Ladataan...

Viidet bileet viikkoon, ei läsnäolopakkoa, ei pakollisia tenttejä, pelkkää matkustelua ja juhlaa! 
SO NOT. Muusikon vaihto on kaikkea muuta, kuin edellä mainittuja asioita. Täällä on painettu duunia niska limassa ja siitä kuuluisasta biletyksestä ei ole tietoakaan. Muistaakseni ensimmäisellä viikolla itkin enemmän epätoivoani ja omaa superluuseriutta, kuin koko lauluopintojeni aikana.

 

 

Ne niin sanonotut elämän tosiasiat läsähtivät päin näköä kertaheitolla. Kotona elämää oli saanut elellä ihanassa turvallisessa kuplassa, jossa omat taidot tuntuivat edes hetken siltä, että jonain päivänä voisi vähän enemmänkin niitä roposia tällä ammatilla ansaita. Kupla sanoi poks maanantaina 5.9.2016 siinä iltapäiväkahvien jälkeen, kun kaikki uuden opiskelijat ja vaihtarit laitettiin tekemään musiikinteorian ja kuulemisen lähtötasotesti. Mun päässä oli sillä hetkellä ilmeisesti tekeillä kattilallinen puuroa, sillä en kuullut mitään. Opettaja olisi voinut soittaa vaikka Ukko-Noan, eikä mulla olisi ollut mitään hajua siitä biisistä.

Sunnuntain kunniaksi runoilin asiaa ja vähemmän asiaa vaihtareihin kohdistuvista legendoista muusikon näkökulmasta. Olkaatte hyvät!

 

 

Vaihtarit on onneksi koko vuoden vapaamatkustajia eikä opettajia kiinnosta niiden tekeminen

 Ööö. Ei. Meiltä vaaditaan aivan yhtä paljon, kuin kaikilta muilta. Koulun taso on valitettavasti (ja onneksi) korkeampi, kuin meillä Jyväskylässä ja vaatimukset on sen mukaiset. Ihan perusteltua siinä mielessä, että koulun jälkeen taitojen pitäisi olla sen verran hyvät, että maisterin tekeminen tai tällä hommalla eläminen olisi mahdollista. Hollannissa on muuten työllistyminen tehty naurettavan (ei oikeesti naurata yhtään) vaikeaksi. Miettikää yhdestä keikasta saatat hyvällä tuurilla saada palkkaa 50 euroa. SIIS 50?! (legenda kertoo, että on joku joskus saanut ihan oikeankin korvauksen, mutta toi on aika perus) Jos keikkailet seitsemänä päivänä viikossa saat palkkaa neljältä viikolta 1400e ja siitä verot ja kaikki muut härpäkkeet pois. Mutta siis oikeasti. Ei kukaan keikkaile seitsemänä päivänä viikossa. Eikä tällä menolla selviä hengissäkään.
 

Vaihtaribileitä on joka viikko ja porukka on valtava monesta eri kulttuurista tulevien rilluttelijoiden joukko

 Öö. Ei nyt täsmää tämäkään. Kai sellaiset voisi järjestää kaikkien meidän kuuden tyypin kesken. Musiikkikampus on erillään ja olen kuullut vain satuja kaikista "oikeista" opiskelijoista. Siellä on kuulemma ne vaihtariyhteisöjen megabileet ja yhteiset reissut. Eli ei bileitä. Tai ainakaan kutsua ei ole tullut. 

 

 

Vaihtarit pyörivät omassa jengissä

 No meidän koulu on yksi iso eri kulttuurien sulatusuuni, joten voisi ajatella, että ollaan kaikki "vaihtareita", mutta todellisuudessa ei meillä ole mitään vaihtarijengiä. Ollaan kaikilla kursseilla ihan tavallisia opiskelijoita ja monet opiskelijat ovat tainneet jopa unohtaa, että me ei olla täällä enää ensi vuonna. Osa opettajistakaan ei varmaan vieläkään tiedä, ettei olla ihan oikeita oppilaita, ja siltä kyllä todellakin tuntuu.

 

Ulkomailla lihoo aina

Tähän väitteeseen meinasin jo samaistua, mutta tein ryhtiliikkeen joulun jälkeen. Totuus paisuvien vaihtareiden takana on puhtaasti uudesta kulttuurista nauttiminen. Sääntö-Suomen jälkeen menee helposti sekaisin siitä, että ruoka- ja juomakulttuuri on tavallinen ja hyväksytty osa ihmisten arkea. Jos istut kavereiden kanssa terassilla keskellä päivää nauttimassa lasin viiniä, et ole juoppo, joka pitää laitta heti siltä istumalta AA-kerhoon. Toinen lihomisen taustalla oleva asia saattaa olla muuttuneet liikkumisrutiinit. Itselläni ainakin meni ensimmäiset kuukaudet kaiken uuden ihmettelemiseen ja ajatus kuntosalijäsenyydestä alkoi ilmoitella itsestään vasta marras- joulukuun tienoilla. 

 

 Mikään ei tunnu enää samalta, kun on nähnyt vähän maailmaa

Itse kuulun niihin, jotka ovat aina mielessään pyöritelleet silmiä, kun joku vaihdosta palannut on julistanut elämänsä muuttuneen täysin. Voin tässä nyt julkisesti todeta olleeni todella paska ja hirveä ihminen. Tämä aika täällä on muuttanut kaiken. Se on saanut tajuamaan elämän tarkoituksen (ei nyt sentään ihan sitä, mutta paljon). Elämä ei todellakaan tunnu samalta, kun palataan Jyväskylään. Pahasti pelkään, että Suomi on jäänyt näille maailmanvalloittajille liian pieneksi.
 

Onko kenenkään muun sydän jäänyt vahingossa ulkomaille?
 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

Kateelliset suomalaiset. Mitään ei kannata ikinä yrittää, kun se menee aivan varmasti päin persettä. Nähtiinhän se taas kerran Euroviisuissa. Alussa kannustetaan ja ollaan varmoja, että nyt menee hyvin ja sitten, kun hommat ei sujukaan käännetään kelkka. Haukutaan iltalehden sivuilla sormet rakkuloilla ja vauva.fi huutaa hoosiannaa. On todella mahtavaa, kuinka maailmalle lähdetään voittamaan, mutta minkä ihmeen takia ns. häviön jälkeen pitää laittaa kaikki pillit pusiin ja sanoa, että ei meidän kannata edes osallistua. Ei me voida kuitenkaan voittaa. Joku viisas on joskus sanonut, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan se matka. Että nii! Muistetaan tsiigailla niitä maisemia hei. Jos koko homman nimi olisi se voittaminen, niin eikös se voitaisi tehdä vaan sillä tavalla, että lähetetään demot sinne edellisvuoden voittajille ja ne siellä laittaa biisit youtubeen ja se kellä on eniten peukkua ylöspäin voittaa?

Tällä hetkellä hiippailen ihan mamuna täällä ulkomailla ja on tullut pohdittua suomalaista identiteettiä. Minkälainen tämä stereotyyppinen suomalainen oikeastaan on? Täällä on tullut törmättyä käsitteisiin: hiljainen, ujo, kosketusta säikähtävä, tunteet piilottava ja kova juomaan alkoholia. Upeita mielikuvia eiks vain? Itselläni on aina ollut vähän vaikeuksia sopia tähän "suomalaisuuden" muottiin. Syy siihen on varmasti puoliksi siinä, että veressäni kuohuaa myös saksalaista geeniperimää.

Ennen tänne ulkomaille muuttoa olen pitänyt itseäni todella ulospäin suuntautuneena tyyppinä ja mielestäni minua ei todellakaan voi laittaa surulliseen "suomalainen"-lokeroon. No kuinkas kävikään. Täällä hollantilaisten, saksalaisten, kreikkalaisten, espanjalaisten, turkkilaisten ja korealaisten opiskelukavereiden ympäröimänä olen todellakin se hiljainen ja kylmä suomalainen. Kuitenkin Suomen puheripulimittarilla puhun paljon, joten kuinka hiljaisia me oikein ollaan?!

Toinen asia, jonka olen huomannut on se, että ihmiset tavoittelee oikeasti unelmiaan ja on ylpeitä siitä. En kokenut Suomessa mitenkään erityisesti sen olevan paheksuttavaa, mutta ei se mitään arkipäivää ole. Jotenkin todella vapauttavaa sanoa ääneen suuret suunnitelmansa, kun ei tarvitse pelätä, että selän takana lähtee leviämään juttua lesoilija-Henriikasta. Miksi meidän mielestä on okei olla todella vaatimattomia ja hissutella jossain seinän vieressä? Miksi on hyväksyttävämpää vähätellä itseään, kuin olla ylpeä itsestään? Mietitään hetki vaikkapa koko kansan Saara Aaltoa. Eipäs ollut "koko kansan" tyttönen silloin meidän areenoilla kilpaillessa. Hänenkin kohdallaan olivat monien näppärät sormet runoilleet ehdotuksia lopettamisesta, kun eihän kukaan voi osallistua kykykilpailuihin montaa kertaa. Ai kauheeta, siis haluaako tämä tyyppi oikeasti menestyä ja tavoitella unelmiaan? Pois se meistä.

Toivottavasti kukaan ei parhaillaan vetele ryynejä nenään, sillä kärjistän tässä todella rankalla kädellä. Samalla tavalla saksalaisista on omanlainen stereotypiansa järjestelmällisenä kaljaa litkivänä bratwurstihirmuna. Ala-asteella tästä saksageenistä revittiin aika mahtavia läppiä. Erilaisuus on pelottavaa ja sitä vastaan taistellaksemme on parasta hyökätä heti ja täysillä. Eihän se mitenkään voi olla kenellekään rikkaus, eihän? ;) 

Onko meidän kuitenkaan pakko lopulta lokeroida ketään? Kuka sitäpaitsi nykyään enää tietää pelkän ulkonäön perusteella, että mistä maasta tai minkälainen persoona jollain tyypillä on? No ei kukaan. Häpeän niin tajuttoman raivolla siinä vaiheessa, kun luen kirjoituksia, joissa lytätään eläviä ihmisiä ulkonäön tai kulttuuriperimän takia. Verenpaine on tätä tekstiä kirjoittaessakin vaarallisen korkealla. Onko meidän siis ylipäänsä pakko lytätä ketään? Onko meidän pakko edes olla jotain "suomalaisia"?

Eiks me voitais vaan olla hyviä tyyppejä?
 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

Kuten otsikko paljastaa, liittyy kaikki tässä postauksessa sanaan tahdon. Sanaan, jolla on niin paljon voimaa ja merkitystä. Tähän sanaan kiteytyy suuri lupaus. Oman tähän astisen elämäni suurin sellainen. 

Kaksi vuotta sitten kesäkuun alussa oli jännät paikat. En ollut nukkunut viikkoon kunnolla ja grande finalena edeltävän yön unet jäivät vain yhden käden sormilla laskettaviin tunteihin. Olin suunnitellut päivää vuoden verran ja varmistanut tuhat kertaa, että kaikki oli tehty, mutta silti. Olin melkein ripulit housussa jännityksen takia. Hyvällä tavalla kuitenkin. Olihan nyt aamu, jonka jälkeen sukunimeni ei ole enää sama. Oli aika mennä naimisiin.

Saan edelleenkin kuulla siitä, että olimme nuoria mennessämme naimisiin. Nuoria ollemme mielestäni edelleen ja toivottavasti jollain tavalla ihan sinne vanhoille päiville asti. Ja siis olimmehan me nuoria. Olin melkein 24-vuotias ja mieheni 25-vuotias. Nuoruutemme ihmettelyn jälkeen saimme osaksemme ihmettelyjä siitä, että olimme seurustelleet vasta vuoden kihlautumishetkellä ja hääpäivänä kaksi. Kiitollinen olen perheillemme siitä, että he eivät hetkeäkään kyseenalaistaneet tätä. Kaikki lähellämme tiesivät mistä tulemme ja näkivät sen, että meidän tarinamme oli kirjoitettu samaan kirjaan. Olimme löytäneet toisistamme sen ihmisen, jonka ääriviivat olivat täydellinen vastakappale omillemme. Ihmisen, joka haluaa ymmärtää kaiken. Näkee sen, mitä yritämme muilta piilottaa. (Tämä ominaisuus on välillä myös todella ärsyttävä..)

Hääpäivämme oli kaikesta jännityksestä huolimatta täydellinen. Rakkaimmat ystävämme ja perheemme olivat saapuneet pitkienkin matkojen takaa. Ruoka oli taivallista kuuleman mukaan, sillä itsehän en muista siitä mitään. Olin odottanut syömistä todella paljon. Häitä edeltävät viikot menivät lähinnä kurkkua nakertaessa, sillä puku oli ostettu hitusen motivaatiomielessä. Kuvista pääsee onneksi takaisin niiden ruokien äärelle ja voin edes yrittää kuvitella, että miltä ne maistuivat. Älyttömän taitava kondiittori ystäväni oli loihtinut meitä varten maailman kauneimman kakun, jonka makua en myöskään valitettavasti muista. Niin ne itselle tavallisesti todella tärkeät asiat jää unholaan, kun on rakkaudesta ja jännityksestä sekaisin. 

Halusimme häistä rennot ja meidän näköiset. Sanoimme kaasoille ja bestmaneille, että ei todellakaan tarvitse järjestää mitään vaivaannuttavia leikkejä, vaan tärkeintä on rento meininki ja hyvät bileet. Olemme molemmat muusikoita, joten ruuan ja juoman lisäksi päivän tärkeimpiin asioihin lukeutui musiikki. Kirkossa ystävämme soittivat perinteiset hääbiisit vaskikvintetillä ja bileissä tarkoin valikoitunut bändi, Penatonics. Jos joku vielä miettii bändiä häihinsä, on tämä pomminvarma valinta. Bändi on muutenkin sellainen asia, jonka kohdalla ei kannata pihistellä. Se saa ihmeitä aikaan ja ammattilaisten käsissä lähtevät Tiukkis-Tiinojenkin lanteet liikkeelle.

Meidän häissä, kuten varmasti kaikissa häissä, tapahtuu ja sattuu kaikenlaista suunnittelematonta. Meillä esimerkisiksi catering firma päätti kerätä kaikki kupit ja kipot pois juuri, kun isäni puheen piti alkaa. Olin niin pihalla, etten osannut edes raivostua. Häävieraat ottivat tämän "ohjelmanumeron" myös ihan kevyesti ja lopulta sai isänikin puheenvuoron. Seuraavana päivänä siskoni (toinen kaasoista) kertoi myös, että catering tyyppieen mennessä lähti heidän mukanaan ainoa viinipullon korkinavaaja (muistakaa ottaa mukaan sellainen, jos tarjolla on pulloviinejä!). Olin onnellisen tietämätön tästä asiasta ja lopulta serkkuni mieheltä oli löytynyt avaaja ja viini pääsi virtaamaan jälleen. 

Häitämme juhlittiin Kirkkonummella vain muutaman kymmenen minuutin ajomatkan päässä Helsingin Saksalaiselta kirkolta, jossa meidän vihittiin. Valitsimme Kirkkonummen pitkälti rahallisista syistä. Tilavuokrasta tipahti tuhat euroa heti, kun pääkaupunkiseutu jäi taakse ja se sisälsi myös edellisen illan, jolloin paikalle pääsi koristelemaan. Nostan hattua kaikille niille, jotka koristelevat paikan hääpäivän aamuna. Ei olisi onnistunut tältä rouvalta.

Edelleen, kun mietin elämäni parasta päivää, nousee hymy huulille. Kaikki oli täydellistä omassa epätäydellisyydessään. Juhlat olivat juuri meidän näköiset. Loppuun asti mietityt, mutta kuitenkin joustavat. Niissä improvisoitiin ihmisten ehdolla ja lopulta syntyi maailman kaunein biisi. Meistä tuli aviopari.

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kuvat: Suvi Häyrinen

Share

Ladataan...

Tämän postauksen sisältö on sarjaa mitä hittoa. En edelleenkään tajua, kuinka joku voi ihastua henkilöön, jota ei ole olemassa. Minä näköjään kuitenkin pystyin siihen. 

Kyseessä on salaperäinen ja mystinen sankari Harry Potter. Kyllä. Vanha kunnon Harry Potter. Tähän tyyppiin olin lätkässä neljännellä luokalla. Kuka muistaa sen älyttömän hypen ja sekoavat ihmiset, kun uusi kirja julkaistiin? Ihmiset jonotti päiviä jonkun kirjakaupan edessä, että sai kirjan varmasti heti käsiinsä. Ei ollut mitenkään epätavallista, että jengi meni sekaisin niistä kirjoista, mutta mielestäni seuraavalle levelille menee päiväkirjan avulla tämän tyypin kanssa keskustelu. Kirjoittaminen alkoi siitä, kun sain isältäni työmatkatuliaisena kovakantisen muistikirjan, jonka kannessa komeilivat nuo maagiset kirjaimet. Harry Potter. Muistan edelleen sen fontin, jolla nimi oli kirjoitettu kirjan kanteen. Kannessa oli sellainen luukku, josta näkyi keltaiset silmät. Pöllö-Hedwigin viisaat silmät. 

Noihin aikoihin luokallamme oli muodissa pitää päiväkirjaa ja olin itsekin sitä muutamaan otteeseen yrittänyt, huonolla menestyksellä. Tuntui jotenkin oudolta kirjoittaa itselleen, joten Harry Potter-kirja tuli kuin tilauksesta. Sain päiväkirjan ja saatoin kirjoittaa sitä tavallaan jollekin toiselle. Ihan hauska ajatus ja myöskin toimiva, mutta sen sisältö. Voi hyvää päivää miten noloa. Tekstit alkoivat usein sanoilla: "Hei rakas Harry" tai jotain vastaavaa. Kerroin mitä olin päivän aikana tehnyt ja siitä, kuinka olisi ollu täydellisen ihanaa, jos hän olisi voinut jakaa ne hetket kanssani. Haaveilin tapaamisesta ja kaikesta yhtä järjettömästä. Tavallaan on ihan suloista, kuinka lapsen mielikuvitus pystyy luomaan niin vahvoja mielikuvia, mutta oikeasti. Todella noloa.

Taisin jo aikaisemmin mainita, että meillä on toisena kotikielenä saksa ja kerran isäni toi kotiin saksankielisen Potterin. Ajattelin, että nyt olisi sopiva hetki opetella lukemaan sujuvammin saksaa. Se oli virhe! Ainakin, kun ajattelen romanssiani Harry Potterin kanssa. Se loppui nimittäin siihen. Kirjan kasikuvassa Harry näytti aivan erilaiselta (kuin Suomessa julkaistussa versiossa) ja kaikki hänestä maalaamani kuvat hajosivat siihen paikkaan. Päätin jättää Harry Potterin yhden kesän kestäneen romanssin jälkeen. 

Jäljellä on enää yksi osa tätä paljastusten sarjaa. Seuraava ja samalla viimeinen paljastus (vähään aikaan) on yksi isoimmista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Asia, joka muutti kaiken ja asia, joka pelottaa omalla tavallaan varmasti monia. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

Nyt tökitään kepillä jäätä. Toivottavasti lapsuuden leikkikaverit eivät ole löytäneet tänne, nimittäin on aika tunnustaa jotain. En voi mennä vannomaan, että muutkin ovat syyllistyneet tähän, mutta voisin veikata, että edes yksi tällä planeetalla voi tunnistaa itsensä tästä kuvauksesta.

Lapsena en osannut ikinä leikkiä yksin. Viikonloppuna heräsin ihan todella aikaisin (aivan liian aikaisin, jos kysytään äidiltä) ja aloin kyselemään, että koska saa soittaa kaverille. Kotona meillä vallitsi sääntö, että ennen kymmentä ei saanut soittaa naapureille. Luojan kiitos meillä oli se sääntö, koska muuten pienet sormet olisivat näppäilleet numerot siinä seitsemän aikaan aamulla. Siitäkös naapurin Merja-täti olisi riemastunut ja toivottanut vaikka koko perheen kotiinsa aamukahville.. Jepjep. Ei ehkä.

Olin siis kova tyttö kyläilemään, sillä yksin leikkiminen ei vaan sujunut. Kerran äidillä taisi keittää vähän yli, kun inisin kokoajan korvan juuressa, että haluan naapureille leikkimään. Sain sillä kertaa jankkaamisesta rangaistuksen ja jouduin portaiden alle leikkimään yksin. Aika kauhea rangaistus, vai mitä ;) ? Kyynelten valuessa liikuttelin barbeja edestakaisin ja yritin puhua kaikkien repliikit, mutta jos ei osaa niin ei osaa. Todellakin toivon, että jos jonakin päivänä saan lapsia, he oppivat yksinleikkimisen jalon taidon. 

Tämä rangaistuspäivä ei kuitenkaan ole se, jonka takia joudun pyytämään kavereiltani anteeksi. Vaan sen takia, että viilasin heitä aina välillä vähän linssiin. Joskus kaverit pyysivät yöksi ja usein meninkin, jos sain vanhemmilta luvan, mutta välillä mahanpohjalla muljahteli sellainen outo tunne, että ei ole hyvä idea mennä yöksi. Yleensä, kun tämä yökylä kysymys nousi tapetille, oltiin kaverin luona leikkimässä ja lupa piti kysyä joko puhelimitse tai sitten juostiin pihan poikki kotiin ja mentiin kysymään lupaa. Alkuun saatoin olla todella innoissani asiasta, mutta jos kotiin päästessä mahassa oli se outo tunne, vaihdoin kysymishetkellä toiselle kotikilelle (saksa) ja sanoin, että kohta kun kysyn, että pääsenkö yöksi, niin voitteko sanoa, että nyt ei sovi. Olin sen verran nössö, etten kehdannut sanoa suoraan ja jos nyt miettii tarkemmin, niin miksi hyvän kaverin luokse ei haluaisi mennä yöksi? En tiedä, mutta joku mahanpohjalla sai tuntemaan niin.

Muljahtelu mahassa ei ole kadonnut vanhetessa minnekään. Nykyään osaan seurata aika hyvin omia tuntemuksia ja kehtaan myös sanoa suoraan, jos ei ole fiilistä, mutta toisaalta luotan välillä omaan intuitiooni ihan hölmön sokeasti. Esimerkiksi ravintolan valinta on välillä jäätävän työn takana. Tutkin netistä ruokalistoja ja fiilistelen kotisivujen ilmettä ja jos on päässyt käymään niinkin ikävästi, että ennen syömään menoa ei ole ravintoloita tsekattu netistä, ei se välttämättä ihan ykkösellä löydy. Käyn pyörimässä ravintoloiden lähellä tunnustelemassa minkälaisia fiiliksiä heräilee ja jos tuntuu hyvältä menen sisälle, mutta jos mahassa muljahtaa, on se ehdoton ei. En osaa sanoa mikä on ajallinen ennätys ravintolaa valitessa, mutta se on ollut sen verran pitkä, että seuralainen on ehtinyt jo muutamat nälkäkiukut kokemaan.

 

Onkohan kyseessä intuitio vai onko mun maha vaan välillä sekaisin? 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Pages