Ladataan...

Kuka olisi arvannut, että blogiin tulee vielä yhtenä kauniina päivänä asukuvia? No varmaan kaikki muut paitsi minä. Päätin tehdä asiassa poikkeuksen, koska eilen oli niin hyvä fiilis. Kuvat on eilisestä Glamour & Glam -konsertin asusta, kun teemana oli hippimeininki. Tässä on mun tulkinta aiheesta niillä vaatteilla ja härpäkkeillä, joita kaapista löytyy. 

 

 

En oikeastaan edes tiedä, mitä näissä asupostauksissa pitää olla, joten omalla tyylillä mennään tässäkin asiassa, hah. Mä haluan kertoa teille siitä fiiliksestä, joka mulle tuli, kun katsoin itseäni peilistä. Mietin, että vitsi. Toi tyyppi tuolla on oikeasti kaunis. Se näyttää onnelliselta.

Ja sitä mä olin ja olen edelleen. Olen aika varma, että nämä kuvat ei olisi omaan silmään niin miellyttäviä, jos fiilis olisi ollut huono. Nyt kuvista tulee mieleen se kutkuttava fiilis, kun keikkaan on aikaa enää tunti. Vaatteet tuntuu mukavalta päällä, ja ennen keikkaa saa vetää vielä yhdet suosikki korkkarit jalkaan (ne on esteettisesti yhdet ihanimmista, mutta jalassa aivan karmeat, siksi vasta just ennen keikkaa).

Tämä postaus kuulostaa kyllä niin ällöttävän positiiviselta ja "ah sisäinen kauneus on kaikkein tärkein asuste" -tyyliseltä paasaukselta, mutta vähän niin se taitaa olla. Ainakin musta tuntuu, että vaatteet näyttää paremmilta päällä, kun mulla on hyvä fiilis kantaa niitä. Tietysti sitä hyvää fiilistä edesauttaa se, että ne on oikeasti myös omaan silmään miellyttävät. 

Tämä asu koostuu siis siitä sisältä kumpuavasta onnesta, keikkajännityksestä, lauantai-illan huumasta, H&M:n haalarista, kahdesta sulkakorviksesta, isin työmatkatuliaisina joskus ala-asteella saaduista rannerenkaista, lettikiharoista, Nycin reissulta ostetuista Vanseista, jotka vaihtuivat korkkareihin ja meikistä, joka pysyi koko illan paikallaan. Tykkään itseasiassa todella paljon meikkaamisesta, mutta tiedot tuotteista on aivan luokattoman huonot. Eilen repäsin ostamalla (kuulemma) hyvän luomivärinpohjustajan, uusia ripsitupsuja ja grande finalena vielä jonkun suihkeen, jolla meikki viimeistellään jäämään paikalleen.

Huomasin tätä kirjoittaessa, että mun "parhaimpiin asuihin" liittyy aina joku vahva tunnelataus. Eli se fiilis saa ne mun mielessä näyttämään vielä hohdokkaammilta.

Kommentteihin olis ihana saada teidän suosikkiasujen tarinoita!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Edellisessä postauksessa on video sinfoniaorkesterin harjoituksista. Käy tsekkaamassa, jos vähääkään kiinnostaa, miltä meno näyttää lavalta katsottuna.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Jyväskylässä pärähtää tänään illalla käyntiin todella loistelias spektaakkeli. Monta eri tahoa yhdistää voimansa, ja tämän tuloksena syntyy Glamour & Glam Flower Power -konsertti. Allekirjoittanut laulaja on saanut taas elää kaksoiselämää ja olla Jyväskylä Sinfoniassa bassopasunistina viimeiset pari viikkoa. Tämän kevään bassopasuunakeikat huipentuvat luultavasti huomiseen ja sitten painetaan taas menemään laulukeikkojen parissa.

Kuvasin eilen harjoituksissa vlogia, jonka julkaisen täällä blogissa nyt teidän iloksenne. Olkaa hyvät!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Jyväskylän kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä on nyt jo melkein vuoden verran pyörinyt Peter Pan -musikaali. Sen pääosassa temppuilee Peter Panina Saara Jokiaho, joka on koulutukseltaan myös muusikko. Minua kiinnosti kovasti, miten Saarasta tuli näyttelijä, ja miten juuri musiikki on vaikuttanut hänen polullaan.

Kuka on Saara?

Juureni juontavat Vantaalle ja ihan alkujani olen viulisti. Oikeastaan täysi-ikäisyyteen saakka minua saattoi kutsua viulistiksi. Koulutukseni puolesta olen alun perin klassinen laulaja, takana on myös muutama vuosi varhaismusiikkikasvatuksen opintoja Stadialla ja viimeisimpänä valmistuin muusikoksi vuonna 2011 Lahden Ammattikorkeakoulusta Musiikki- ja draamainstituutin musiikkiteatterilinjalta.

Olet näyttelijä, mutta onko se ollut unelmasi aina?

Ei oikeastaan. Kaikki näyttelemisen elementit ovat kyllä olleet läsnä elämässäni, mutta varsinaisesti näyttelijän ammatista en vielä lapsuudessa haaveillut. Harrastin musiikkia tavoitteellisesti, tanssin paljon erilaisia tyylilajeja ja kirjoitin tarinoita. 9-vuotiaana sanoin, että minusta tulee isona laulaja tai kirjailija. Ollessani 16-vuotias muutimme Amerikkaan ja siellä aloin kirjoittamaan tarinaa, josta tuli lähemmäs 100 sivuinen.

Opiskelit pitkään musiikkia ja kaikki tutkintosi ovatkin erilaisia muusikon tutkintoja. Mikä sai sinut siirtymään klassisesta laulusta musiikkiteatterin pariin?

Opiskellessani Helsingin Konservatoriossa klassista laulua minulla oli myös bilebändi, jonka kanssa keikkailin aktiivisesti. Kävin kesäisin pop/jazz-leireillä, ja syksyllä palatessani takaisin opintojen pariin, jouduin aina miettimään uudestaan omaa identiteettiäni laulajana. Kuka halusin oikeastaan olla? Tasapainoilin klassisen ja kevyen musiikin välillä, enkä oikein löytänyt paikkaani vain toisesta tyylilajista. Musiikkiteatterista löysin viimein ratkaisun, kun oivalsin, ettei minun tarvitsekaan valita vain jompaakumpaa. Sain käyttää kaikkia tyylejä, ja monipuolisuuteni nähtiin vain hyvänä asiana.

Lahdesta musiikkitetatterilinjalta valmistumisen jälkeen olin Helsingin Kaupunginteatterissa vierailijana Viulunsoittaja katolla -musikaalissa, jonka jälkeen työskentelin vuoden verran Imatran teatterissa kiinnityksellä. Opiskeluaikana tein harjoittelut Oulun kaupunginteatterissa, Kouvolan teatterissa ja Lahden Kaupunginteatterissa. Jyväskylässä olen nyt ehtinyt olla 4 vuotta.

Näyttelijän työ on paitsi henkisesti myös fyysisesti todella kuormittavaa työtä. Kuinka eri roolit vaikuttavat valmistautumiseen?

Harvoin näyttelijälle sanotaan, että sinun on opeteltava jotain todella vaativia temppuja uutta roolia varten. Rooleja saa toteuttaa omista lähtökohdistaan ja kunnosta huolehtiminen jää näyttelijän vastuulle. Nyt Peter Panin aikana meillä on ollut tapana tehdä pari tuntia ennen näytöstä todella intensiivinen hiit-treeni. Joskus harjoituskauden aikana, kun tuli tehtyä vain vähän kevyempi lämmittely, meinasi takareisi vetää heti kramppiin.

Valmistautuminen näytökseen ei suinkaan aina ole yhtä intensiivistä. Esimerkiksi Jekyll ja Hyde -musikaalin aikana en urheillut ollenkaan. Rooli ei vaatinut sitä, joten se vain jäi. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu todella hurjalta, etten liikkunut silloin vapaa-ajallani juuri ollenkaan.

Voisi ajatella, että rooliin valmistautuminen alkaa puolisen vuotta ennen näytösten alkamista, mutta todellisuudessa ajattelen, että niihin valmistautumien on alkanut jo lapsena. Taitoja karttuu pikkuhiljaa ja nytkin Peter Panissa saan tehdä temppuja, jotka olen lapsena oppinut. Lempipätkäni musikaalissa onkin tapahtumasarja, joka alkaa Nimen arvaus -oopperasta ja päättyy varjon irrottamiseen. Siinä pääsee tekemään kaikki temput, jotka suinkin osaa. Sen treenaaminen oli fyysisesti hurjan raskasta, mutta kun kaikki ne kohtaukset on saanut tehtyä onnistuneesti, on todella voitokas olo.

Työsi on jonkun toisen persoonallisuuden omaksumista. Kuinka onnistut säilyttämään oman itsesi kaikkien roolihahmojesi keskellä?

Työstäessäni roolia en yritä löytää tunteita omista henkilökohtaisista kokemuksistani, vaan päämääräni on oppia tuntemaan roolin tunteita. En itse kannata työskentelytapaa, jossa ammennetaan omista tunteista ja kokemuksista. Sen, mitä omista kokemuksistaan voi ottaa mukaan näyttämölle, on fyysiset tunteet, joita vaikkapa vihassa tuntuu. Esimerkiksi kuinka hengitys muuttuu: onko se pinnallista vai syvää, nopeaa tai hidasta. Opintojeni aikana harjoiteltiin juurikin sitä, kuinka tunteita voidaan fyysisesti kokea ilman, että on revittävä itsensä rikki välittääkseen tunnetilan yleisölle.

 

 

Lopuksi:

Jos sinun pitäisi nyt valita joku musiikillinen tyylilaji, mikä se olisi?

Sanoisin, että kaikkein ominta minulle on pop/soulmusiikki. Olen kuitenkin jatkuvasti liikkunut kohti vähäeleisempää musiikkia, jossa teksti on tärkeässä asemassa. Aikaisemmin käyntikortissani onkin lukenut ensimmäisenä laulaja, mutta nykyään siinä lukee näyttelijä. Musiikillisessa suuntautumisessani on myös huomattavissa juuri tämä näyttelijäidentiteetin vahvistuminen. Haluan tulkita musiikkia yhä enemmän teksti edellä.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Peter Pan -musikaali pyörii vielä kuukauden verran. Lippuja voit ostaa täältä.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Mä olen tunteellinen. Ihan älyttömän tunteellinen heppu todellakin. Yhden päivän aikana (okei, parin minuutin) saatan haljeta onnesta ja itkeä suurta surua. Parasta ja samalla kamalinta. Tähän päivään on mahtunut taas aika monta onnellisuuskohtausta ja haluankin jakaa niitä teidän kanssanne. (Yksi surullisuuskohtaus tuli, kun katsoin telkkaria ja eläydyin vähän turhan voimakkaasti..)

 

 

Aamulla tunsin suunnatonta rakkautta miestäni kohtaan, joka on viikonlopun treeneissä eri kaupungissa. Teki mieli lallatella ja päätin siinä rakkaudenpuuskassa lähettää ääniviestillä sen lallatuksen. Se meni jotenkin näin: "la la laaa, mä rakastan niiiin paljon suaaaaaa..."

Ei ollut kiire mihinkään ja aamukahvia sai juoda rauhassa. Ehdottomasti hyvä syy onnellisuuskohtaukselle.

Eemeli-kissa höpötteli omiaan ja lötkötteli selällään olohuoneen matolla. Se seurasi mua tapansa mukaan myös vessaan ja siinä yhdessä hoidettiin hommat omilla pöntöillämme. Eemeli on yks onnellisuuskohtaus koko kissa.

Nycistä ostettujen Vansien jalkaan vetäminen tuntui upealta. Ne on odotelleet kaapissa joulukuusta saakka ja vihdoin on tarpeeksi kevät, että ne uskalsi laittaa jalkaan. Mulla on ollut omasta mielestäni nyt jo tosi monta hyvää tyylipäivää, ja tänään tuntui myös tosi coolilta, kun lähdin ovesta ulos. Todellakin syy onnellisuuskohtaukselle.

Pakolliset treenihommat meni yllättävän kivuttomasti. Musta tuntuu, että oon vihdoin oppinut treenaamaan edes jotenkin. Tämä ansaitsi oikein raivokkaan tuuletuksen treeniluokassa. Mulla on muutenkin tapana huudahdella, jos tuntuu siltä. Se vapauttaa mukavasti energiaa. Kuulostaa aivan todella pöljältä, mutta aivan varmasti toimii. Aamulla, kun tuulettaa pari kertaa ihan täysillä, niin jo lähtee päivä tykisti käyntiin.

Uuden objektiivin testailu ja hämmennyksen aiheuttaminen kameranjalan, kameran ja itselaukaisimen kanssa. Otan suuren osan omista kuvista itse, joten voitte kuvitella, että tämän blogin olemassaolon aikana on monta onnellista ohikulkijaa päässyt pällistelemään yhden superbloggarin toimintaa.

Maukkaat burgerit iltapalaksi hiljaisuudessa. Mmmm.

 

 

Tällä hetkellä ei ole mitään kohtausta menossa, mutta onnellinen olo on hyvin vahva. Kissat sekoilee iltahepulia parvekkeen ja olohuoneen välillä. Ne juoksee pikkuisen ikkunan kautta sisään ja ulos. Välillä toinen tulee puskemaan täysillä mun naamaa ja jatkaa taas sekoilua. 

Lista ei ole mitenkään kummallinen, mutta eihän se onni mitään ihmeellistä olekaan. Se voi olla vaikkapa viinirypäleet, sinihomejuusto ja dippi, jotka odottavat vielä pääsyään mun napaan. 

Uskaltaisitko sä tuulettaa julkisesti? Jos et ole vielä kokeillut, haastan sut tekemään sen. Todella päräyttävää hommaa!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Kuvat: Tuulettelin ja syleilin maailmaa niin, että pappa pelästyi sauvakävelylenkillään.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Uusi ja tuntematon on pelottavaa. Ihminen, jonka puheesta et ymmärrä mitään, saa olosi epävarmaksi. Usein kuitenkin vain silloin, kun et ole omassa maassasi. 

Ulkomaalainen. Sellainen veri ja sen tuoma kulttuuriperimä virtaa minussa. Ajoittain huomaan sen vetävän jonnekin muualle, sillä kaikki tämän maan tavat eivät tunnu omilta. Kirjoitinkin kaipuusta kahteen maahan täällä.

Nyt puhun kuitenkin niistä ennakkoluuloista toisesta maasta tulleita kohtaan. Abauttiarallaa 20 vuotta sitten aloittaessani ala-asteen, ei meidän koulussa ollut juurikaan muita, kuin supisuomalaisia hemmoja ja gimmoja. Muutama vähemmän suomalainen sinne kuitenkin mahtui ja minä sain olla yksi niistä. 

Viime vuosien aikana mieli on vaeltanut takaisin ala-asteelle ja niihin tilanteisiin, joissa tunsin oloni epämukavaksi. Hetkiin, joissa minulle jotain niin normaalia ja rakasta käytettiin aseena taistelussa. Lapset olivat keksineet, että on ihan okei kiusata siitä, että toinen vanhemmistani on ulkomaalainen. Mielikuvitusta hommassa ei mitenkään liiemmin ollut, joten voitte kuvitella haukkumasanojen kirjon olleen varsin suppea. Natsi, sakemanni, Hitlerin sukulainen ja muita yhtä imartelevia juttuja. 

Tämän tekstin tarkoitus ei nyt ole muistella karmaisevia ala-asteella tapahtuneita kiusaamistilanteita, vaan kääntää valonheitin sinne, mistä nuo sanat ja asenteet on lasten sanavarastoon eksyneet. Harva 7-vuotias on vielä ihan perillä, että mikä meininki natseilla on ollut.

Paras esimerkki tästä aikuisten vaikutuksesta tapahtui itseasiassa Saksassa. Kävin lomilla parhaan kaverini kanssa siellä koulussa, sillä lomat menivät sopivasti ristiin. Vaikka sain Suomen päässä osakseni välillä ikävää huutelua, rakastin koulua. Saksassa kaikki halusivat aina tietää uusia asioita Suomesta ja varsinkin siitä, että miten kylmä täällä on, hah.

Yhtenä päivänä ystäväni kertoi minulle, että heidän luokassa on alettu epäilemään, että valehtelen. Suomea ei pitäisi olla ollenkaan olemassa, enkä minä voi siis asua siellä. Tilanne oli niin epätodellinen, etten osannut sanoa siihen mitään. Pian selvisi, että yhden oppilaan vanhemmat olivat kertoneet tytölle, että minä huijaan. Saksalaiset polttivat aikoinaan koko Suomen, joten sitä ei ole olemassa.

 

 

Jep. 

Suomi oli mennyttä ja minä sen mukana. Kauhuissani menin mummini luokse ja kerroin tapahtumista vanhemmilleni. Kävi ilmi, että totisesti Lappi oli tuhottu aikoinaan, mutta kyllä siellä taas porukkaa asuu. 

Seuraavana päivänä menin kouluun ja sanoin painokkaasti, että Suomi todella on olemassa. Saksalaiset polttivat osan siitä, mutta siitä on aikaa ja nyt siellä taas asuu ihmisiä. Lapset eivät vielä ihan kunnolla uskoneet, mutta seuraavana päivänä he tulivat luokseni ja sanoivat, että puhuin totta. He olivat kysyneet opettajalta.

Yhden aikuisen sanojen takia minut leimattiin valehtelijaksi. Vain päivää aikaisemmin lapset olivat leikkineet kanssani ihan normaalisti, mutta parilla sanalla minut leimattiin. Tämä kuvaa niin hyvin sitä, mitä tapahtuu joka päivä, kun kohtaamme uusia ihmisiä, jotka eivät välttämättä muistuta meitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Jonkun toisen sanat alkavat kaikua meidän korvissamme ja unohdamme tehdä sen kallisarvoisen ja tärkeän oman arvion.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages