Ladataan...

Reissupostaukset aiheuttavat mussa melkein poikkeuksetta kateutta ja matkakuumetta. Nyt pääsen viljelemään samoja hommia oikein urakalla täällä blogissa teidän kiusaksi. Ollaan nähty ihan mielettömän upeita maisemia ja paikkoja, ja silti yksi mahtavimmista hetkistä on ollut tämä auringonlasku Münchenin lähellä Grafingissa.

Oltiin vietetty päivä Münchenissä ja kävelty tunti kaupalla. Tässä oltiin matkalla juna-asemalta perhetuttaviemme kotiin ja oikaistiin pellon reunaa pitkin. Tuli vähän koti-ikävä ja se tuntui hyvältä. Kuulostaa ällöttävän kliseiseltä, mutta näköjään täytyy lähteä kauas, että näkee lähelle. 

Ihanaa juhannusviikonloppua!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Matkaa on tätä tekstiä kirjoittaessa takana jo lähes kolme viikkoa, mutta haluan palata vähän ajassa taaksepäin ja kertoa teille, että missä kaikkialla käytiin, kun Matiaksen äiti oli meidän mukana Saksassa. Vierailu keskittyi historian havinaa täynnä olevaan reilun 5000 asukkaan kaupunkiin Cochemiin, jonka mainitaan ensimmäisen kerran jossain tärkeässä kirjassa vuonna 886 (en ymmärrä historiasta mitään). Viinihifistelijöille suosittelen ehdottomasti viinimaistelua ja viinitilalla vierailemista, mutta jos sellaiset hommat ja kaljan juominen ei niin kauheasti kiinnosta, kerron vähän tärppejä Cochemin ja sen ympäristön vähemmän viinipäiseen matkailuun.

 

1. Valtakunnanlinna eli Reichsburg

 

Et voi olla huomaamatta tätä Cochemin keskellä komeilevaa rakennelmaa, ellet tuijota varpaitasi koko lomaa. Internetin ihmeellisten tietokantojen (Wikipedia) mukaan sitä on alettu rakentamaan jo 1000-luvun alussa. Linnaan pääsee sisälle, jos haluaa maksaa opastetusta kierroksesta, mutta sen pihalla vieraileminen on jo mielestäni aivan hieno elämys. En ole itse ikinä maksanut linnaan pääsystä, mutta yhden vihkimisen olen todistanut linnan sisällä ja olihan se nyt ihan hieno kokemus, mutta kuten jo yllä kerroin, ei historia kuulu vahvuuksiini, joten en varmastikaan saanut kaikista hienouksista niin paljon irti, kuin olisin voinut.

 

2. Sesselbahn-köysirata Pinnerbergille

 

Vähän kaupungin ytimestä poispäin mennessä löytää tiensä hissin alkupäähän, josta voi ostaa joko menopaluu-lipun tai pelkästään menon. Menopaluu taisi olla tällä reissulla reilut kuusi euroa. Hissi nousee ylös korkeuksiin, jossa voi nauttia kaikkia ravintolaherkkuja mahtavalla näköalalla ja pienen kävelymatkan päässä on myös itse Pinnebergin näköalapaikka. Reippaimmat voivat kävellä samoilla lämpöisillä ihan ylös asti ja lähteä vielä hurvittelemaan huvipuistoon. Jos reippailu kiinnostaa, mutta huvipuisto ei, voi ylhäältä kävellä mutkittelevaa polkua alas ja saada mukavasti hien pintaan. Tietysti näköalapaikalle voi kävellä myös alhaalta ylös, mutta ainakin omasta mielestäni on hississä kiva killua, kun alla on monta metriä tyhjää ja ympärillä mahtavat maisemat.

 

3. Vanha kaupunki

 

Tuntuu vähän pöljältä mainita tämä juttu, sillä koko kaupunki on hyvin vanha, mutta koko kaupunki on nähtävyys jo itsessään kaikkine pienine kujineen ja putiikkeineen.

 

4. Beilstein

 

Kysyttiin hotellin henkilökunnalta vinkkiä lähellä sijaitseviin paikkoihin tehtävistä lyhyemmistä retkistä, ja saimme suosituksen tästä paikasta. Pienen kelaamisen jälkeen tajusin, että yksi serkuistani vihittiin siellä, ja vihkimisen jälkeen menimme laivalla takaisin Cochemiin. Söpöllä jokilaivalla pääsee siis myöskin perille (ja moniin muihinkin paikkoihin). Beilsteinissa on myös upeat rauniot, ja todella sympaattisia ja ihania ravintoloita, joissa voi hyvin istuskella ja ihastella jokea pitkin lipuvia laivoja.

 

 

5. Koblenz

 

Suuremman kaupungin tuntua halajavalle voin suositella tätä alle tunnin matkan päässä olevaa kaupunkia, jossa on myös jotain muutakin nähtävää kuin kaupat ja varsin uusi ostoskeskus. Ensimmäisellä kerralla en tosin itse tiennyt sitä ja Deutsches Eck jäi kokonaan näkemättä. Paikan nimi tarkoittaa suomeksi saksalaista kulmaa ja siinä kohdassa on todellakin kulma, jossa Mosel- ja Rein-joet yhdistyvät.

Jos teillä on kysyttävää ravintoloista tai viinihommeleista, kerron myös mielelläni vinkkejä niihin. Onhan Cochem nykyään meidän suvun eräänlainen saksanosaston tukikohta.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Hyväksyminen on aihe, josta riittää juttua varmasti loputtomiin. Hyväksymistä on niin monenlaista, mutta yksi sen vaikeimmista muodoista on itsensä hyväksyminen. Niin karmaisevaa ja yököttävää kuin se onkin, kumpuaa useat toisissa ihmisissä nähdyt epäkohdat omasta pahasta olosta. Ollaan ilkeitä toiselle, koska oman sielun pohjalla kytee. Siinä hetkessä se toinen varmasti ottaa ihan saakelisti aivoon, mutta kun tarpeeksi syvältä kaivelee, löytyy se mätä omista ajatuksista.

Ainakin omalla kohdallani. Mun järkeen ei meinaa mahtua, että kerta toisensa jälkeen palaan siihen typerään mielentilaan, jossa vieroksun omaa kehoani ja löydän itseni puristelemaan sitä kaikista epämääräisistä kohdista. Se puristelu ei todellakaan ole mitään rakastavaa ja lempeää. Siirtelen käsillä tavaraa (rasvaa, ihoa ja lihaksia) paikasta toiseen ja leikin mielikuvitusplastiikkakirurgia. 

 

 

"Tuosta kun ottaisi vähän ja tuosta. Miten ihanaa olisikaan, jos reidet ei osuisi ollenkaan yhteen."

Raivostuttaa niin saakelin paljon. Ihminen (minä) ei opi kerrasta, ei kahdesta, eikä miljoonannestakaan. Koska se sitten oppii?

Ehkä se jotain sentään oppii, kun se herää näihin typeriin ajatuksiin ja suoltaa ne vielä julkisesti nettiin. Tämä blogin pitäminen on siinä mielessä kauhean terapeuttista, että kuvia itsestä tulee katseltua aika paljon. Silmä on pikkuhiljaa oppinut lempeämmäksi ja niitä hetkiä, kun omasta mielestään näyttää hyvältä kuvissa, on yhä useampia. Tai siis eihän se silmä ole mitenkään lempeä, sehän välittää pelkkää dataa. Se on se mieli, joka on oppinut arvottamaan silmän välittämän informaation vähän kauniimmin. Myönnän alussa järkyttyneeni siitä, että useimmissa kuvissa on se kuuluisa kaksari a.k.a kaksoisleuka, eikä vatsa ole litteä vaikka kuinka yrittäisi, mutta pikkuhiljaa olen kasvanut ihmisenä, uskokaa tai älkää.

Nämä kaikki tämän postauksen kuvat on todisteena mulle siitä, että ihan mukiin menevä muidu se täällä kirjoittelee. Se mikä näistä tekee omasta mielestäni kauniita, on pitkälti se fiilis, joka kuvaushetkellä oli. Tunsin itseni kauniiksi oikeasti, nautin kameran edessä olemisesta ja olin siinä hetkessä sinut itseni kanssa. Toki mietin, etten röhnötä menemään ja kaivele nenää, mutta ratkaisevaa oli se, etten hävennyt sitä, mitä olen. 

On kuitenkin totta, että haluaisin nähdä kerran vielä sellaisen litteän vatsan itselläni, mutta siinä mielentilassa, jossa hääpäivänä katselin itseäni ja mietin, että nyt kyllä pitäisi vielä vähän (ainakin 5 kiloa) tiristää irti, ei mikään litteys tai pinkeys varmasti riittäisi. Jos ajassa matkustaminen olisi mahdollista, lähtisin tällä sekunnilla sen tyypin luokse ja ravistaisin sen päähän järkeä.

 

 

Näitä ajatuksia on tullut pyöriteltyä täällä jo useampaan otteeseen, mutta huomaan tässä hommassa nyt jo kehitystä vaikkapa viime syksyyn. Jotain on muuttunut ja se on hiton hyvä se. Ajatukset on kääntyneet jo hyvän aikaa siihen suuntaan, että litteä vatsa on asia, jonka haluan saavuttaa, mutta se ei enää ole luojan kiitos niin vahvasti oman onnellisuuden mittari.

Kehopositiivisuus ja itsensä hyväksyminen on äärimmäisen hienoja ja tärkeitä asioita, mutta ne ei myöskään sulje pois sitä litteää vatsaa. Niiden avulla mä voin oikeasti saavuttaa sen sixpackin, jos lopulta oikeasti haluan ja olen valmis laittamaan siihen sen kaiken tarvittavan energian. Se ei ole mikään salaisuus, että sellaisesta haaveilen, ja tänäkin vuonna olen tehnyt monta peliliikettä siihen suuntaan. Enää en onneksi kuvittele, että sitä kautta olisin valmis ihmisyksilö, vaan kuvittelen, että ennen sitä on oltava hyvin paljon enemmän sinut itsensä kanssa, jotta sellaista vatsaa osaa arvostaa oikealla tavalla ja oikeassa mittakaavassa.

Matiaksella on tapana sanoa mulle, että olen kaunis. Joskus se sanoo sen aamulla, kun tukka pystyssä tepastan makuuhuoneesta silmät vielä ihan pieninä unen jäljiltä. Toisinaan se saattaa sanoa kauniiksi, kun istun iltapalalla ihan nollat taulussa. Kaikkia niitä hetkiä yhdistää se, että mä olen täysillä oma itseni. Ilman vatsan sisään vetämistä tai poseeraamista. Niissä hetkissä kehut on kaikkein vaikeinta ottaa vastaan, mutta silloin olen myös tajunnut oikeasti, että kauneus on jossain ihan muualla, kuin näkyvissä vatsalihaksissa ja täydellisen pyöreissä pakaroissa. Ne on hienoja juttuja ne, mutta yksinään sellaiset ei saa ihmistä kauniiksi mun silmissä, vaikka miten jumppaisi ja pumppaisi.

Pitää taas muistaa tämä, kun seuraavan kerran (huomenna aamulla varmaankin) mietin, että oliko pakko syödä täydellisen taivaallista omenapiirakkaa, kun se nyt aivan varmasti näkyy tuossa mun vasemmassa jenkkakahvassa.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Cochemissa sedän hotellissa ja mekko löytyi Groningenin TkMaxx-kaupasta aikas hienosta alesta 36 eurolla.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Mosel-joki ja sen varrella oleva kaupunki Cochem on ensimmäinen paikka, jonne olemme Matiaksen kanssa matkustaneet yhdessä. Nykyään jo naurattaa, kun muistelee tuota reissua, mutta silloin ei tuoreessa parisuhteessa olevana kauheasti naurattanut.

Oltiin seurusteltu vasta muutamia kuukausia, mutta koska löysin todella halvat lennot Tampereelta Frankfurt Hahnin kentälle uskalsin ostaa ne, vaikka homma olisikin mennyt puihin. Meillä oli kaikki hienosti, joten lähdettiin hyvillä mielin matkaan. Alku vaikutti menevän putkeen ja ihastelimme maisemia haltioituneena, sillä paikka on niin romanttinen, että heikoimpia varmasti ällöttää. 

Olimme siis matkustaneet Saksaan setäni kunnostamaan ihanaan villaan, joka toimii myös hotellina. Kun juttelin setäni kanssa matkasta ja meidän sinne tulemisesta, unohtui keskustelusta varmasti yksi aika suuri asia. Tulisimme olemaan vastuussa hotellin respasta koko viikonlopun. Jep. Siinä me sitten muina nuorina rakastavaisina lomailtiin täysillä 1,5 päivää ja loput päivät pidimme huolta hotellista. Tavallaan siinä nähtiin kyllä jo aika hyvin, että meidän tiimi toimii saumattomasti. Vieraat olivat tyytyväisiä ja me saimme hyviä nauruja tulevaisuuden muisteluhetkiin.

 

 

Ei siis ole mikään ihme, että matkalla tänne Cochemiin tuli muisteltua taas tuota viikonloppua. Tällä kertaa varmistettiin monta kertaa, että eihän kyse ole mistään työkeikasta, sillä Matiaksen äiti saapuisi myös hotelliin muutama päivä meidän jälkeen. Ei meistä kyllä enää olisi tätä hotellia pitämäänkään, sillä sen rinnalle on kunnostettu myös toinen upea vanha rakennus, joten henkilökuntaa on jo reippaasti enemmän. 

Groningenista tänne ei ole mitenkään hurjan pitkä matka, mutta Saksalle tyypillisesti matkan varrella oli useita tietyömaita ja kiitettävästi ruuhkaa. Voimia ei ollut matkan jälkeen enää mitenkään hurjasti jäljellä ja ensimmäinen ilta kului varsin rauhallisissa merkeissä (paitsi, että viiniä tuli juotua ehkä vähän reippaasti, hah). Seuraava varsin pilvinen ja sateinen päivä otettiin myös rennosti, että jaksetaan taas tutkia paikkoja, kun porukkaamme liittyy yksi matkalainen lisää. 

Ajattelin omistaa hotelleille ja seuraavien päivien ohjelmalle ihan omat postauksensa, joten tässä olisi tällä kertaa tarina reissun päivästä numero 12.

Loppuksi: Muutama kuva uudemman hotellin terassilta.

 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Niinhän siinä kävi, että päivät sekoittuivat toisiinsa ja ystävät ja musiikki vei mennessään. Toisin sanoen: kiirettä piti. Oli vaikeaa pysyä paikallaan ja vaan lötkötellä, kun kaupunki ja ystävät olivat koko ajan niin lähellä. Viikkoon mahtui illanviettoa lähes jokaisena iltana ja yhteisen vuoden fiilistelyä. Pidin ystäville myös muutaman tunnin laulutekniikan merkeissä, sillä tiesin oppineeni Suomessa juttuja, joihin monet koulussa kaipasivat vastauksia. Koko vierailun päätarkoitus oli päättökonserttien näkeminen ja viimeisinä päivinä niitä tarjoiltiin jopa kolme päivässä. 

Tällä kertaa matkapäiväkirja on suurimmaksi osaksi kuvapainotteinen, sillä niihin kiteytyy parhaiten sydäntä lämmittäneet hetket meidän entisestä kotikaupungista.

 

 

Päästiin taas nauttimaan New Yorkista tulleen opettajan mestarikurssista/luennosta. Tällä kertaa vieraana oli huikea trumpetisti/sovittaja/säveltäjä Mike Mossman. Luentojen aiheet vaihtelevat opettajan mukaan ja nyt kuulimme sovituksia ja sävellyksiä, joista keskusteltiin porukassa.

 

 

Rakas ystävämme ja aivan tajuttoman hyvä laulaja Floriana valmistui ja olin todella otettu, että mun ottamat kuvat kelpasivat edelleen, joten yksi keikkakuvaus tuli tehtyä myös siinä sivussa. 

 

 

Viikon aikana syötiin lähinnä kaupasta ostettua ruokaa, mutta yhden kerran sentään raaskittiin sijoittaa ravintolaruokaan. Suositukset tälle paikalle ehdottomasti! Jos muistan oikein, oli ravintolan nimi Little Italy (tai joku sinnepäin) ja ruoka oli toooodellakin edullista ja maukasta.

 

 

Tässä koulun uuden puolen sisäänkäynti. Suomalaiseen silmään uuden osan arkkitehtuuri oli ihanan selkeää ja linjakasta, mutta suurin osa opiskelijoista oli sitä mieltä, että koulusta oli tullut sairaalan näköinen. Tervetuloa vaan Suomeen siis, hah.

 

 

Käytiin myös useampaan otteeseen hakemassa kahvia tai ihan vaan kahvilla. Tässä yhden kupillisen norsu.

 

 

Rakas matkakumppanini, joka riemuitsi jazzin ilosanomasta ja soitti paljon kitaraa.

 

 

Mahtui viikkoon myös yhdet legendaarisen bileet opiskelija-asuntolan kellarissa. Mentiin juhliin vasta klo 2 yöllä, mutta meininki alkoi sillon vasta olla katossa. Siellä bileet on todellakin aina jotain ihan omaa luokkaa. Kellarissa tanssitaan salsaa ja usein siellä soittaa myös livebändi. 

 

 

Lomaa meillä ei sen ihanimmassa muodossa (lötköttelyssä) juurikaan ollut, mutta saimme taas kiinni siitä elämästä, jota Hollannissa elimme. Pelko siitä, että meidät olisi unohdettu oli onneksi turha. Hyvästien hetkellä tuli nimittäin taas itku. Todistimme kuitenkin itsellemme (ja kavereille), että lupaustemme mukaisesti tulimme takaisin. Nyt kynnys näkemiselle on taas vähän matalampi.

Tällä hetkellä olemme jo toisessa maassa ihan erilaisissa maisemissa. Tästä lisää luultavasti huomenna.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages