Ladataan...

Terkut Karibialta! Tarkemmin Dominikaanisesta Tasavallasta. Ei tunnu yhtään hullummalta näpyttää läppäriä +29 asteessa karibialaisen letkeissä tunnelmissa. Perinteitä kunnioittaen aurinkoihottumaa on jo vähän pukannut ja titteli alueen vaaleimpana ihmisenä on hankittu. Onko se ruoho kuitenkaan vihreämpää lämpimässä, vai seuraako arki ja huolet tännekin?

No ei ne seuraa, ainakaan niin hanakasti, kuin kotipuolessa. New Yorkin hektisyyden jälkeen oli täydellistä päästä tänne. Ei muuten ole kiire minnekään. Ei edes aamupalalle, koska sisäinen kello herättää joka aamu siinä 6-7 paikkeilla. Ehdoton plussa tähän suuntaan maapalloa matkustaessa! Ihan täysin toimettomana ei täällä ole kuitenkaan tarvinnut olla, vaan kunnon lomalaisen tapaan olin tehnyt muutamia suunnitelmia tätä paratiisisaaren lomaa varten:

 

1. Rentoudu.

2. Rentoudu vielä enemmän.

3. Rentoudu ihan täysin.

 

 

Nyt eletään lomapäivää 5/12 ja voisin sanoa, että olen saavuttanut tähän mennessä kohdan 2. Ensimmäiset päivät meni ihmetellessä, eikä karibialaisesta huolettomuudesta ollut edes pienintä näköhavaintoa, sillä mieli laukkasi tuhatta ja sataa sydämen tehdessä jotain tykytyksen maailmanennätystä. Tottahan toki täällä on jengi rentoutunutta ja paikalliset huolettoman iloisia, mutta eipä sitä yhtenä stressipesänä nää juurikaan omaa napaansa pidemmälle, vaikka kuinka yrittäisi. Joku saattaa siellä nyt jo vähän tuohtua, että mitä minä täällä sitten näpyttelen, jos kerran yritän rentoutua, mutta voi lattarilanteet sentään tätä aikaa ja kirjoitusinpiraatiota on odotettu. Niskaan ei hengitä yksikään deadline ja seuraava keikkakin on vasta loppiaisen jälkeen. 

Perinteitä vaalien valikoitui tälle äiti ja tyttäret-matkalle All Inclusive hotelli, vaikken itsekseni tai Matiaksen (jota on muuten kamala ikävä) kanssa sellaista luultavasti valitsisikaan. Näissä hotelleissa on paljon hyviä puolia, mutta valitettavasti ruoka ei yleensä ole yksi niistä. Sen pitää sopia kaikkien makuun ja tälläkin kertaa se oli hienoinen pettymys. Toisaalta ei näissä isoissa hotelleissa kauheasti mitään autenttista olekaan. Kauniita maisemia onneksi sitäkin enemmän (vaikkei nekään kyllä missään täydellisessä luonnontilassa ole). Rentoutumisen lisäksi listalla oli myös hedelmien syönti ja niitä ei voi edes All Inclusive muuttaa tällaisessa paratiisissa mauttomiksi. Mun mielestä ihminen voi aivan hyvin elää pelkällä ananaksella, jos niikseen on.

Parasta täällä on ehdottomasti se, että vihdoin ja viimein voin sanoa uineeni siinä täydellisen turkoosissa ja kirkkaassa vedessä. Huomenna pakkaamme itsemme bussiin miljoonan muun turistin kanssa ja matkaamme täydelliselle paratiisisaarelle. Oikeastaan se on pieni nyppylä keskellä merta, mutta homman idea on käydä tutkimassa vedenalaista maailmaa snorkkeli suussa ja peppu mukavasti pinnalla käristyen. 

Kello alkaa täällä lähestyä lounasaikaa, joten jätän kirjoitushommat nyt tältä erää tähän ja keinuttelen lanteeni ananaksen äärelle.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ps. Vinkkejä Dominikaanisesta ja erityisesti Puerto Platan alueelta otetaan lämpimästi vastaan!

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

”I hope the whole thing comes out very well for everyone” 

 

Näin sanoi Dafnis Prieto sunnuntaina 26.11. Siltasalissa Jyväskylässä. On tunnustettava, että katsellessani ja kuunnellessani videotervehdystä, mietin hetkeä, jolloin kuulin maistiaisia illan ohjelmasta harjoituskauden alkuvaiheessa. Toivottavasti tämä homma menee lopulta hyvin. 

Kapellimestari Ilkka Mäkitalo oli koonnut jälleen todella kunnianhimoisen ohjelmiston Jyväskylä Big Bandin esitettäväksi. Vaikka ohjelmisto oli todella haastava, voin käsi sydämellä todeta, että tuona sunnuntaina kuultiin Siltasalissa tätä bändiä oman kuunteluhistoriani tiukimmassa kunnossa. Muutaman viime vuoden sisällä tehdyt konsertit, Big Bandien Suomen mestaruus ja Romanian kiertue ovat hitsanneet tämän porukan todella hyvin yhteen. 

Lavalla loistivat monet solistit, mutta erityisesti komppisektio ja Markus Snellmanin rumpujen takaa johtama perkussioryhmä (Osmo Blomqvist, Jorma Lehtola ja Vili Kallonen) mahdollistivat näin haastavan ohjelmiston soittamisen. Bigband soitossa on ensiarvoisen tärkeää, että bändin sydän, eli komppisektio pumppaa tasaisesti ja ilman kenenkään aiheuttamia rytmihäiriöitä. Hanna Turusen (basso), Aaro Laitisen (piano) ja Markus Snellmanin vuosien yhdessä soittaminen todellakin näkyy ja kuuluu tässä bändissä ja vain hyvässä mielessä. 

Vieraileviksi solisteiksi oli konserttiin kutsuttu saksofonisti Markku Rintapollari ja pasunisti Jussi Kosonen. Rintapollarin soittossa on todella lämmintä ja tummaa syvyyttä, eikä sooloissa ole missään vaiheessa pidättelemisen meininkiä. 

 

 

Olin odottanut Kososelta ja Rintapollarilta hieman suurempaa solistin roolia ja harmittamaan jäikin, kun emme kuulleet yhtäkään kappaletta, jossa molemmat olisivat soittaneet yhdessä. Itsekin "vähän" pasuunaa soitelleena toiveissa oli tietysti jokin soolopasuunalle ja bigbandille sävelletty teos, mutta kaikkea ei voi aina saada. Tuntui siltä, että kummallakin solistilla olisi ollut vielä todella paljon enemmän annettavaa, ehkäpä seuraavalla kerralla siis. Ainoa selkeästi solistille kirjoitettu kappale kuultiin ensimmäisen puoliskon viimeisenä, Cico O’Farrilin Trumpet Fantasy, jonka meille tulkitsi Tero Savolainen. Tero ei jäänyt ainoaksi bändin omaksi solistiksi, vaan jokaisesta sektiosta saatiin vähintään yksi solisti valokeilaan.

Kappaleiden välissä lavan takaseinälle heijastettiin säveltäjien videotervehdyksiä suoraan New Yorkista ja Ilkka Mäkitalo kertoi mielikuvista, jotka olivat syntyneet harjoituskauden aikana. Konsertti oli paitsi soitannollisesti, myös visuaalisesti ja draamankaareltaan hyvin tarkasti rakennettu. 

En ollut vielä ennen konserttia itse koskaan käynyt tässä jazzia pullollaan olevassa kaupungissa ja odotinkin kovasti, että aukeavatko sävellykset minulle ihan uudella tavalla nyt, kun reilu viikko Nycissä on jo takana päin. Täytyy tähän väliin sanoa, että tuo monien hehkuttama kaupunki oli kaikkea sitä ja samalla kuitenkin ihan jotain muuta, kuin olin mielessäni kuvitellut.

New Yorkin syke oli aivan samanlainen, kuten kappaleissa, jotka Jbb:n konsertissa kuultiin. Se on vauhtia ja vaarallisia tilanteita – hetkiä, joissa ei ole aikaa jäädä ihmettelemään. Se on parittomia tahtilajeja ja niiden välissä puikkelehtimista niin, että kaikki näyttää kevyeltä ja vaivattomalta. Taustalla on todellisuudessa kovaa ja raadollista työtä, jotta kaikki ne hienot hetket näkyvät muille. Upeimmillaan kaupunki, joka ei koskaan lepää, voi antaa ihmiselle kaikki ne mahdollisuudet, joista hän on vain osannut unelmoida. On kuitenkin oltava juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tuona iltana Siltasalissa nähtiin palasia New Yorkista, mutta parasta oli nähdä tämän yhtyeen uskomattoman hieno henki, jonka takia oli ylipäätään mahdollista, että näin huikean haastava ohjelmisto voitiin ottaa soitettavaksi. Isossa Omenassa kaikki voi olla suurta ja mahtipontista, mutta voi kyllä – on ne hommat aika isollaan meillä Jyväskylässäkin!

 

 

Kiitos JBB <3

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Ihan hävettää tulla tänne blogin puolelle horisemaan, kun marraskuu on ollut aivan järkyttävän huono kirjoituskuukausi, jos menestys mitataan juttujen määrässä. Joulua edeltävä aika on ihmeellistä, sillä sen hektisyys yllättää joka vuosi. Tänä syksynä mietiskelin onnellisen tietämättömänä kaikesta tulevasta, että kylläpäs on hieno tunne, kun ei ole mitään suuria projekteja tälle syksylle. Saa keskittyä rauhassa kirjoittamiseen, kouluun ja muutaman keikan laadukkaaseen tekemiseen ilman kiireen tuntua. 

Mites tässä sitten lopulta kävi? Jäätävä kiire paukkasi päälle samalla, kun marraskuun ensimmäinen sivu kääntyi kalenterista esiin, ja sillä meiningillä ollaan menty ja mennään edelleen. Tunnelin päässä on luojan kiitos kuitenkin valoa. Kaikki tämä hösäys ja härdelli loppuu huomenna. Käyn laulaa luikauttamassa yhden tutkinnon, jonka jälkeen juhlin sitä ehkäpä hitusen bändikavereiden kanssa. Perjantaina avaan matkalaukun ja paniikin kasvaessa tungen sen täyteen kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta, sillä lauantaina me lähdetään New Yorkiin! Aisssaaakeli, että tuntuu ihanalta. Vielä aivojen syövereissä ei ole sellaista helpotuksen tunnetta, mutta olen 100% varma, että viimeistään Lontoossa konetta vaihtaessa tajuan, että jumantsuikkeli mä tein sen.

 

 

Kuinka tämä kiire on vaikuttanut elämään tällä kertaa? Vanhat ystävät sydämen tykytys, unettomuus, väsymys, äksyily, lyhyt pinna ja itkuisuus ovat olleet hienosti läsnä ja siitähän se parisuhde vasta on ottaanutkin tuulta purjeisiin. Tai sitten ei. Olen ollut kamala, mutta ymmärsin sen onneksi itsekin ja noin pari viikkoa sitten pidin itselleni puhuttelun aiheesta. Vaikka kuinka olisi kiire, ei ole pakko olla huonolla tuulella. Kiire se on ihan samanlainen silloinkin, jos yrittää olla positiivinen ja nähdä maailman kirkkaasti. Oikeastaan kiire ei tunnu edes yhtään niin kamalalta, kun päättää nauttia elämästä siinä kiireen keskellä. Hommat on tehtävä kuitenkin, joten voin lämpimästi suositella, ettei tuhlaa vielä siinä sivussa muutenkin jo rajallista energiaansa äksyilevänä akkana olemiselle.

Itseasiassa repäsin ihan kunnolla viime viikonloppuna ja kokkasin meille pitkästä aikaa illallisen jälkkäreineen. Jälkkärit ostin kyllä kaupasta valmiina, koska aikaa ei vain ole, mutta voi morjes miten hyvältä maistuukaan kaupasta ostettu porkkanakakku, jos sen tarjoilee osanan juhlaillallista. Ollaan oltu kotona samaan aikaan vaan maksimissaan pari tuntia illalla ennen nukkumaanmenoa, niin onhan se nyt ihan eri juttu olla oikeasti läsnä ja syödä rakkaudella valmistettua ruokaa, kuin tuijottaa telkkaria ja syödä jotain sörsseliä siinä samalla. 

Vaikka tämä syksy on ollut työmäärän ja stressaavien asioiden kannalta aivan ultimaattisen raskas, koen oivaltaneeni jotain uutta. En painele enää menemään vain tukka putkella ja yritä selviytyä päivästä toiseen. Hommaan on löytynyt sellaista elämisen iloa. En tarkoita tällä sitä, että normaalisti en nauttisi elämästä, mutta tajusin, että ei tämä tästä tule ainakaan helpompaan suuntaan muuttumaan. Toki koulu loppuu aikanaan, mutta sen jälkeen on keksittävä, että mistä repii rahat elämiseen, kun opintotukea ei saa ja lainoja pitää alkaa lyhentämään. Elämä loppuu aika nopeasti, jos kulkee vuodesta toiseen laput silmillä ja odottelee sitä seesteistä hetkeä, jolloin ehtii nauttimaan elämästä. Niin ällöttävältä, kuin tämä lause tulee kuulostamaan, on se kuitenkin totta. Elämä on tässä ja nyt. Tällä menolla odottelen vielä 60-vuotiaanakin sitä seesteistä ajanjaksoa, jolloin ehdin nauttimaan elämästä. 

Miten sulla menee?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
 

Kuvat: Lokakuun lopulla mökillä, vain hetki ennen kiireen räjähtämistä totaalisesti käsiin.

Share

Ladataan...

 

Se ois taas keikkapäivä! Outoa kyllä, mutta yöllä nukutti ihan törkeän hyvin. Aamulla torkutin makoisasti ja jäin köllimään vielä hyväksi toviksi petiin selailemaan instagramia. Mieleen hiipi ajatus keikkapäivästä ilman jännitystä. Olin kuitenkin erittäin väärässä!

Voisin luonnehtia itseäni aika perus tyypiksi jännittämisen suhteen. Se kuuluu asiaan, mutta mitään sellaista "oksennus kurkussa" tilannetta ei meikäläisen kohdalla juurikan nähdä. Jännitys esiintyy perhosina vatsan pohjassa, lievänä ruokahaluttomuutena, tärisevinä käsinä ja super nopeena olona. Keikkapäivänä tunnen kiitäväni ainakin valonnopeudella, ja silloin usein sattuu ja tapahtuu. Sukkahousut hajoilee, vetoketjut sanoo sopimuksensa irti, poltan naamani ja sormeni hiusoperaatiossa, ja käyn miljoona kertaa vessassa (jep, myös kakalla).

Keikkataivalta on takana tavallaan jo 5-vuotiaasta saakka, mutta raha alkoi liikkumaan suurin piirtein 10 vuotta sitten. Tässä vuosien aikana olen hionut keikkaa edeltävät rituaalit jo aika timanttisiksi. Ottaen huomioon, että valmistautumiseen on aikaa käytettävissä, koska välillä sitä ei ole. 

Kuvitellaan mielessä päivä, kuten itseasiassa tänään on toivottavasti edessä:

 

1. Aamu alkaa hitaasti. Jännitystä on jo vähän ilmassa (tänään se Jännitys-tyyppi oli jotenkin unohtanut herätä ja astui kuvioihin vasta kahvin jälkeen). Kaadan itselleni kupin kahvia ja fiilistelen seesteistä tunnelmaa. Ihana päästä lavalle tänään.

2. Huomaan, että jännitys on vienyt taas ruokahalun. Syön aamiaista kuitenkin siitä huolimatta.

3. Haahuilen ympäri kämppää kertailemalla sanoja ja teen viimeisiä muistiinpanoja iltaa varten. 

4. Hoidan muuta elämää: käyn koulussa, kirjoitan sähköposteja, sovin uusia treenejä tulevia keikkoja varten. Sitä perushommaa.

5. Herättelen kroppaa ja availen ääntä. Suuntaan soundcheckiin, jossa kerrataan vielä pari paikkaa iltaa varten. Ilmassa alkaa olla todella kutkuttava fiilis.

6. Käyn suihkussa ja yritän tehdä kaiken hidastetusti. Todellisuudessa roiskin saippuaa ympäriinsä ja yritän varoa sheivaamasta itseäni täyteen haavoja.

7. Aloitan operaation "röllistä laulajadiivaksi". Föönaan hiukset ja kriiseilen, että kiharat vai suorat. Kiinni vai auki.

8. Meikki. Kädet tärisee koko ajan enemmän. Tuhisen ilmeisesti aika kovaa irtoripsiä kiinnittäessäni, sillä Matias huutaa olohuoneesta, että onhan kaikki okei?

9. Nyt on kiire. Matias odottaa jo kamat kasassa ja takki päällä. Itsehän olen vielä aamutakissa. Meikki ja hiukset on sentään valmiina. Pakkaan raivolla kamat kasaan ja vedän mekon päälle. (Pari päivää on myös syöty kevennetysti, sillä vetoketju oli vähän haastava saada kiinni alkuviikosta. Nyt se menee taas onneksi.)

10. Olen keikkapaikalla, mutta homma ei ole vielä ohi. Alkaa pissamaraton. Käyn ainakin 4 kertaa vessassa, koska luulen pissaavani lavalla housuun. 

11. On aika mennä lavalle. Pissattaako mua? No enää ei ehdi. Se on menoa nyt.

12. Keikka on ohi, enkä taaskaan pissannut housuun. Yleisökin taisi olla ihan tyytyväinen.

 

Tässä kohtaa vaihe 7. ei ole vielä lähelläkään. T. Rölli

 

Tänä iltana Evening of Brazilian Dreams with Henriika Steidel & Marian Petrescu ottaa Popparin lavan haltuun Jyväskylässä (klo 21).

Tervetuloa!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

 

Kuinka moni voi sanoa esiintyneensä Grammy-palkitun kanssa? Ei kauhean moni, mutta minä kyllä voin (oma kehu haisee, joojoo).

Pari viikkoa sitten viikonloppu meni Tampereella jazzin pyörteissä. Esiintyjät olivat ihan tajuttoman kovia. Mielessäni pohdiskelin, että kuinka tuonne voi ikinä päästä? Ilmeisesti jotenkin ja näköjään ihan oikeat ihmiset niitä Grammy-palkintojakin saa, että ei ehkä pidä heittää tätä musakirvestä kaivoon ihan heti.

Koen olevani todella etuoikeutettu nuori laulaja, sillä olen saanut esiintyä aivan mielettömän upeiden mainetta ja kunniaa niittäneiden muusikoiden kanssa. Tulevana torstaina on taas sellainen hetki, josta pienenä tyttönä saatoin vain unelmoida. Esiinnyn yhdessä niin taitavien soittajien kanssa, että vähän hirvittää, jos liikaa ryhtyy hommaa pohtimaan.

Koska tämä blogi on meikäläisen oma tuotos, päätin yksinvaltijaana, että tänään promoan vähäsen itseäni ja meidän keikkaa.

Torstaina 16.11. klo 21 kipuan Popparin lavalle täällä Jyväskylässä Grammy-palkitun pianistin Marian Petrescun, hänen veljensä Mihai Petrescun, Matias Luodon ja Markus Snellmanin kanssa. Suunnitemissa meillä on laittaa lämmöt päälle ja loihtia niin kuuma tunnelma, kuin suomalais-saksalainen, pari romanialaista ja pari suomalaista vain suinkin osaavat. Sanoisin, että aikas hyvin osataan.

Toivotan siis teidät kaikki sydämellisesti tervetulleeksi meidän keikalle! Linkki facebook-tapahtumaan ompi tässä, mutta liitän esittelytekstin tähän vielä siitä huolimatta (koska olen tämän blogin yksinvaltijas :D).

 

Pikkujoulukausi on syytä avata viimeistään, kun Popparin Vuoden muusikkonakin palkittu Henriika Steidel, Petrescun veljekset Marian ja Mihai, Matias Luoto sekä Markus Snellman tuovat brasilialaiset rytmit ja lämmön Popparin lavalle.
Tämä ainutlaatuinen kokoonpano on tuore kesäinen tuulahdus, jossa yhdistyy vuosien kokemus ja virtuoottinen taituruus, sekä nuori uuden polven muusikkous.

Illan aikana kuullaan tarinoita pilvettömistä kesäöistä, kauniita melodioita epätoivoisesta rakkaudesta ja kuumia rytmejä, jotka varmasti kutsuvat tanssimaan.

Unohdetaan hetkeksi pimeys ja kylmät kelit! Popparissa tulee olemaan todella kuuma tunnelma!

Henriika Steidel - Laulu
Marian Petrescu - Piano
Matias Luoto - Kitara
Mihai Petrescu - Basso
Markus Snellman - Rummut

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Pages