja itselleni, että otan nyt vähän rennommin tämän blogin kanssa, joten tänään luvassa on todella rennoin rantein toteutettu smoothieresepti, johon sisältyy mun salainen ainesosa.

 

Henriikan aamuherkku:

  • Nappaa kaapista joku kiva kulho, jossa arvioit blendaamisen onnistuvan hyvin. Kattila on tässä ollut todella hyvä väline. Varsinkin, jos tekee annoksen kahdelle!
     
  • Kaada kulhoon/kattilaan jäisiä marjoja. Meillä on ollut aika hyväksi todettu kombo käytössä: mansikoita, mustikoita ja vähän puolukoita tuomassa kirpeyttä. Tässä kohtaa valitsen suomalaisia marjoja, koska äiti on sanonut, että ulkomailta tulevat marjat pitää keittää, että niissä mahdollisesti muhivat bakteerit kuolevat, ja mä tykkään kylmästä smoothiesta.
     
  • Laitan tässä kohtaa viimeistään vettä kiehumaan vedenkeittimeen, mutta jos olet nokkela, teit sen jo ihan ekana. Mä yleensä unohdan ja joudun pitämään tuskallisen tauon, kun vesi kuumenee. Kaada sitten ihan vähän kuumaa vettä kulhoon, että marjat hieman sulavat ikijäästä. Tämän teen siksi, ettei sauvasurvin ylikuumene. Jos kotonasi on todella tehokas blenderi, voi tämän jättää välistä.
     
  • Lisää joukkoon proteiinijauhetta. Meillä on ollut testissä Valion mansikkaa, mutta haussa on joku kasviperäinen vaihtoehto tälle, sillä maitotuotteet ei sovi mitenkään täydellisesti omalle mahalle. Kyseessä on mun ihan ekat kokeilut proteiinijauheiden kanssa ja tästä syystä en voi tehdä mitään vertailuja muihin jauheisiin. Aikaisemmassa elämässä mahaan on mennyt kasapäin rahkaa, kunnes pari vuotta sitten tajusin, että rahka tekee mun nielusta limaisen ja saa peräpään paukkumaan, hahaa.
     
  • Lorauta perään omaa suosikkiasi maustamattomien jogurttien perheestä. Joko vegaanisia versioita tai sitten ei, sä päätät.
     
  • Sekaan vielä vähän mehukeittoa. Nyt käytössä on ollut joku Gefiluksen versio, joka on ollut aivan hyvä.

NYT SEURAA SE RATKAISEVA VAIHE:
 

  • Lorauta joukkoon vähän Spriteä. Luit oikein, limpparia. Terveellistä se ei ole, vaikka mitenkä yrittäisi itselleen niin selittää, mutta silloin tällöin puoli desiä spriteä yhdessä smoothiessa on ehkä ihan okei. Jos se tuntuu liian makealta vaihtoehdolta, niin todella hyväksi todettu vaihtoehto on myös hiilihapotettu vesi ja loraus sitruunamehua. Kyllä muuten pärisee. 
     
  • Surauta tasaiseksi sauvasurvimella tai sillä tehokkaalla blenderillä.
     
  • Kaada koko komeus lasiin (mä kaadoin Olvi-merkkiseen) ja kuvaa se kaikista eri kulmista, ja jaa instagramiin vähintään yksi kuva. 
     
  • Muista juoda smoothie myös.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Lue myös:

Hotelli Verson suomalainen aamiainen
Pitsapohja ilman vehnäjauhoja

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Koulukaverini facebook-sivuilla käydyn keskustelun herättelemänä lähdin pureksimaan omia ajatuksiani ahkeruudesta ja sen järkevistä mittasuhteista. Missä menee ahkeruuden ja typeryyden raja? Vai voiko ahkera ja kasapäin töitä tekevä ihminen edes olla typerä? Onko se vain syy ihailla tätä henkilöä entistä enemmän?

Varsinkin muusikkoystävien facebookit ja instagramit päivittyvät hyvin usein omien keikkojen etu- tai jälkikäteismainoksista ja fiiliksistä (myös minun). Todella helposti sitä ryhtyy peilaamaan omaa keikkaelämäänsä jonkun toisen elämään. Tästä syystä oli todella rohkeaa, kun kollegani uskalsi avata keskustelun tämän monia koskettavan asian tiimoilta omalla facebook-seinällään, ja vielä hienompaa oli se, kun jengi alkoi kertomaan omia kokemuksia liiallisuuksiin menneen ahkeruuden ja keikkojen haalimisen seurauksista. Hienoa ei tietenkään ole se, että niin monet nuoret ovat palaneet elämässään kerran tai jopa useammin loppuun, vaan rohkeaa on puhua näistä jutuista ääneen.

Olin reilut viisi vuotta sitten tilanteessa, jossa mulla ei ollut juurikaan keikkoja. Olin muuttanut uuteen kaupunkiin, josta tunsin tasan kaksi ihmistä. Ei muuten paljon keikkoja niillä suhteilla herunut. Aloin tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että kutsuin itseäni muusikoksi (opiskelin toki samalla). Kateellisena seurasin vierestä ystäviäni ja koulukavereita, jotka keikkailivat raivolla menemään. Koulussa näin uusia opiskelukavereita, jotka soittivat joka viikonloppu keikkoja ympäri Suomea. Maanantaina koulussa näki silmät ristissä haahuilevia muusikoita, jotka olivat aamulla ajaneet suoraan laivakeikoilta kouluun, ja mietin mielessäni, että "wau" toi on sitä todellista muusikkoutta. 

 

 

Enää en ajattele samoin. Ajattelen, että tämä ala on ihan hullu, kun pärjätäkseen taloudellisesti on tehtävä ihan ihmeellisiä syöksyjä pitkin Suomea, jotta saa tarpeeksi rahaa elääkseen. Juuri tästä syystä sanon muusikon ammattia kutsumusammatiksi. Siihen pitää olla ihan suunnaton palo, että jää henkisesti plussan puolelle. Siinä vaiheessa, kun päätin lähteä opiskelemaan laulunopettajaksi, kysyin itseltäni monta kertaa, että eikö tässä maailmassa todellakaan ole mitään muuta ammattia, jossa sinä voisit olla onnellinen? Vastaus oli kerta toisensa jälkeen ei, joten vaihtoehtoja ei ollut. Jos jonain päivänä joku toinen ammatti alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta, tiedän että nyt on aika vaihtaa alaa.

Tänä keväänä olen itse päässyt maistamaan tuota omaa kiireistä kuvitelmaani muusikontyön ja opiskelijan arjen yhdistämisestä, josta haaveilin silloin viisi vuotta sitten. Olen oppinut, että maanantaina silmät ristissä koulussa oleminen ei ole mikään upea ja hohdokas kokemus, vaan se on asia, jonka mielellään jättäisi kokematta, jos voisi. Olen oppinut, että itselleen on otettava aikaa, vaikka kaikki työt olisivat miten ihania tahansa. Olen oppinut, että asiat, joita rakastaa koko sydämestään, voivat muuttua ahdistaviksi, kun niitä on liikaa. 

Kaikkein tärkein oppi, jonka olen tänä keväänä saanut, on se, että hyvän muusikon mittari ei ole kiire ja tukka putkella juokseminen. Hyvä muusikko on omissa silmissäni sellainen, joka on onnistunut säilyttämään rakkauden työhönsä ja onnistuu välittämään sen yleisölle. Sillä ei ole merkitystä, että tekeekö hän sen joka ilta, vai vain kerran kahdessa kuussa.

Valitettavasti en kuitenkaan usko siihen, että tässä ammatissa tulisi ikinä olemaan täydellisen seesteinen fiilis, mutta sen valinnan olen tietoisesti tehnyt, ja jollain tavalla kyllä nautin siitä pienestä vaaran tunnusta. Hommat tulee helpottamaan opintojen päättyessä vähän, ja valoa näkyy tunnelin päässä jo aika paljon, sillä opintoja on enää ihan vain hitusen jäljellä ensi vuodeksi.

On oltava vähän hullu, kun tälle tielle lähtee, mutta liian hullu tai typerä ei saa olla. Pelissä on sen verran tärkeät kortit, ettei niitä kannata mennä hukkaamaan vain, koska kuvittelee muiden tekevän ihan kamalasti kaikkea ja sen olevan tavoittelemisen arvoinen asia. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Perjantai-iltana sain nauttia harvinaislaatuisesta tilanteesta. Vapaaillasta ja loistavasta big band musiikista. Viime viikko olikin yhtä jazzin juhlaa, sillä keskiviikkona Jukka Perko villitsi Jyväskylää loppuunmyydyssä Popparissa, ja perjantaina loppuunmyydyssä Paviljongin Ravintola Fanerissa taiteilivat Ikosen siskot ja Ilmavoimien Big Band.

Perjantai olisi ollut varmasti upea kokemus, vaikka lavalla olisivat koko illan laulaneet a capellana pelkät Ikosen siskot, mutta kuten vieressäni istunut vanhempi herrasmieskin totesi, oli ilta kerrassaan ainutlaatuinen yhtyettä johtaneen Kevin R. Burnsin takia. Mikäs sen varmempi tapa osua oikeaan Glenn Millerin nimellä kulkevan konsertin toteuttamisessa, kuin kutsua kapellimestariksi mies, joka johtaa kotimaassaan Glenn Millerin toiminnan jatkajaksi ja perinteiden vaalijaksi perustettua big bandiä, The Airmen of Notea.

 

 

Pääsimme yleisössä todistamaan siis erityisen harvinaislaatuista tilannetta. Koko homma oli saanut alkunsa Ilmavoimien Big Bandin pianistin, Tuomas J. Turusen ollessa rapakon takana The Airmen of Noten vieraana, ja nyt vuotta myöhemmin saimme nauttia tämän uuden yhteistyön hedelmistä. 

Taitaa olla jo aika selvää, että konsertti oli mielestäni hyvä. Tapasin Burnsin jo aikaisemmin viikolla, joten tiesin, että hänelle oli hyvin tärkeää tehdä illasta kokonaisvaltainen esitys. Kyse ei ollut pelkästään musiikista, vaan yleisölle haluttiin tarjota myös visuaalisesti viihdyttävä show. Viihdyttävä onkin oikein kuvaava sana, jos mietin perjantain konserttia. Ikosen siskot olivat hulvattoman eläväisiä ja tulkitsivat kappaleet koreografioiden kera. I just got a letter -kappaleeseen he olivat jopa askarrelleet itselleen kirjeet. Välillä piti ihan laittaa silmät kiinni, että pystyi keskittymään pelkästään Ikosten äänten upeaan yhteissointiin. 

 

 

En ole varmastikaan ainoa, joka nostaa esiin Aili Ikosen soolon kappaleessa A-Tisket, A-Tasket – se ei jättänyt juurikaan epäilyksiä siitä, etteikö edessämme olisi seissyt yksi suomalaisen jazzkentän taitavimmista vokalisteista. Omalla kohdallani Ailin tulkitsemista soolonumeroista vielä syvemmälle upposi kuitenkin Long Ago and Far away. Kaiken sen shown ja glamourin keskellä se oli niin aito ja todellinen, että se osui kunnolla ainakin allekirjoittaneen sydämeen.

Konserttissa kuultiin laulettujen numeroiden lisäksi paljon bändin soolonumeroita, ja jokaisesta sektiosta myös useampaa solistia. Tyylin sanelemana ne olivat valitettavan lyhyitä, niitä olisi kuunnellut mielellään pidempään. Sooloista on sanottava kuitenkin muutama kriittinen sana, sillä ainakin omalla paikallani monet edestä soitetut kauniit soolot kärsivät valtaisasta tilaefektistä. Tämä on toki vain yhden laulajapasunistin mielipide (ja ehkä sidoksissa paikkaan, jossa istuin), mutta varsinkin Jussi Kososen pasuunasoolon aikana harmitti suunnattomasti, että kaunis saundi (jonka tiedän Kososella olevan) piti lähinnä kuvitella omassa päässään sen äänentoistolaitteista tulevan omaan makuuni liian mielenkiintoisen tilaefektin takia. 

 

 

Soitannollisesti hommassa ei ollut siis mitään vikana. Bändin saundi oli raikas ja hyvin tyylinmukainen. Ensimmäisen setin aikana kuuli, että jännitystä oli hitusen ilmassa, mutta toisen setin alkuun mennessä sekin oli kadonnut kokonaan. Soittajien kasvoilta näki, että he itse nauttivat konsertista ja se välittyi myös musiikin kautta meille yleisöön. Sillä uskokaa tai älkää, ihmiset myös tanssivat.

Oli hauska huomata, että lopulta suosikikseni ja ehkäpä kaikkein parhaiten yhteen soitettu kappale oli koko konsertin viimeinen numero, jonka Kevin R. Burns esitteli näin:

"I hope you are "In the Mood" for it!"

Ja kyllähän me olimme. Kiitos Ilmavoimien Big Band ja Tuomas J. Turunen, että teitte tästä yhteistyöstä totta!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraavassa Aalto -konsertissa nähdään Ilmavoimien Big Bandin lisäksi lauluyhtye Club For Five. Tässä linkki tapahtumaan.

 

Lue myös:

Arvostelu, jota ei pitänyt tehdä

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Eilen illalla hykertelin onnesta, kun astelin ovesta sisälle täpötäyteen Poppariin (entiseen Jazzbaariin). Toiseen settiin mennessä keikka ilmeisesti myytiin jopa loppuun. Vaikka kuinka yrittäisi maalailla vaaleanpunaisia kuvia jazzkentästä, on todettava, että kyseessä oli aikas harvinaislaatuinen juttu. Nykyään jazzkeikoille löytää onneksi jatkuvasti enemmän jazzdiggareita, mutta harvoin paikat on ihan ääriään myöten täynnä. Jazz alkaa olla taas muodikasta, mutta eipäs tuuleteta vielä. Tämän trendin vakiinnuttamiseen tarvitaan teitä musadiggarit.

Eilen Popparin lavan valtasi Jukka Perko Tritone. Lavalla esiintyvät muusikot eivät todellakaan olleet mitään toisaapäivänä jazzin tähtitaivaalle singahtaneita hahmoja, vaan basisti Antti Lötjönen, rumpali Teppo Mäkynen ja yhtyeen keulahahmo, Jukka Perko, joka on jo 19-vuotiaana soittanut rapakon takana Dizzy Gillespien orkesterissa, ovat yksiä arvostetuimpia jazzareita tässä maassa. 

Tänään en omista tätä juttua kuitenkaan eiliselle keikalle, vaan paikalla olleen ihmismäärän fiilistelylle. Kuten Perkokin eilen sanoi:

"Me teemme musiikin vain melkein valmiiksi. Lopullisen ja valmiin muodon se saa teidän päissänne." 

Näin se on. Ilman teitä ei ole meitä. Tästä syystä on niin tärkeää, että tämän striimausaikakauden pitäessä musiikkiskeneä otteessaan, yhä useammat poistuisivat kotoa livemusiikin pariin.

Erityisesti jazzissa livetilanteet ovat se koko homman suola, sillä levyille päätyvät biisit on pakko purkittaa johonkin tiettyyn aikaan, tai levyt kestäisivät vuosisatoja. Keikalla se taika pääsee vasta kunnolla tapahtumaan. Siinä hetkessä muusikoiden ja yleisön vuorovaikutuksen tuotteena syntyy kerta toisensa jälkeen jotain uniikkia ja ennenkokematonta.

Toki onhan siinäkin oma fiiliksensä, kun yleisössä on kolme ihmistä, joiden kaikkien nimet voi kysyä keikan edetessä ja laulaa/soittaa sitten todella henkilökohtaisella otteella, mutta let's face it: tähän tarvitaan teitä ja mielellään paljon.

 

 

Mitä keikkoja sinä meinaat mennä kuuntelemaan tänä keväänä?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages