Ladataan...

Tätä blogia alusta asti seuranneet tietävät, että tämä mimmi on kotoisin Lohjalta. Meidän kylältä on ponnistanut monta muusikkoa, joista nuorimmille tutuimpia ovat varmasti Sanni ja Elias Kaskinen. On upeaa huomata, että täältä kotoisin olevat tyypit palaavat takaisin rikastuttamaan Lohjan kulttuurielämää. Elias ja Sanni on nähty useasti keikalla ja kyllä täällä jazziakin vähän pienemmillä areenoilla aina välillä pääsee mun suusta kuulemaan, hah. 

Tänään tahdon antaa täällä blogissa valtavan suuret aplodit ruoka- ja juomakulttuuria rikastuttavalle lapsuudenkotini naapurissa kasvaneelle Olli Pentikäiselle, joka on yhdessä loistavan työryhmän kanssa laittanut vanhan ja nostalgisen Haikarin edustuskuntoon. Entinen Haikari kulkee nykyisin nimellä Järvi Cafe & Bar ja on saanut ainakin omaan silmääni ihanan raikkaan yleisilmeen.

 

 

Päätettiin Matiaksen kanssa lähteä extempore lounaalle tänään iltapäivällä, sillä vanhempieni kertomusten mukaan tarjonta Järvi Cafe & Barissa on kohdallaan. Listalta valitsimme molemmat lohikulhon ja parmesaaniin lyödyt perunat. Maut olivat selkeät ja raikkaat, ja esille panoa myöten homma oli loppuun mietitty. 

 

 

Jos olet nyt Lohjalla tai suunnittelet reissua tänne suunnalle, suosittelen todella lämpimästi tätä raikasta tuulahdusta. Paikalle pääsee kävellen, autolla, pyörällä ja veneellä (eli miten tahansa). Heti pihaan saapuessa valtaa mielen täydellinen lomatunnelma, eikä sitä todellakaan häiritse se, että asiakkaita saapuu tasaiseen tahtiin myös järveltä. Lähinnä mielessä herää vain kysymys, että missä mun oma veneeni on?

Sisällä baarin takana ja keittiössä vallitsee myös jotenkin ihanan lämmin ja rento tunnelma. Tällaisena täydellisenä kesäpäivänä voisin hyvin kuvitella istuvani ulkona rannan tuntumassa vaikka ihan yksinkin. Mukaan joku hyvä kirja, baarista kesäinen juoma, raikas ruoka ja muutama tunti omaa laatuaikaa. Sanoisin, että siinä on lomapäivän ainekset.

 

 

Käykäähän ihastelemassa!

Jazz-terveisin,
Henriika S. 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Vielä huhtikuussa lähettelin kavereille Hollantiin kuvia lumikinoksista ja siitä, että Suomessa on ikuinen talvi. Sanotaan, että suomalaiset on sisukasta kansaa, ja niin se kesäkin päätti päräyttää suomalaisen sisukkaasti kertarykäyksellä. Ehdin tässä välissä jo vähän suremaan, että tuleeko se kesä ikinä, mutta kun vihdoin toissa päivänä pääsin ihmisten aikoihin ulos aurinkoon, heräsi kreisi kesäleidi taas eloon. Se on väistämätön fakta, että muhun sopii täydellisesti biisin sanat "aaaaaa kesän lapsi mä oooooooon...". 

Matias tietää, että kesä ja lämpö on mulle tosi voimaannuttavia asioita ja arvatkaas mitä. Se alkoi jokunen päivä sitten puhumaan siitä, että haluaisi viedä mut yhteen paikkaan. Ei kuitenkaan suostunut kertomaan, että minne. Mietin pienessä päässäni, että ei me voida ulkomaillekaan nyt lähteä, koska vähän en uskalla edes ajatella, kuinka paljon olis vielä töitä jäljellä, ennen eeppistä kesäseikkailua Suomen rajojen ulkopuolella.

Toissa päivänä koulun leikkimielisen futispelin jälkeen se sanoi, että käydään nopeasti kotona ja sitten lähdetään sinne paikkaan. Ota kamera mukaan. Lähdettiin kipittämään jäätävää vauhtia kohti tätä salaperäistä paikkaa ja lopulta paljastui jotain paljon parempaa, kuin ulkomaanmatka. Paikka, jossa tajusi, ettei matkan tarvitse olla todellakaan pitkä löytääkseen paratiisiin. Syy meidän kiireelle oli (mun silmille) kesän ensimmäinen auringonlasku.

Pitäisi muistaa niin paljon useammin matkustaa myös arkena näihin lomapaikkoihin. Meillä kävelyyn ja fiilistelyyn meni vain tunti. Ei huono, jos miettii, että siinä ajassa ehdittiin paratiisiin ja takaisin.

Koska kesää on vielä jäljellä, ottaisin mielelläni vinkkejä kotimaan matkailuun juurikin tällaisten paratiisien osalta. Mikä on sun paratiisi täällä Suomessa?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Mä olen tullut tähän blogiskeneen mukaan siinä vaiheessa, kun blogien päiväkirjamainen kausi on ollut jo takana päin. Nykyään kirjoitetaan paljon vinkkejä, reseptejä ja elämänohjeita. Toisaalta aina, kun joku superbloggari on kysynyt, että mitä lukijat tilaisivat, on vastaus ollut, että "sitä perus arkea vaan".

Jos laitan instagramiin tai tänne vastaavan kysymyksen, saan ehkä kaksi vastausta, mutta niistäkin yleensä toinen tilaa sitä tavallista elämää.

Nyt sitä piisaa. Täytyy muistaa (siis minun), ettei tämä teksti paikkaa sitä, että kavereille ja perheenjäsenille olisi myös hyvä soitella. Jossain kohtaa tätä kevättä huomasin nimittäin, että puhelin ei enää soinut ja syy siihen on ihan puhtaasti se, että mä en ole soittanut kenellekään tai tajunnut kysyä niiden kuulumisia. Eli ihan aluksi terveiset täältä Mää mää -landiasta. 

Mitä Mää mää -landiaan kuuluu, kun musta ei kuulu edes kavereille mitään? No hyvää kuuluu. Mä olen jopa vähän pelottavalla tavalla ollut tässä viimeisten viikkojen aikana onnellisempi, kuin pitkiin aikoihin. Samalla päässä pakottaa ihan jäätävä stressi. Vuoden vaihteessa päätettiin lähteä tuottamaan Summer Jazz Club -konserttisarjaa, ja sen parissa on saanut painaa menemään yllättävän paljon. Vähemmällä olisi aivan varmasti pärjännyt, mutta mulle sellainen ei ole vaihtoehto. Joko kaikki ja niin hyvin, kuin vain ikinä osaa, tai sitten ei tarvitse tehdä mitään.

Klubin osalta on siis tullut säädettyä vaikka ja mitä. Aluksi näytti, että keikkarintamalla helpottaa jo tuossa huhtikuussa, mikä olisi ollut hyvä asia ajankäytön kannalta, mutta kukkaro kiitti, kun siihen tuli vielä pari viikkoa kaupunginorkesterissa soittamista. Tein viimeisen keikan kunniaksi treeneistä yhden vlogin myös tänne blogiin

Kaikenmaailman töitä on siis piisannut. Osasta saa palkkaa ja osasta ehkä joskus tulevaisuudessa, tai sitten ei. Aika näyttää. 

 

 

Onko mulla muuta elämää, kuin työt? Vähän pelottavasti näyttää siltä, että ei. Kotona on ollut ihmeellinen tunnelma, kun kummatkin tekee ihan järkyttävän kovasti hommia. Toinen tekee parhaansa, että saa paperit ulos koulusta, ja toinen sinkoilee muuten vaan joka paikkaan, että varmasti olis tarpeeksi monta lusikkaa sopassa.

Okei, kyllä me käytiin treffeillä mun lapsuuden ystävän Elias Kaskisen keikalla perjantaina, mutta parisuhdeaikaa on tilauksessa kyllä vähän enemmän tuonne tulevaisuuteen.

Oudointa tässä on se, että olen silti ihan hurjan onnellinen. Ei käy millään tavalla järkeen, mutta joku ihmeellinen euforia on laskeutunut mun ylle, ja tässä mä nyt vaan liihottelen Hubba Bubban tuoksuisessa pilvessä. Onkohan tää härdelli sulattanut mun aivoista jonkun tosi tärkeän osan?

On mulla oikeasti pieni iso aavistus siitä, miksi elämä ei ole syöksynyt epätoivon mustaan aukkoon. Olen päättänyt, että kaikki hoituu. Jälleen voin lainata viisaan isäni sanoja ja todeta, että "näin se nyt vain on". Se miksi kaikki tulee menemään putkeen, on jo ihan eri fiilistelypostaus. Siihen liittyy hyvin vahvasti se, että kalenterissa on kesäkuun ensimmäisenä maanantaina yksi merkintä, jonka jälkeen siellä ei lue mitään.

Se on tyhjä, koska *rumpujen pärinää* me lähdetään kuukaudeksi hurvittelemaan tuonne Ruotsin, Hollannin, Saksan, Sveitsin ja Italian maille. Reissun voimalla teen oikeastaan ihan mitä vain. 

Kesäkuun koittaessa tulee tämä blogi täyttymään vähän erilaisesta elämästä. Lomailijan elämästä.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Tämä postaus on yhtä sekava, kuin mun pää. 

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Hyvä keikka. Se voi pelastaa kaiken. Sen aikana naurattaa, itkettää, värisyttää, sykähdyttää, pakahduttaa, ihmetyttää ja lopulta se jää lämmittämään sisintä vielä moneksi päiväksi.

Tämän kaiken muistin taas eilen. Joku voi miettiä, että miten muusikko jaksaa kuunnella omien töiden lisäksi jonkun toisen töitä ja vielä nauttia siitä. Keikkoja saattaa helposti lähteä kuuntelemaan tosi analyyttisesti henkinen muistikirja kädessä, ja jos oikein huonosti käy, on päähän eksynyt myrkynvihreät kateudenlasit. Ne lasit on muuten kaiken pahan alku, ja inspiroituneen muusikon tuho ja turmio.

Mä uskon, että muusikolle on tosi tärkeää käydä toisten keikoilla ja tietoisesti tehdä itselleen selväksi, että nyt muuten nautitaan. Eilen sydän räjähti sen verran kovasti onnesta, että ystävien keikan jälkeen kävelin sateessa kauppaan ostamaan kissanruokaa ja jäätelön itselleni matkaevääksi. Mulla oli niin lämmin olo, ettei jäätelö tuntunut yhtään typerältä ajatukselta. Kävellessäni kotiin olin lähinnä fiiliksissä siitä, että viileällä ilmalla jäätelö ei sula niin nopeasti.

 

 

Olen useasti pyöritellyt tätä kateusasiaa toisten keikkoja ja uraa seuratessa. Aina välillä se nostaa päätään ja meinaan jäädä pötköttelemään siihen haisevaan mätälammikkoon. Myrkylliset kaasut kiemurtelevat nenän kautta aivoihin ja päässä syntyvät dialogit on ihan järkyttävää kuraa. Mätälammikosta täytyy nousta todella sähäkästi ylös, muuten käy köpsäys.

Lopputulema on (onneksi) aina tähän mennessä ollut se, että toisen menestys ei ole multa pois. Tyyppi on sen omalla tekemisellään ansainnut, joten eipä siinä sitten mitään. Mä olen puuhannut omia juttujani ja ne on johtaneet tähän pisteeseen. Yllättävimmät tilanteet on yleensä sellaisia, mitkä saavat mut ihannoimaan jotain, mitä en edes halua. Mietin esimerkiksi, miksi mä en ole isoilla lavoilla laulamassa ja tanssimassa vaikeita koreografioita, ja ihastelemassa, kun tuhannet ihmiset laulaa mun biisejä ulkoa.

No siksi, koska mä en tee sellaista musiikkia, se ei saa mun sisintä värähtelemään. Musta on tosi hienoa käydä fiilistelemässä, kun kaverit toteuttaa unelmaansa tekemällä sellaisia keikkoja. Silloin siellä yleisössä mä oon aivan tiloissa, mutta jos vaihtaisin paikkaa artistin kanssa, en olisi pitkässä juoksussa onnellinen. Mun onni löytyy niiltä keikoilta katsomon puolelta.

Jotain mä kuitenkin otan talteen niistä hetkistä, kun kateus meinaa vallata mielen. Laitan inspiraatiolasit päähän, huomaan ihailevani lavalla olevia esiintyjiä ja talletan ne tunteet sinne, mistä motivaationlähde löytyy. Sen jälkeen sanon itselleni, että nyt: 

Nauti. Tämä on sinulle, ei sinulta pois.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kuka olisi arvannut, että blogiin tulee vielä yhtenä kauniina päivänä asukuvia? No varmaan kaikki muut paitsi minä. Päätin tehdä asiassa poikkeuksen, koska eilen oli niin hyvä fiilis. Kuvat on eilisestä Glamour & Glam -konsertin asusta, kun teemana oli hippimeininki. Tässä on mun tulkinta aiheesta niillä vaatteilla ja härpäkkeillä, joita kaapista löytyy. 

 

 

En oikeastaan edes tiedä, mitä näissä asupostauksissa pitää olla, joten omalla tyylillä mennään tässäkin asiassa, hah. Mä haluan kertoa teille siitä fiiliksestä, joka mulle tuli, kun katsoin itseäni peilistä. Mietin, että vitsi. Toi tyyppi tuolla on oikeasti kaunis. Se näyttää onnelliselta.

Ja sitä mä olin ja olen edelleen. Olen aika varma, että nämä kuvat ei olisi omaan silmään niin miellyttäviä, jos fiilis olisi ollut huono. Nyt kuvista tulee mieleen se kutkuttava fiilis, kun keikkaan on aikaa enää tunti. Vaatteet tuntuu mukavalta päällä, ja ennen keikkaa saa vetää vielä yhdet suosikki korkkarit jalkaan (ne on esteettisesti yhdet ihanimmista, mutta jalassa aivan karmeat, siksi vasta just ennen keikkaa).

Tämä postaus kuulostaa kyllä niin ällöttävän positiiviselta ja "ah sisäinen kauneus on kaikkein tärkein asuste" -tyyliseltä paasaukselta, mutta vähän niin se taitaa olla. Ainakin musta tuntuu, että vaatteet näyttää paremmilta päällä, kun mulla on hyvä fiilis kantaa niitä. Tietysti sitä hyvää fiilistä edesauttaa se, että ne on oikeasti myös omaan silmään miellyttävät. 

Tämä asu koostuu siis siitä sisältä kumpuavasta onnesta, keikkajännityksestä, lauantai-illan huumasta, H&M:n haalarista, kahdesta sulkakorviksesta, isin työmatkatuliaisina joskus ala-asteella saaduista rannerenkaista, lettikiharoista, Nycin reissulta ostetuista Vanseista, jotka vaihtuivat korkkareihin ja meikistä, joka pysyi koko illan paikallaan. Tykkään itseasiassa todella paljon meikkaamisesta, mutta tiedot tuotteista on aivan luokattoman huonot. Eilen repäsin ostamalla (kuulemma) hyvän luomivärinpohjustajan, uusia ripsitupsuja ja grande finalena vielä jonkun suihkeen, jolla meikki viimeistellään jäämään paikalleen.

Huomasin tätä kirjoittaessa, että mun "parhaimpiin asuihin" liittyy aina joku vahva tunnelataus. Eli se fiilis saa ne mun mielessä näyttämään vielä hohdokkaammilta.

Kommentteihin olis ihana saada teidän suosikkiasujen tarinoita!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Edellisessä postauksessa on video sinfoniaorkesterin harjoituksista. Käy tsekkaamassa, jos vähääkään kiinnostaa, miltä meno näyttää lavalta katsottuna.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages