Ladataan...

Viime viikolla koin jotain todella ihmeellistä. Itkin holtittomasti koulutulosten kilahdellessa jengin sähköpostiin. Se itku tuli jostain äärettömän syvältä ja oudointa siinä oli se, että mä en ollut se, jonka sähköpostiin olisi pitänyt tulla yhtään mitään. Sinne ei siis myöskään tullut mitään, mä olin onnellinen, kun jonkun toisen elämä mullistui toivotulla tavalla.

Kohta 27-vuotiaana naisena olen elänyt viimeiset viisi vuotta ilman kouluun hakemista, jos vaihtoon hakua ei lasketa. Silti joka vuosi kyttäilen facebookia ja Sibelius-Akatemian sivuja, ja etsin tuttujen nimiä. Olen onnellinen toisten puolesta, mutta myönnän tuntevani myös kateutta. Miksi ihmeessä? 

 

 

Tähän kysymykseen on tullut etsittyä vastausta kaikki viime vuodet ja vähän jopa raivottua omassa päässä sitä, että olen kiittämätön pikku ihmistyperys, joka ei voi olla tyytyväinen ja aidosti onnellinen toisten puolesta. No. Tähän hommaan tuli muutos viime keskiviikkona, kun Italiassa sukujuhlilla ilmoille kajahti sellainen kiljahdus ja huuto, että tiesin opiskelupaikan auenneen serkkuni tyttärelle. Olimme pitkin viikkoa jutelleet pyrkimisestä ja kaikki pitivät peukkuja ja toivoivat, että tällä kertaa yliopiston ovet aukenisivat. Katselin ihastuneena nuoren naisen riemua ja kasvoja, joilta paistoi helpotus. Ajattelin, että nyt mä tiedän miltä se hetki näyttää, kun joku on saanut elämässä just sen, mitä on halunnut.

Se näyttää maagiselta.

 

 

Mietin siinä, että tosiaan, mulla ei ole mitään hajua tuosta tunteesta, mutta silti unelmien koulupaikka symboloi mulle jotain. Hölmöintä koko hommassa on se, että mulla ei ole aavistustakaan siitä, että mikä se unelmien koulupaikka mulle olisi. Tajusin, että mä en kaipaa mitään koulupaikkaa, vaan mä hamuan sitä tunnetta, että vihdoin kaikki palaset on loksahtaneet paikalleen. Mä tahdon tietää, että miltä tuntuu, kun tietää tasan tarkkaan, että mun elämällä on joku tarkoitus ja suunta. Mä haluaisin kokea sen hetken, jossa ajattelee, että juuri tätä mä olen halunnut, tehnyt ihan hitosti töitä ja vihdoin saavuttanut sen. Mitä se "se" sitten on? Sitä en tiedä.

Mun urapolullani tämä on ihan päätön toive ja tiedän sen varsin hyvin, mutta silti. Haaveilen just siitä, mitä mä en voi saada. Kaikki ne asiat, joista unelmoin omalla työuralla, on niin korkealentoisia ja pitkän tähtäimen juttuja, että järjellä osaan selittää sille kärsimättömälle kimittävällä äänellä napisevalle Henriikalle, että asiat on nyt näin ja sun kohdalla tulis kuitenkin ahdistus jossain parissa viikossa, jos saisit tietää kuinka elämässä tulee käymään.

En tällä ajatusten pyörittelyllä tarkoita nyt sitä, että kaikki unelmiensa koulupaikan napanneet tietävät mitä elämällään tulevat tekemään, mutta kyllä te tajuatte. Mä tahdon sen tunteen, että mä tiedän.

 

 

Keskiviikkona, kun itkin yhdessä koko muun suvun kanssa onnesta ja puhtaasta kiitollisuudesta, pystyin päästämään vähän siitä kummallisesta kateudesta irti. Mulle tuli lämmin ja varma olo siitä, että täydellinen "mun elämällä on nyt tarkoitus" -hetki tulee kyllä vielä. Mun tapauksessa elämä on todistanut jo miljoona kertaa, ettei mulla ole mitään hajua tai ymmärrystä siitä, että mihin se on menossa, joten vaikka se tuntuu aivan todella karmaisevan epäreilun riipivältä, mä en luultavasti tule samalla tavalla näkemään sitä yhtä oikeaa maalia edessäni. Mun elämässä on jääkiekkomaaleja, jalkapallomaaleja, koripallokoreja ja taitaa siellä olla yks minigolfratakin. 

Jonain päivänä mä ehkä osaan tehdä täydellisiä maaleja niihin kaikkiin, tai sit mun tarkoitus on sutia jotain ihan muuta peliä. Siihen asti ei auta, ku potkia menemään ja toivoa, että oikea peli on menossa (saakeli).

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Lue myös: Mistä voimat pyrkimiseen? Pääsykokeissa 17 kertaa arvosteltavana.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Matkapäiväkirja saa taas jatkoa! Tänään vuorossa tuo monelle Oktoberfestin mekkana ja nahkahousujen luvattuna maana tuttu Alppien upeissa maisemissa kylpevä saksalainen kaupunki, joka vastoin odotuksia paljastui ihan mielettömäksi vesiparatiisiksi. Ensimmäinen ja ainoa varsinainen vinkki Müncheniin matkaavalle on seuraava: ota uikkarit mukaan.

 

 

Münchenin valloittamiseen meillä oli vain yksi päivä (päivä 18 meni matkustaessa), joten tapamme mukaan päätettiin jättää nähtävyyksien raivolla juokseminen muille turisteille ja suunnistettiin fiiliksen mukaan haahuillen pitkin katuja. Ensimmäisenä nenä vei meidät ehdottomasti lempipaikkaani tuossa kaupungissa – Englantilaiseen puistoon. Voisi kuvitella, että Englantilainen puisto on joku pienehkö viheralue keskellä kaupunkia, mutta pieni ei nyt ihan sovi kuvaamaan tätä puistoa. Se on aivan järkyttävän iso.

Puistossa on monta eri aluetta ja yksi niistä on nudisteille varattu. En ole varma, että onko se mitenkään virallisesti julistettu sitä elämäntapaa harjoittaville, mutta vuodesta toiseen on sinne saanut kokoontua nauttimaan täydestä alastomuudesta. Edellisellä Münchenin reissulla osuttiin myös heti kärkeen nakujen joukkoon ja sama toistui tälläkin kertaa. Nyt sentään osattiin varautua, että jossain päin puistoa on alastonta väkeä nautiskelemassa kesästä.

 

 

Edellisellä puistovierailulla jäi ehkäpä koko paikan siistein juttu näkemättä (mietin tässä nyt, että miten hitossa?!). Nimittäin puistossa voi surffata! Jep, siellä oli ihan kreisiä jengiä lautojensa kanssa ja kylteissä sanottiinkin, että paikka on vain todella kokeneille surffareille, joten ehkäpä jokunen kurssi pitää olla alla ennen jokeen hyppäämistä takana. Laitan postauksen loppuun vielä videon, jossa voi aistia puiston tunnelmaa ja surffimeininkiä.

Eisbach nimiseen jokeen oli oikeastaan kaikilla uimakielto, mutta kukaan ei tuntunut välittävän siitä. Jengi otti tulikuumana kesäpäivänä kaiken irti todella voimakkaasti virtaavasta joesta ja kelluivat sen kyydissä pitkän matkan ympäri puistoa, menivät hetkeksi kuivattelemaan ja toistivat saman uudestaan. Jos meillä olisi ollut uikkarit mukana, olisi tämä ollut pakko kokea itsekin.

 

 

Suurin osa turisteista saapuu puistoon sen keskellä sijaitsevan olutpuiston takia, joten sinne suunnattiin mekin. Tilattiin litran tuopit olutta ja ostettiin paistettuja perunoita ja ranskalaisia. Kiinalaisesta tornista kuului perinteistä puhallinmusiikkia ja kaikki oli kohdallaan. Täydellinen olutpuistoelämys kerta kaikkiaan.

 

 

Puistosta jatkettiin matkaa Isar-joen varrelle, sillä kuuma ja seisova keskustan ilma ei houkutellut mitenkään erityisesti. Se joki on i-ha-na. Jumalaisen kaunis sen kristallin kirkkaan vuoristoveden ansiosta (kuten myös Eisbach Englantilaisessa puistossa). Joen varrella näkyi pieniä poukamia, jonne müncheniläiset olivat asettuneet viltteineen ja eväineen nautiskelemaan veden viilentävästä vaikutuksesta. Lapset ja aikuiset uivat ihan kuin me täällä Suomessa vietetään kesäpäivää järven tai meren rannalla.

Homma näytti niin ihanalta, että käveltiin alas joen uomaan ja kahlattiin vedessä. Päätettiin, että seuraavalla kerralla otetaan mukaan uikkarit ja muutetaan kaupunkipäivä rantapäiväksi. 

 

 

Kahlaamisen jälkeen otettiin tavoitteeksi löytää vielä joku ravintola illallisen merkeissä ja ihan tuurilla päädyttiin Sendilnger Torin lähellä olevaan "salaiseen" olutpuistoon. Se oli piilossa sisäpihalla ja kaiken huippuna siellä näkyi vielä jalkapalloa massiiviselta valkokankaalta. Eteen tuotiin olut ja niin iso pihvi, että vaikka kuinka yritti tsempata, ei sitä pystynyt syömään kokonaan. 

Päivä päättyi puolen tunnin junamatkaan ja kävelyyn peltojen halki. Kotimatkan tunnelmista kertovat nämä edellisen postauksen kuvat.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa