Ladataan...

Vielä huhtikuussa lähettelin kavereille Hollantiin kuvia lumikinoksista ja siitä, että Suomessa on ikuinen talvi. Sanotaan, että suomalaiset on sisukasta kansaa, ja niin se kesäkin päätti päräyttää suomalaisen sisukkaasti kertarykäyksellä. Ehdin tässä välissä jo vähän suremaan, että tuleeko se kesä ikinä, mutta kun vihdoin toissa päivänä pääsin ihmisten aikoihin ulos aurinkoon, heräsi kreisi kesäleidi taas eloon. Se on väistämätön fakta, että muhun sopii täydellisesti biisin sanat "aaaaaa kesän lapsi mä oooooooon...". 

Matias tietää, että kesä ja lämpö on mulle tosi voimaannuttavia asioita ja arvatkaas mitä. Se alkoi jokunen päivä sitten puhumaan siitä, että haluaisi viedä mut yhteen paikkaan. Ei kuitenkaan suostunut kertomaan, että minne. Mietin pienessä päässäni, että ei me voida ulkomaillekaan nyt lähteä, koska vähän en uskalla edes ajatella, kuinka paljon olis vielä töitä jäljellä, ennen eeppistä kesäseikkailua Suomen rajojen ulkopuolella.

Toissa päivänä koulun leikkimielisen futispelin jälkeen se sanoi, että käydään nopeasti kotona ja sitten lähdetään sinne paikkaan. Ota kamera mukaan. Lähdettiin kipittämään jäätävää vauhtia kohti tätä salaperäistä paikkaa ja lopulta paljastui jotain paljon parempaa, kuin ulkomaanmatka. Paikka, jossa tajusi, ettei matkan tarvitse olla todellakaan pitkä löytääkseen paratiisiin. Syy meidän kiireelle oli (mun silmille) kesän ensimmäinen auringonlasku.

Pitäisi muistaa niin paljon useammin matkustaa myös arkena näihin lomapaikkoihin. Meillä kävelyyn ja fiilistelyyn meni vain tunti. Ei huono, jos miettii, että siinä ajassa ehdittiin paratiisiin ja takaisin.

Koska kesää on vielä jäljellä, ottaisin mielelläni vinkkejä kotimaan matkailuun juurikin tällaisten paratiisien osalta. Mikä on sun paratiisi täällä Suomessa?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Mä olen tullut tähän blogiskeneen mukaan siinä vaiheessa, kun blogien päiväkirjamainen kausi on ollut jo takana päin. Nykyään kirjoitetaan paljon vinkkejä, reseptejä ja elämänohjeita. Toisaalta aina, kun joku superbloggari on kysynyt, että mitä lukijat tilaisivat, on vastaus ollut, että "sitä perus arkea vaan".

Jos laitan instagramiin tai tänne vastaavan kysymyksen, saan ehkä kaksi vastausta, mutta niistäkin yleensä toinen tilaa sitä tavallista elämää.

Nyt sitä piisaa. Täytyy muistaa (siis minun), ettei tämä teksti paikkaa sitä, että kavereille ja perheenjäsenille olisi myös hyvä soitella. Jossain kohtaa tätä kevättä huomasin nimittäin, että puhelin ei enää soinut ja syy siihen on ihan puhtaasti se, että mä en ole soittanut kenellekään tai tajunnut kysyä niiden kuulumisia. Eli ihan aluksi terveiset täältä Mää mää -landiasta. 

Mitä Mää mää -landiaan kuuluu, kun musta ei kuulu edes kavereille mitään? No hyvää kuuluu. Mä olen jopa vähän pelottavalla tavalla ollut tässä viimeisten viikkojen aikana onnellisempi, kuin pitkiin aikoihin. Samalla päässä pakottaa ihan jäätävä stressi. Vuoden vaihteessa päätettiin lähteä tuottamaan Summer Jazz Club -konserttisarjaa, ja sen parissa on saanut painaa menemään yllättävän paljon. Vähemmällä olisi aivan varmasti pärjännyt, mutta mulle sellainen ei ole vaihtoehto. Joko kaikki ja niin hyvin, kuin vain ikinä osaa, tai sitten ei tarvitse tehdä mitään.

Klubin osalta on siis tullut säädettyä vaikka ja mitä. Aluksi näytti, että keikkarintamalla helpottaa jo tuossa huhtikuussa, mikä olisi ollut hyvä asia ajankäytön kannalta, mutta kukkaro kiitti, kun siihen tuli vielä pari viikkoa kaupunginorkesterissa soittamista. Tein viimeisen keikan kunniaksi treeneistä yhden vlogin myös tänne blogiin

Kaikenmaailman töitä on siis piisannut. Osasta saa palkkaa ja osasta ehkä joskus tulevaisuudessa, tai sitten ei. Aika näyttää. 

 

 

Onko mulla muuta elämää, kuin työt? Vähän pelottavasti näyttää siltä, että ei. Kotona on ollut ihmeellinen tunnelma, kun kummatkin tekee ihan järkyttävän kovasti hommia. Toinen tekee parhaansa, että saa paperit ulos koulusta, ja toinen sinkoilee muuten vaan joka paikkaan, että varmasti olis tarpeeksi monta lusikkaa sopassa.

Okei, kyllä me käytiin treffeillä mun lapsuuden ystävän Elias Kaskisen keikalla perjantaina, mutta parisuhdeaikaa on tilauksessa kyllä vähän enemmän tuonne tulevaisuuteen.

Oudointa tässä on se, että olen silti ihan hurjan onnellinen. Ei käy millään tavalla järkeen, mutta joku ihmeellinen euforia on laskeutunut mun ylle, ja tässä mä nyt vaan liihottelen Hubba Bubban tuoksuisessa pilvessä. Onkohan tää härdelli sulattanut mun aivoista jonkun tosi tärkeän osan?

On mulla oikeasti pieni iso aavistus siitä, miksi elämä ei ole syöksynyt epätoivon mustaan aukkoon. Olen päättänyt, että kaikki hoituu. Jälleen voin lainata viisaan isäni sanoja ja todeta, että "näin se nyt vain on". Se miksi kaikki tulee menemään putkeen, on jo ihan eri fiilistelypostaus. Siihen liittyy hyvin vahvasti se, että kalenterissa on kesäkuun ensimmäisenä maanantaina yksi merkintä, jonka jälkeen siellä ei lue mitään.

Se on tyhjä, koska *rumpujen pärinää* me lähdetään kuukaudeksi hurvittelemaan tuonne Ruotsin, Hollannin, Saksan, Sveitsin ja Italian maille. Reissun voimalla teen oikeastaan ihan mitä vain. 

Kesäkuun koittaessa tulee tämä blogi täyttymään vähän erilaisesta elämästä. Lomailijan elämästä.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Tämä postaus on yhtä sekava, kuin mun pää. 

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Hyvä keikka. Se voi pelastaa kaiken. Sen aikana naurattaa, itkettää, värisyttää, sykähdyttää, pakahduttaa, ihmetyttää ja lopulta se jää lämmittämään sisintä vielä moneksi päiväksi.

Tämän kaiken muistin taas eilen. Joku voi miettiä, että miten muusikko jaksaa kuunnella omien töiden lisäksi jonkun toisen töitä ja vielä nauttia siitä. Keikkoja saattaa helposti lähteä kuuntelemaan tosi analyyttisesti henkinen muistikirja kädessä, ja jos oikein huonosti käy, on päähän eksynyt myrkynvihreät kateudenlasit. Ne lasit on muuten kaiken pahan alku, ja inspiroituneen muusikon tuho ja turmio.

Mä uskon, että muusikolle on tosi tärkeää käydä toisten keikoilla ja tietoisesti tehdä itselleen selväksi, että nyt muuten nautitaan. Eilen sydän räjähti sen verran kovasti onnesta, että ystävien keikan jälkeen kävelin sateessa kauppaan ostamaan kissanruokaa ja jäätelön itselleni matkaevääksi. Mulla oli niin lämmin olo, ettei jäätelö tuntunut yhtään typerältä ajatukselta. Kävellessäni kotiin olin lähinnä fiiliksissä siitä, että viileällä ilmalla jäätelö ei sula niin nopeasti.

 

 

Olen useasti pyöritellyt tätä kateusasiaa toisten keikkoja ja uraa seuratessa. Aina välillä se nostaa päätään ja meinaan jäädä pötköttelemään siihen haisevaan mätälammikkoon. Myrkylliset kaasut kiemurtelevat nenän kautta aivoihin ja päässä syntyvät dialogit on ihan järkyttävää kuraa. Mätälammikosta täytyy nousta todella sähäkästi ylös, muuten käy köpsäys.

Lopputulema on (onneksi) aina tähän mennessä ollut se, että toisen menestys ei ole multa pois. Tyyppi on sen omalla tekemisellään ansainnut, joten eipä siinä sitten mitään. Mä olen puuhannut omia juttujani ja ne on johtaneet tähän pisteeseen. Yllättävimmät tilanteet on yleensä sellaisia, mitkä saavat mut ihannoimaan jotain, mitä en edes halua. Mietin esimerkiksi, miksi mä en ole isoilla lavoilla laulamassa ja tanssimassa vaikeita koreografioita, ja ihastelemassa, kun tuhannet ihmiset laulaa mun biisejä ulkoa.

No siksi, koska mä en tee sellaista musiikkia, se ei saa mun sisintä värähtelemään. Musta on tosi hienoa käydä fiilistelemässä, kun kaverit toteuttaa unelmaansa tekemällä sellaisia keikkoja. Silloin siellä yleisössä mä oon aivan tiloissa, mutta jos vaihtaisin paikkaa artistin kanssa, en olisi pitkässä juoksussa onnellinen. Mun onni löytyy niiltä keikoilta katsomon puolelta.

Jotain mä kuitenkin otan talteen niistä hetkistä, kun kateus meinaa vallata mielen. Laitan inspiraatiolasit päähän, huomaan ihailevani lavalla olevia esiintyjiä ja talletan ne tunteet sinne, mistä motivaationlähde löytyy. Sen jälkeen sanon itselleni, että nyt: 

Nauti. Tämä on sinulle, ei sinulta pois.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share