Ladataan...

 

Parisuhdeterapeutti H täällä huutelee jälleen! Jakelin tuossa tovi sitten vinkkiä Ikuiselle häämatkalle, joka toivattavasti aiheutti ihastusta ja päätyi edes yhden parin arkeen. Nyt pukkaa taas vinkkivitosta, tällä kertaa aiheena eräänlaiset petipuuhat.

Mulla oli suhteen alkuaikoina hyvin vahvasti mielessä, että M ei todellakaan pidemmän päälle jaksa katsella mun toilailuja. Tiedostan olevani aikamoinen paketti kestettäväksi, joten hyvä, ettei ollut laukut koko ajan pakattuina valmiiksi, jos lähtö vaikka olisi tullutkin. No eihän se tullut, vaan alttarille asti päädyttiin ja sielläkin se sanoi, että "tahdon", vaikka olisi voinut vielä karata. 

Meidän hääpäivä on 6.6. ja Suomen Itsenäisyyspäivänä ylittyi tuo puolen vuoden rajapyykki häiden jälkeen. Siitä päivästä lähtien (viimeistään) olen uskonut, että kyllä se tyyppi on ihan vakavissaan. Mua myös huvitti ihan kamalasti, että Itsenäisyyspäivänä M:n itsenäisyys oli vähän niinkun lopullisesti hävinnyt tältä planeetalta. 

 

 

Jotain asioita tuolta epäilysten ajanjaksolta on kuitenkin jäänyt elämään meidän perheeseen. Nimenomaan niihin sänkyhommiin. Yleensä kuvitellaan, että siellä hiljenee ajan kanssa, mutta eipäs hiljentynyt. 

Meikäläinen höpöttää ihan samalla tavalla, ja niin höpöttää M:kin.

Silloin vuosia sitten kysyin usein ennen nukahtamista, että oothan sä mun kanssa vielä huomennakin, mutta nykyään luotan sentään siihen, että juttu kestää ainakin ylihuomiseen ;)

Meillä on nykyään tapana ennen nukahtamista kysyä toiselta, että mitä ne jutut olikaan, joita toinen toisessa niin kovasti rakastaa ja ihailee. Voisi kuvitella, että vastaus on aina sama, mutta kun se ei ole! Aina tulee jotain uusia hyviä juttuja mieleen.

Pötkötellään siinä vierekkäin ja pidetään ällösöpösti toisiamme kädestä ja mietitään erilaisia hetkiä, joissa on ollut ihanaa. Oon huomannut, että sängyssä meillä on käsittelyssä erilaisia teemoja liittyen sillä hetkellä elämässä meneillään oleviin tapahtumiin ja mietintöihin. 

Välillä mietitään, että millaisia ollaan vanhoina. Leikitään yhdessä ajatusleikkiä siitä, kuinka M on omasta mielestään sellainen kärttyinen Jazz-pappa, joka vaan murisee kaikille, mutta kuitenkin muistaa suukottaa mua (kurttuiselle) suulle joka päivä monta kertaa.

Toisinaan palataan takaisin meidän hääpäivään ja fiilistellään kaikkea. Jokaista täydellisen epätäydellistä asiaa siinä päivässä. Muistellaan millaista oli, kun nähtiin toisemme firstlook-kuvauksissa Kaivarissa ja itkettiin kummatkin ihan täysiä onnesta. 

Joskus puhutaan mieltä painavista asioista, ja yhdessä mietitään, että miten tästä kaikesta (elämästä) selviää. Lopulta päädytään oikeastaan aina siihen ratkaisuun, ettei ihan tarkalleen tiedetä miten, mutta se tiedetään varmasti, että yhdessä.

 

 

Yksi ihan suosikki ajatusleikki on se, kun kerrotaan toiselle niistä ominaisuuksista, joita hänessä ihailee. Taas pääsee itku, kun mietin, että on se vaan sellainen homma, että hienon ihmisen rinnalla tulee jotenkin kovin vahvasti itselle sellainen tunne, että tahtoo olla parempi ihminen. Tietysti on ihan kiva, jos tahtoo noin muutenkin, mutta jotenkin tollanen tosi mahtava tyyppi saa nostettua myös sinut jollekin korkeammalle levelille.

Näistä petipuuhista on tullut niin tärkeä osa meidän arkea, että mennään lähes aina samaan aikaan nukkumaan. Herääminen sen sijaan tapahtuu eri aikaan monestakin syystä. Tärkeimmät niistä ovat ne, että minä tarvitsen paljon unta ja M tarvitsee aamulla aikaa herätä, yksin :D 

Joten yksi vinkki ällösöpöilyyn ja läsnäolemiseen parisuhteessa on se, että illalla ennen nukahtamista pidätte käsistä kiinni ja sanotte ainakin, että rakastatte sitä toista tyyppiä. Koska rakkautta, sitä me kaikki tarvitaan.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Suvi Häyrinen

Ladataan...

 

Huomasinpas taas eräänä kauniina päivänä, että omissa kuvitelmissani puhun upeaa suomea, mutta voi kuinka väärässä sitä voi ihmislapsi jälleen kerran olla. Tarkoituksena ei ollut ikuistaa kaikkia miljoonia "niinku" hetkiä, mutta siellä ne nyt ovat. Fiksu ja filmaattinen laululintunen se laittoi taas parastaan ja päästi koko maailman osaksi päiväänsä, vain todistaakseen, ettei täällä ruudun takana mikään ruudinkeksijä taida olla :D

 

Videon lopussa on jännittäviä uutisia (ainakin omasta mielestäni), ja ehkä saan jonkun teistä tulemaan paikalle todistamaan tätä upeaa tapahtumaa! 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

(ps. linkki tapahtumaan on tässä näin, koska en osannut/uskaltanut laittaa videoon sellasta hienoa :D

Videon kissa on ylipainoinen, mutta hän on tarkkailussa ja hitaasti on tarkoitus auttaa Eemeli takaisin kevyempään elämään, joten ei siis huolta!

Ladataan...

 

Viime postauksessa kirjoitin lapsen varastamisesta, joka on toiseen lapseen kohdistuessa myös kiusaamista. Sainkin aiheesta kommentin, miten eräs varastava lapsi oli kiusannut perheeseen kuuluvaa lasta, sekä muita lapsia.

Nyt, kun syksy on taas koittanut ja aamuisin lasten, nuorten ja aikuisten tiet käyvät kouluun, on erityisen tärkeää puhua kiusaamisesta. Asiasta, joka on johtanut pahimmassa tapauksessa niihin kaikkein kauheimpiin asioihin, siihen hetkeen, kun kiusattu ei enää löydä tietä eteenpäin ja lakkaa olemasta.

Facebookissa tulee säännöllisin väliajoin vastaan ketjukirjeitä, joissa puhutaan kiusaamisesta. Ne ovat kirjeitä kiusaajalle, jossa muistutetaan ja vedotaan tunteisiin kertomalla kiusatun ajatukset. Haluan uskoa, että jos ja kun sellainen kirje jonkun kiusaajan silmiin osuu, hän lukisi sen ja ymmärtäisi, että hetkonen, minä olen tuo tämän tekstin monsteri, joka tekee toisen ihmisen elämästä helvettiä. 

Omalta koulutaipaleelta muistan erityisesti ala- ja yläasteella tapahtuneen kiusaamisen. Olen ollut sellaisessa asemassa, että olen nähnyt kiusaamisen kummatkin puolet. Kokenut sen herätyksen kaksi kertaa. Siitä syystä tiedän, mitä ryhmäpaine ja joukossa tiivistyvä tyhmyys voivat saada aikaan. 

Sanoisin, että varsinkin yläaste on yksi raaka peli koko koulu. Nuoret sinkoilevat hormonit hyrräten päin seiniä tehden järjettömiä tekoja. Amerikkalaiset kouluun sijoittuvat teinisarjat kaikkine draamoineen eivät ole mitenkään tuulesta temmattuja. Niiden seinien sisällä ja valitettavasti myös ulkopuolella tapahtuu asioita, joitka pilaavat monen nuoren itsetunnon vuosiksi, tai lopullisesti. 

Muistan koulusta nuorisotoimen yhteiset luennot, joissa painotettiin hiljaa aktiivisten kiusaajien mukana hengailemisen olevan myös kiusaamista. Olen täysin samaa mieltä. Tiedättehän ne coolit pahisliigat, jotka omistavat koko paikan ja epävarman teinin mielestä helpoin ratkaisu on päästä tuohon jengiin ollakseen turvassa. Tämä ajatus kävi myös minun mielessäni ja oman aikani tuossa porukassa myös pyörin. En ollut koskaan niin "rohkea", että olisin mennyt joukon etunenässä tekemässä ihmisten elämästä helvettiä, mutta aivan varmasti kasvoni yhdistettiin siihen porukkaan ja kaikki jengin urhrit ovat sitä mieltä, että yhtä lailla olen osallinen, kuin se joka ne kamalat sanat sanoi ääneen.

Yläasteen aikana omassa elämässä sattui ja tapahtui paljon, ja lopulta kelkka kääntyi ympäri. Etäännyin siitä porukasta ja sain kunnian päästä vastapuolen pelaajaksi. Siihen joukkueeseen, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia sen voiman ja pelisääntöjen rikkomisen edessä.

On aivan älytöntä miten voimattomia kouluhenkilökunta ja aikuiset tuollaisessa tilanteessa ovat. Tuntuu jopa vähän siltä, että niitä lapsia pelätään. Ei ole todellakaan kummallista, että oppilaat saavat myös opettajat itkemään, kun ottavat kaikki henkisen väkivallan keinot esille. Aina, kun näen entisen opettajani jossain, kerron hänelle olevani pahoillani kaikista niistä sanoista, jotka hän sai vasten kasvojaan ja erityisesti sydäntään, kun kipuilin omassa pahassa olossani. 

Miltä kiusatusta sitten tuntuu. No pahalta siitä tietenkin tuntuu. Tärkein huomio tässä hommassa on se, ettei kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan pahaa oloa. Ei kenelläkään. On uskomatonta, kuinka joku voi kuvitella, että hänellä on joku ihmeellinen korkeampi status, jonka turvin voi aivan vapaasti tehdä toisen elämästä helvettiä. Sellaista statusta ei voi itselleen luoda, vaikka kuinka kovaa kuvittelisi. Sen luomme me toiset. Kaikki me, jotka olemme olleet hiljaa siinä hetkessä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Sillä hyväksynnällä tähän maailmaan syntyy kiusaajia, jotka voivat jonain päivänä saada taakseen niinkin monta hiljaista hyväksyjää, että päätyvät presidentiksi. 

Tämä on kirje kiusaajille, kaikille meille, jotka tavalla tai toisella ovat mahdollistaneet sen tapahtumisen. Me päätämme annammeko valtaa, vai emme.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

 

Opetusjuttuja miettiessä mieleen tuli tapahtuma vuosien takaa, joka edelleenki näköjään korventaa mieltä aika ankarasti. Tapahtuma sijoittuu Saksaan ja päiväkotiympäristöön.

Isälläni oli muutaman kuukauden työprojekti meneillään ja koko perhe muutti siksi aikaa asumaan mummini taloon, joka oli sen verran iso, että meidän perheemme sai asua yläkerrassa nuo kuukaudet. 

Olin varsin aktiivinen ja asioista kiinnostunut lapsi, joten kaikkien onneksi pääsin päiväkotiin leikkimään ja syventymään vielä paremmin toiseen kotikieleeni. Olin niihin aikoihin n. 4. vuotias ja tuntuu todella hurjalta, että miten paljon muistan niistä ajoista. Muistissa on edelleen se, kuinka viimeisenä päiväkotipäivänä päähäni laitettiin sellainen kunniahattu (tötterö :D) ja sinä aamuna oltiin valittu äidin kanssa päällepantavaksi kaunein omistamani juhlamekko, jossa oli sellainen punainen perhonen rinnassa. Päiväkodissa laulettiin jotain saksalaisia lastenlauluja ja sain pienen lahjan. 

Mielessä on edelleen vahvasti se, etten nauttinut tuosta viimeisen päivän huomiosta mitenkään erityisen paljon. Voisi kuvitella, että se olisi ollut siihen astisen elämäni paras päivä, kun ajattelee nykyistä ammattiani. 

Muistan päiväkodista myös erityisen hyvin nurkkauksen, joka oli unelmieni täyttymys. Paikka, jostä löytyi kasapäin erilaisia asuja. En muista asuista muuta, kuin hääpuvun, jota rakastin. Huntu päässä liihottelin pitkin käytäviä kaverin leikkiessä miestä. 

Olen yrittänyt muistella lasten kasvoja tai nimiä tuolta ajalta, mutta niin pitkälle ei muisti riitä. Kai se maailma on silloin (jo) pyörinyt niin oman navan ympärillä, ettei paljon kavereita muisteltu. Paitsi, että yksi tyyppi on mielessä varsin selkeästi. Se tyttö, joka varasti maailman upeimmat uudet barbini.

Oltiin edellisenä päivänä oltu ostoksilla ja jonkun merkkipäivän takia ilmeisesti olin saanut luvan valita itselleni barbin. Muistan edelleen kuinka onnellinen olin, kun sain avata paketin ja ottaa käteeni merenneidon, jolla oli oranssi pyrstö ja pitkät vaaleat hiukset. Mukana tuli myös kaksi lapsimerenneitoa, ja se jos joku oli pienelle ihmiselle todella sykähdyttävä asia. 

Silmät tuikkien astelin seuraavana päivänä päiväkodin ovesta sisään, sillä olin saanut ottaa nuo uudet barbit mukaani. Se hetki, kun sain leikkiä niillä kavereideni kanssa, on edelleen niin kirkkaasti mielessäni, että voin melkein kuvitella ne jutut, joita olen barbieni äänellä sanonut.

Kotiinlähdön aikaan äitini pyysi minua keräämään kimpsut ja kampsut kasaan, eikä mennyt kauaakaan, kun tajusin barbien hävinneen. Etsittiin niitä kaikkialta, mutta ne olivat haihtuneet ilmaan. Äiti lohdutti, että kyllä ne vielä löytyy, ja niinhän ne löytyi.

Seuraavana päivänä suru puserossa astelin päiväkotiin, ja päästessäni sisälle tunsin suunnatonta riemua, kun näin kaverini leikkimässä ihanilla merenneidoillani. Kiiruhdin hänen luokseen ottaakseni barbit itselleni, olivathan ne minun. 

Sitten se tapahtui. Tyttö sanoi raivoissaan, etten saisi koskea niihin, sillä ne olivat hänen. SIIS HÄNEN?! Ne olivat tasan tarkkaan minun, olin siitä aivan varma. Ei voinut olla sattumaa, että edellisenä päivänä kadonneet barbini olivat nyt hänen "uusia". Kysyin tytöltä, että milloin hän oli lelut saanut, ja vastaus oli, että "eilen". No niin varmaan, koska hän oli laittanut ne omaan reppuunsa päiväkodissa eilen. Ei se tarkoita, että jos jotain laittaa omaan reppuun, se automaattisesti muuttuu toisen omaksi.

Äitini tullessa hakemaan minua kerroin tapahtuneesta, ja äiti jutteli henkilökunnan kanssa, että nyt tässä on tainnut käydä niin, että toinen tyttö on ottanut Henriikan barbit, eikä suostu antamaan niitä takaisin. Toisen tytön äiti tuli mukaan keskusteluun ja siinä vaiheessa äitinikin varmaan luuli, että homma on selvä, ja tytön äiti pahoittelee tilannetta ja saan barbini takaisin.

Kuinkas sitten kävikään? No, kuten otsikkokin jo kertoo, tytön äiti oli sepostanut jotain sellaista, että on lapselle taidettu tuollaiset joskus ostaa, että "ei minun rakkaani voisi ikinä ottaa itselleen toisen lapsen leluja, minun lapseni ei varasta". Eipä.

Tästä tapahtumasta on aikaa siis n. 22 vuotta ja muistan sen edelleen. Se toimii itselläni hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka minulla joskus olisi oma ihana kullannuppu, ei lapsen sanaan voi aina luottaa. Ei noin pieni varmaankaan edes vielä ymmärrä ihan oikeasti sitä, että toisen omaa ei saa ottaa omaksi. Varsinkaan, jos vanhempi ei kerro, että niin ei saa tehdä

 

 

Mieleen tuli myös eräs tapaus viime vuodelta kauppareissulta. Olin sellaisessa apteekin tapaisessa kaupassa, jossa kassojen lähellä myytiin jostain syystä myös irtokarkkeja (Hollannissa apteekitkin on makeampia ;)). Edelläni jonossa oli nainen arviolta 3–4-vuotiaan lapsen kanssa.

Kassat on aina sen verran korkealla, että sen ikäinen lapsi hukkuu hienosti sinne tiskin taakse ja siinä vieressä olevat irtokarkit olivat täydellisellä korkeudella pientä tyttöä ajatellen. Hän tuijotteli niitä siinä hetken, katseli äitiään, joka oli kiireinen keskustellessaan myyjän kanssa, lapsi kohotti pienen kätensä ja valitsi tarkoin vaaleanpunaisen vaahtokarkin. Hän laittoi sen suuhun ja katseli taas äitiään, tällä kertaa sillä tavalla, että tiesi tehneensä vähän tuhmasti, mutta olihan se karkki nyt ihanan makuinen ja niin kätevästi siinä lähellä. 

Poistuimme kaupasta samoihin aikoihin, ja kaupan edessä avatessani pyörääni kuulin, kun lapsi kertoi äidille ottaneensa karkin (saksaa puhuvana ihmisenä hollantia on aika helppo ymmärtää). Äidin ilme oli vihainen, mutta samalla hetkellä myös hämmentynyt. Ehkä päässä vilisi ajatus, että "eihän minun lapseni voi varastaa". En voi tietenkään mennä vannomaan äidin ajatelleen juuri näin, mutta se mitä tapahtui jälkeenpäin oli mielestäni ratkaisevaa.

Äiti ei lopulta käsitellyt tilannetta millään tavalla. Hän jatkoi muita juttuja, tyttö nostettiin rattaisiin ja matka jatkui eteenpäin. Voisin veikata, että tämä tyttö kokeilee samaa temppua uudestaan, kun he asioivat tuossa kaupassa, kun kerta karkin ottaminen oli tehty niin helpoksi, eikä äitikään sanonut mitään.

Omassa lapsuudessani on vanhemmilleni tullut eteen ihan liian monta tilannetta, joissa on saanut kauhistella oman lapsensa tekemisiä, mutta joka töppäyskerralla olen saanut selkeää palautetta oikeasta ja väärästä, ja jos töppäilyyni on liittynyt muita ihmisiä, olen saanut kohdata nämä tyypit silmästä silmään ja pyytää anteeksi hölmöilyjäni. Lopulta siitä rajoja koettelevasta lapsesta kasvoi tyyppi, jonka omatunto kolkuttaa välillä vähän liiankin helposti. Sanoisin, että parempi niin.

Nämä ajatukset tulevat varmaan muuttumaan miljoona kertaa, jos omia lapsia joskus syntyy maailmaan, mutta onhan se nyt hyvänen aika tärkeä homma, että jos lapsi varastaa, niin se tajuaa, ettei niin saa tehdä. Kukas muu, kuin vanhempi/huoltaja, tämän jutun lapsellensa opettaa?

 

Onko sulta viety joskus jotain ja olisit toivonut varkaan vanhempien puuttuvan asiaan hiljenemisen sijasta?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

 

Minä: "Sano aa"

Potilas: "aa"

Minä: "miltä tuntuu"

Potilas: "Ihan hyvältä"

Minä: "Sano heti, jos tuntuu pahalta niin lopetetaan. Ajattele nyt vanhaa kunnon Nylonbeatia ja sano haijai"

Potilas: "haijai"

 

Matka kohti äänitohtorin papereita on nyt siinä vaiheessa, että mun vastaanotolle tulee koulun puolesta kaksi potilasta. Tyyppejä jotka on vapaaehtoisesti halunneet tulla meidän kouluun vastaanotolle ja vielä maksavat siitä.

Tunnelmat on jokseenkin kauhistuneet. 

Kummallisinta tässä hommassa on se, että opettaminen ei ole mitenkään vieras juttu. Kokemusta on lapsista ja aikuisista, mutta nyt jotenkin, kun ohjaava opettaja valvoo, että hommat menee putkeen, herää mielessä sellainen epäilijämenninkäinen talviuniltaan, joka unenpöpperöisellä äänellä huokailee epämiellyttäviä lauseita.

Oikeasti olen kyllä ihan äärimmäisen kiitollinen tästä instrumenttidiaktiikan alkamisesta, sillä tässä oppii omasta instrumentistaan ihan jäätävän paljon. Luulen, että tällä tavalla oma laulaminen ja instrumentin hallinta nousevat ihan uudelle levelille, kun on pakko osata selittää asiat sillä tavalla oikeasti.

Meidän ohjaava opettaja puhuu oppilaistaan potilaina ja alkuun nauratti tuo ilmaisu. En ollut ennen ajatellut oppilaita potilaina, mutta oikeastaan se on todella kuvaava sana. Lähtökohta koko hommalle on se, että jokaisella on edellytykset olla terve ja meidän opettajien tehtävänä on löytää oikeat hoitokeinot. 

Alunperin rakastuin lauluun instrumenttina juurikin sen kryptisyyden takia. Kaikki tapahtuu piilossa ja opettajalla pitää olla melkeinpä jotain yliluonnollisia kykyjä, että ymmärtää, mitä oppilaan sisällä tapahtuu, ja millä tavalla juuri hän onnistuu. On myös tosi mielenkiintoista laajentaa osaamistaan kunnolla eri tyylilajeihin, vaikka omiin keikkakilometreihin kuuluukin jazzin lisäksi paljon muuta. 

Muutenkin tänä vuonna eletään uusia ja jännittäviä aikoja, sillä lauluopettaja vaihtui (taas). Pääsee näkemään opettaja-oppilassuhteen alkutaipaleen kummaltakin puolelta, ja voi sitä kautta ehkä olla myös parempi opettaja omille oppilaille. 

Mua kiinnostaisi tosi paljon tietää, että mitä juttuja te haluaisitte oppia laulusta, tai muusikkoudesta ylipäänsä?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kuva ei liity millän tavalla lauluun tai muusikkouteen, vaan tässä olen reippana tyttönä apteekkitöissä auttamassa äitiä :D

Pages