Ladataan...

Yhteistyössä: Tampere Jazz Happening

Dhafer Youssef - ©Maarit Kytöharju

 

Viikko sitten sunnuntai-iltana istuin Pakkahuoneella ja itkin. Tampere Jazz Happeningin sunnuntain iltapäivän viimeinen esiintyjä oli juuri aloittanut keikkansa. Ensimmäisen kappaleen maagisen alun jälkeen, koko bändin tullessa valtavalla voimalla sisään, en vain voinut enää pidätellä itseäni. Siinä kohtaa kaikki oli täydellistä. Ei ollut mitään järkeä edes yrittää pitää sisällä sitä valtavaa tunteenpurkausta, vaan takki auki annoin kyynelten valua pitkin poskia ja päätin vain rakastaa jokaista hetkeä.

Lavalla oli tunisialainen Dhafer Youssef "Diwan of Beauty and Odd" projektinsa kanssa. Täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että oikeasti itku tuli jo, kun lyhyen soundcheckin aikana lavalle käveli pianisti Aaron Parks ja rumpali Justin Faulkner. Aaron Parksin musiikilla on aivan erityinen paikka sydämessäni ja tällä kertaa se purkautui tyylikkäänä fanitytön itkuna.

Tähän festarin maksullisen ohjelman päättävään keikkaan kiteytyy oikeastaan koko viikonlopun tunnelmat. Meille tarjoiltiin uskomattoman kauniita melodioita ja värejä. Upeita yhtyeitä, joiden keskinäinen vuorovaikutus oli lähes henkimaailman meininkiä. Yhdistäviä teemoja yhtyeiden väliltä löytyi yllättäen aika monia. Keskiössä olivat todella vahvat ja voimakkaat groovet ja se, että jokaiselle esiintyjälle oli todella tärkeää herätellä meitä maailman tapahtumiin, jotta ryhtyisimme vaikuttamaan niihin itse.

Tampereella jaetaan vuosittain Yrjö-palkinto ja tänä vuonna sen sai Verneri Pohjola, joka hänkin ilmensi viikonlopun tunnelmaa täydellisesti. Tämän trumpetistin soitossa on juurikin sitä ihmeellistä ja selittämätöntä taikaa.

Olin tehnyt tietoisen valinnan jättäessäni artistien kuuntelemisen vähemmälle Tampere Jazz Happeningin lähestyessä. Levylle soitettuna musiikki ei muutenkaan kerro koko totuutta, sillä kaikki perustuu juurikin sille vuorovaikutukselle soittajien ja yleisön kanssa. Homma voi niin sanotusti lähteä lentoon – ja voi kyllä – se lähtikin.

 

Shabaka & The Ancestorsin - ©Maarit Kytöharju

 

Löysin itseni perjantaina heti alkuun hytkymästä Shabaka & the Ancestorsin keikalta lähes transsiin vaipuneena. Muistiinpanoihini olen merkinnut mm. tällaisia fiiliksiä:

”Alusta asti kaikki on tosi juurevaa. Erittäin mielenkiintoinen instrumentaatio, sillä unohtuu, ettei mukana ole varsinaisesti harmoniasoittajaa. Rummut, perkussiot ja basso muodostavat rytmikoneen, jotka taikovat kaikelle muulle todella vahvan kudoksen maalata päälle.”

Tein tietoisen valinnan keskittyessäni pääsääntöisesti Telakan tapahtumiin, sillä tilan toimivuus ja siellä esiintyvät yhtyeet kiinnostivat kovasti. Perjantaina saavuin pelipaikoille liian myöhään, sillä istumapaikat olivat jo menneet, mutta lauantaina päätettiin olla vikkeliä ja lähdettiin ajoissa metsästämään istumapaikkoja.

Voisin kirjoittaa jokaisesta esiintyjästä oman juttunsa, mutta haluan nostaa esiin erityisesti nämä kaksi suomalaista todella raikasta ja jalan alle menevää yhtyettä.

 

Njet Njet 9 - ©Jyrki Kallio

 

Ennakko-odotusteni mukaisesti Njet Njet 9 oli aivan tajuttoman hyvä. Muistiinpanoissani sanotaan näin:

”Tää on niin bilebändi! Parasta kaikessa on bändin yhteinen meininki, mutta pahinta on, kun ei pysty kunnolla tanssimaan (oli niin ahdasta). Yleisössä joku kommentoi, että kyllä nää ihan hel***** hyvin soittaa nää torvijätkät. Olen täysin samaa mieltä. Kaikki soittavat ihan tajuttoman hyvin, mutta kyllä heidän kelpaakin, sillä sävellykset ja sovitukset ovat timanttisia.”

 

Antti Hevosmaa, VIRTA - ©Jyrki Kallio

 

Lauantaina Telakan illan päätti VIRTA, joka on varsin mielenkiintoinen porukka. Heidät on nähty ainakin Flowssa, Pori Jazzeilla ja nyt Tampereella. Kolme upeaa muusikkoa, mutta bändi ei kuitenkaan rajoitu vain lavalle, sillä siihen kuuluu vahvasti myös valoja ja ääniä hoitavat taiteilijat. Otin myöhemmin viikolla puhelinyhteyden bändin rumpaliin Erik Fräkiin ja kyselin, että mikäs tämä heidän homman nimi oikeastaan onkaan.

Miten te olette löytäneet toisenne?

Minä ja Antti Hevosmaa tunnetaan jo päiväkodista saakka ja vanhempamme asuvat edelleen muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Heikki Selamoon tutustuttiin Kuopion musiikkilukiossa, jossa Antti ja Heikki soittivat samassa koulun bändissä. Minä ryhdyin myös niihin aikoihin vapaa-ajalla treenailemaan Heikin kanssa. Abivuonna päätettiin kysyä myös Anttia soittamaan porukassa, ja Antti tulikin ensimmäisiin treeneihin innostuneena joitain itse tekemiään taustoja mukanaan, joiden päälle halusi, että soitetaan. Kunnolla bändi alkoi muotoutumaan vasta talvella 2011, kun Antti muutti Jyväskylään ja minä Helsinkiin, Heikin jäädessä vielä vuodeksi Kuopioon.

Miksi te olette VIRTA?

Virta kuvaa aika hyvin sitä prosessia, kun me tehdään yhdessä musiikkia. Annetaan ideoiden virrata meidän lävitse. Se kuvastaa myös fiilistä ja saundia, joka meillä on lavalla -  energiaa meidän välillä. Keikoilla rakennamme soljuvan musiikillisen alustan, jonne kuulija voi karata omien ajatustensa kanssa. Virta on kiintoisa sana, sillä se kuvastaa niin monia asioita, mukaan lukien Hurmos-levyn nimi, joka on osapuilleen synonyymi bändin nimelle.

Olette todella visuaalinen yhtye ja teillä kulkeekin oma valotaiteilija Jere Suontausta mukana. Onko teillä jo selkeät suunnitelmat visuaalisuuden suhteen?

Hurmos-levyyn liittyi se, että esiinnyimme valtavan mansikkaharson takana niin, että meistä näkyi pelkät siluetit, ja Emma Luukkalan suunnittelemat visuaalit heijastettiin harsoon yleisön takaa. Tarkkaa suunnitelmaa tulevaisuudesta visuaalien suhteen meillä ei vielä ole, sen sanelee pitkälti se, miten musiikki muotoutuu. Luultavasti ainakin valomies Jere ja äänimies Mika Savolainen kulkevat mukanamme (kuten tähänkin asti), sillä he muodostavat keikoilla yhdessä meidän kanssamme kokonaisvaltaisen elämyksen Virrasta.

Olisin itse halunnut siirtää teidät Tampereella Telakalta Klubin puolelle esiintymään ennen legendaarista JoJo Mayer / Nerve -yhtyettä. Mille lavoille olette matkalla?

Ehkäpä juurikin Tampereen Klubin tyyliset tilat voisivat olla sellaisia, jonne meidän musiikki on matkalla. Elektronisen ja akustisen musiikin symbioosi on syvenemässä, ja musiikin mennessä enemmän elektroniseen suuntaan toimii juurikin tuollainen klubiympäristö todella hyvin.

Tampere Jazz Happeningissä musiikissa oli vahvasti läsnä ihmisten herätteleminen ja silmien avaaminen. Myös Erik oli samoilla linjoilla. Kysyin vielä lopuksi, mitä hän haluaisi teille sanoa, ja  näihin tunnelmiin haluankin päättää tämän jutun:

Olisi hienoa, jos ihmiset hyväksyisivät ilmastonmuutoksen ja asiat, jotka ovat tällä hetkellä todella ajankohtaisia. Jokainen voi vaikuttaa omilla valinnoillaan siihen, mihin tämä maailma on menossa. Meidän olisi havahduttava, sillä jokainen vaikuttaa omilla teoillaan tulevaisuuteen. Jokainen on vastuussa.

VIRTA:

Antti Hevosmaa - trumpetti, laulu, efektit
Heikki Selamo - kitara, laulu, efektit
Erik Fräki - rummut, perkussiot, efektit

Jere Suontausta - valot
Mika Savolainen - Ääni

VIRTA esiintyy seuraavan kerran 9.12. klo 20 @ Äänivalli

 

Tampere Jazz Happening järjestetään ensi vuonna 1.–4.11.2018. Tänä vuonna Tampere Jazz Happening tavoitti uskomattomat 5300 ihmistä 98% täyttöasteella.

Yle Areenasta pääset kuuntelemaan maistiaiset Tampereelta. Kikkaile tästä itsesi jazzin hurmokseen!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Aili Ikosen keikka-arvonnan yhteydessä pyysin teitä kertomaan mitkä jutut kiinnostaa. Oli kiva kuulla, että ihan arkijutut olisi tervetullutta mun elämästä ja siitä, kuinka päivät ja viikot rakentuu. Täällä blogissa on ollut ihan laittoman hiljaista ja syy siihen on ollut ihan jäätävä kiire.

Tänään vuorossa siis vanha kunnon ”mun viikkoni”-postaus (tämän blogin eka kylläkin). Homma alkaa perjantaista, sillä muusikolla viikonpäivillä on vähän erilainen merkitys. Työt alkaa, kun muut vaihtavat vapaalle.

 

Perjantai:

Herätys joskus siinä kasin jälkeen. Kahvit tulille ja telkusta lastenohjelmat pyörimään. Kiire tulee, kuten aina. Vetäsen puurot täysillä napaan ja lähden suihkun kautta koululle. Laulutunti alkaa klo 11.15 ja sitä ennen on pakko lämmitellä, että suusta tulee edes pieni pihaus.

Laulutunti meni vähän niin ja näin. Kroppa on jotenkin väsynyt eikä lauluvärkit meinanneet totella.

Aamulla totesin, ettei mulla ole yksiäkään housuja, jotka sopisi tulevalle Tampere Jazz Happening reissulle, joten suuntaan keskustaan housuostoksille. Teininä mun suosikkijuttuihin kuului housujen ostaminen, jotain on mennyt pahasti pieleen, sillä nykyisin se on aivan kamalaa. Päässäni oli upea kuvitelma meikäläisestä momjeanseissä, mutta kahdetkymmenet sellaiset sovitettuani poistuin Carlingsista yhdet Leviksen mustat pillifarkut rikkaampana ja 100€ köyhempänä.

Nopea kotikäynti ja suunta kohti Matkakeskusta. Hyppy junaan ja suunta kohti Tamperetta. Viikonlopun suunnitelmissa on kuunnella maailmanluokan jazzia Tampere Jazz Happeningissä. Ennen sitä siirrän toimistoni hetkeksi keskustan Pancho Villaan ja näpyttelen sähköposteja burgerin äärellä.

 

 

Otan suunnaksi Pakkahuoneen siinä vähän ennen seiskaa. Klo 19 siellä ojennetaan Yrjö-patsas, jonka saa täysin oikeutetusti Verneri Pohjola. En ehdi itse näkemään seremoniaa, mutta ehdin vielä kuulemaan Vernerin esityksen.

Keikat jatkuvat pitkälle yli keskiyön, mutta Jukka Eskolan keikan jälkeen on pakko lähteä, etten nukahda pystyyn.

Lauantai:

Matias tuli jo eilen Tampereelle tsekkailemaan viimeisiä keikkoja ja päästiin ihanien ystäviemme luokse yöksi koko viikonlopuksi. Aamulla käynti kaupassa ja klo 14 suunta takaisin keskustaan ja jazzin hurmokseen. Ohjelmassa on pelkkiä keikkoja ja päivän saldoksi tulee 7 keikkaa. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta jos jokaisesta tekee muistiinpanot ja yrittää kuunneella aivan täysiä, on yöllä sänkyyn kaatuessa aivan kuollut.

Sunnuntai:

Aamulla tuntuu siltä, että olisi ryypännyt koko yön (muutama olut/viini oikeesti, ei muuta!). Herätään vasta klo 12, mutta unet jää silti aika vähäisiksi. Edessä on vielä viimeinen päivä Tampere Jazz Happeningissä. Perinteisesti sunnuntaina kouluhommat alkaa myös hiipiä takaraivon pohjalta ja suunnataankin pizzalle tekemään pari koulutehtävää ennen viimeisiä keikkoja.

Festareiden maksullisen ohjelman päättää aivan tajuton Dhafer Youssef ”Diwan of Beauty and Odd”. Ajellaan sen jälkeen takaisin Jyväskylään viimeistelemään koulutehtävät ja keräämään säälittäviä voimien rippeitä alkavaan viikkoon.

 

 

Maanantai:

Herätys 7.30 ja rakettilähtö kouluun. AOKK-opintoja, elikkäs Ammatillisen opettajakorkeakoulun hommia 9-15. Sen jälkeen täysillä kotiin ja suhaamaan kohti Äänekoskea. Illan agendana on kahden oppilaan tuntien pitäminen, sillä oman keikan takia ne piti siirtää keskiviikolta pois.

Saan hommat pakettiin siinä kuuden aikaan ja suhaan takaisin Jyväskylään. Kotona alkaa armoton sanojen ja biisien kertaaminen keskiviikon keikalle. Tätä jatkuu yöhön asti.

Tiistai:

Heräilen suhteellisen aikaisin (huom. muusikon aikaisin on klo 8.30 :D) ja aloitan pakkausrumban keikkareissulle. Puolen päivän aikaan pakkaan autoon vaatteet, kahdet keikkakengät, pasuunan, sordinon, läppärin, mikrofonin+piuhan, ipadin ja sen telineen, ja lähden köröttelemään kohti Lohjaa.

Neljä tuntia myöhemmin löydän itseni Laurentius-salista musiikkiopiston sinfoniaorkesterin ja Lohja Big Bandin yhteisistä harjoituksista. Treenataan biisit kuntoon seuraavan päivän keikkaa varten, johon tämä starba on kutsuttu vierailevaksi solistiksi ja vahvistukseksi pasuunasektioon.

Iltayhdeksältä otan suunnaksi vanhempieni kodin ja istahdan valmiiseen pöytään illalliselle. Rupatellaan niitä näitä ja puolen yön aikaan käyn nukkumaan.

Keskiviikko:

IT’S GAME DAY! Hyvät naiset ja herrat! Se o keikkapäivä.

Aamu valkenee päänsäryssä huonosti nukutun yön jälkeen. Unissa pyöri perinteisesti kaikki mokat, jotka keikalla voisivat sattua, mutta suuntaan rauhassa keittiöön kahvin keittoon. Kyllä se tästä alkaa taas rokkaamaan.

Herättelen päivällä kroppaa ja teen kouluhommia. Kirjoittelen sähköposteja ja yritän maanitella lehtiä tarttumaan meidän seuraavalla viikolla ohjelmassa olevaan keikkaan. Onni ei ole myötä, sillä tarjolla olisi vain maksullisia ilmoituksia, jotka eivät valitettavasti ole lippuriskillä tehtävällä keikalla mahdollisia. Tai siis mahdollisia kyllä, mutta sinne menisi koko bändin keikkapalkka, joten tällä kertaa jätän välistä. Luulisi, että Grammy-palkittun pianistin Marian Petrescun peliliikkeet kiinnostaisi, mutta ei tällä kertaa. En lannistu kuitenkaan tästä.

Kolmen jälkeen matkani käy keikkapaikalle, jossa käyn vielä läpi viimeiset paikat soitettavista kappaleista. Viideltä pärähtää käyntiin kenraaliharjoitus ja seiskalta se on menoa.

Kymmenen aikaan istutaan jo koko perheen kanssa ruokapöydän ääressä ja syödään pitsaa uudesta pitseriasta. Ei jatkoon. Kiva, että siskokin pääsi tulemaan, harvassa ovat nämä perheillalliset.

Keskustelu käy milloin missäkin, mutta jossain kohtaa yritän mm. maanitella äitiä huutamaan ”Hei!”, jotta hän ymmärtäisi mitä höpötän tukilihaksista.

Ai niin. Kävin aamulla muuten puntarilla ensimmäistä kertaa Suomeen paluun jälkeen. Hassua kyllä, mutten sekoa, kun vaaka näyttää painon nousseen 5-6kg. Vähän harmittaa, mutta ei mitenkään raivolla. Totean, että tässäkin on aivan hyvä, mutta jos haluan, etteivät housut kiristä, on ostettava uudet tai sitten vähän tsekkailtava lautaselle eksyvien annosten kokoja.

 

 

Torstai:


Alustava suunnitelma on lähteä klo 7 aamulla ajamaan kohti Jyväskylää, mutta aamupäivän treenit siirtyivät sunnuntaille ja käytän aamutunnit ajamisen sijasta nukkumiseen.

Opetus alkaisi normaalisti klo 14, mutta oppilas perui, joten Jyväskylässä on oltava vasta 16.30, kun seuraava potilas saapuu lauluvastaanotolle. Kotiin saavuttuani huomaan kuitenkin luokkasekoilun ja siirretään tunti suosiolla seuraavaan ajankohtaan. Yritän tehdä jotain järkevää, mutta nukahdan sohvalle ja nukun hienosti kaksi tuntia.

20.30 saavun Poppariin valmistautumaan illan valokuvauskeikkaa varten. Matkalla käyn kaupassa ja tyylilleni uskollisena rymistelen Poppariin vessapaperit ja kauppakassi heiluen.

Bändi aloittaa klo 21.45 ja yritän hoitaa työt ensimmäisen setin aikana, kun baarissa on vielä vähän väljempää. Kotiin pääsen siinä keskiyöllä, pistelen poskeen iltapalan ja käyn nukkumaan.

Perjantai:

Kello soi ihan liian aikaisin vireystilaan nähden, mutta laulutunti kutsuu klo 10. Olen varma, ettei siitä tule mitään, mutta jotenkin ihmeellisesti se on yksi hedelmällisimmistä sessioista koko syksynä.

Suhaan tuhatta ja sataa kodin kautta Äänekoskelle opettamaan, sillä osa oppilaista siirtyi keskiviikolta myös tälle perjantaille. Koska kyseessä on poikkeuspäivä, tulevat oppilaat ripotellen ja vietän aikaa pasuuna valmiudessa klo 12.30-19.00

Olin vakaasti ajatellut meneväni kuuntelemaan kavereiden keikkaa vielä illalla, mutta nukahdan sohvalle siinä yhdeksän aikaan ja herään, kun Matias karjaisee keittiönpöydän äärestä, että ”HERÄÄ, ET SÄ VOI NUKKUA”

Hörpin teetä sohvalla ja totean, että on pakko luovuttaa ja antautua unelle. Pesen naaman ja siirryn petiin.

Lauantai (tänään):

Herään paniikissa ennen yhdeksää, kun muistan unohtaneeni ostaa kahvia. Matias kolistelee keittiössä juuri kahvipurkin kantta ja huhuilen makuuhuoneesta anteeksipyyntöjä. Mikään ei ole kamalampaa, kuin herätä todetakseen kahvin loppuneen edellisenä aamuna, mutta sen keittäjä ei ole muistanut mainita siitä mitään. Valitettavasti se olen aina minä, joka unohtaa. (Okei on tässä maailmassa paljon kamalampia asioita, jotka on ihan oikeita ongelmia.)

Klo 12 treffaan koulukaverin kahvien merkeissä ja kuvataan yksi pieni promovideo ensi viikon Musakampus kekkereitä varten. Siitä hilpasen salille sutimaan kuntopyörää.

Kiire tulee ja tajuan, etten ehdi suihkuun. Kipitän kotiin, nappaan kameran ja painelen menemään kohti Tuomiojärven rantaa. Klo 14.30 ohjelmassa on erään bändin kuvaukset ja lupaan tehdä parhaani, että he saavat edes jotain käyttökelpoista materiaalia. Tykitän kuvia kauhealla vauhdilla, sillä tyypit seisovat järvessä jäätävän kylmässä vedessä.

Kurvaan kodin kautta laittamaan lisää vaatetta ja painelen koululle. Tulostan keikkajulisteita vanhojen tilalle, kun urpona olen laittanut viikonpäivän siihen väärin. Ripottelen julisteita ympäri koulua, mutta unohdan tietysti vaihtaa yhden julisteen uuteen.

16.30 saavun kotiin kaupan kautta ja virittelen laitteita klo 17 tapahtuvaa puhelinhaastattelua varten. Jännittää ihan kamalasti, mutta eiköhän se siitä.

Nyt:

Suunnitelen huomisten treenien biisejä ja mietin, että eipä muuten ole vapaapäiviä hetkeen tulossa, mutta yritän ottaa tänään ainakin yhden tunnin vapaata ja pötkötellä sohvalla kissojen kanssa.
En myöskään maininnut, että kaiken tämän säätämisen lisäksi yritän treenata laulujuttuja kuutena päivänä viikossa. Kuten arvata saattaa, tällä viikolla ei ihan aika riittänyt jokapäiväiseen treeniin.

 

Miltäs kuulostaa tällainen viikko?

 

 

Jazz-terveisin,

Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Aika vilisee aivan uskomattoman hurjaa vauhtia ja voisinkin jo pikkuhiljaa kutsua itseäni pitkän linjan riimittelijäksi (6kk hahaa). Nyt ensimmäisen toimittajakeikan ollessa ihan nurkan takana, koen oikeudekseni jaella vähän vinkkejä. Kaikki vinkit pohjautuvat omiin kokemuksiin, eikä niitä ole todellakaan mitenkään tieteellisesti tutkittu.

Mitä tapahtuu, kun perustat blogin?

Ei mitään. Tai siis se ilmestyy bittiavaruuteen, mutta jos et mainitse siitä missään, etkä kirjoita sinne yhtään mitään, on se vain yksi random tyhjä blogi muiden randomien tyhjyyttä ammottavien blogien joukossa. Uskokaa vain. Niitä kyllä on.
Henkisesti tapahtuu kuitenkin paljon. Sun bloggarin identiteetti alkaa kohisten rakentua, ja kas kummaa alat näkemään ympärilläsi pelkkiä postausideoita ja pakonomaisesti kuvaamaan kaikki elämäsi tapahtumat.

Mitä olisi pitänyt tehdä ennen blogin perustamista?

Jos blogi ammottaa tyhjyyttään, on alussa jäänyt luultavasti muutama vaihe tekemättä. Kaikissa vinkkipankeissa painotetaan eniten aihetta ja sen rajaamista. Sulla täytyy olla joku idea, mistä meinaat horista sun blogissa. Muodikasta on kertoa ainakin vaatteista, meikeistä, talonrakennuksesta ja vauvoista. Älä kirjoita heti niistä kaikista. Laita nämä muodikkaat aiheet erillisille pikkuisille paperilappusille ja taita ne kulhoon. Sekoittele niitä hetki ja vetäise sieltä lappu. Avaa se ja tadaaaa, siinä sulla on blogin muodikas aihepiiri. Nyt sä riimittelet talonrakennuksesta ja saat tuhansia lukijoita.

Ainiin. Eihän sulla oo mitään rakennusprojektia meneillään. Pieleen meni. Blogi on sun kirjoittama, joten sun täytyy kirjoittaa asioista, joista sä tiedät jotain. Jos se ei ole muodikasta, on maailmassa luultavasti muitakin, jotka kamppailee juuri tämän epämuodikkaan intohimonsa kanssa. Voit tietysti myös perustaa blogin, jossa kerrot kaikista sellaisista jutuista, joista et tiedä mitään. Mulla ois jo raflaava nimi valmiina: Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan. Sillai, ku se biisikin sanoo. Ei ehkä kannata valita blogille nimeä biisin mukaan kuitenkaan. Toisaalta mäkin tein kyllä niin.

Toinen juttu, joka olisi hyä tehdä ennen blogin lanseeraamista

Harjoittele vähäsen sitä kirjoittamista. Kokeile treenimielessä, että kuinka usein pystyt suoltamaan juttua aivojesi sopukoista. Erityisen tärkeää näiden kullanarvoisten lukijoiden mielestä on säännöllinen postaustahti. Jos alussa on ihan mieletön meininki ja julkaiset joka päivä kaksi juttua, saattaa hommassa käydä huonosti. Suosittelen tässä sellaista kiihtyvää tahtia, jos niikseen on. Aloita maltilla ja luo itsellesi joku sellainen tavoite, joka on helposti toteutettavissa. Vaikka yksi tai kaksi juttua viikossa. Näin sulle jää aikaa keskittyä sisältöön ja jutuista tulee suuremmalla todennäköisyydellä laadukkaita. Älä siis ota mallia musta, hahaa.

Kolmas juttu, joka on kans oikeesti hyvä miettiä

Haluatko kirjoittaa osana yhteisöä, vai perustaa ihan oman itsenäisen blogin. Blogia voi kirjoittaa monella eri alustalla ja minä satuin valitsemaan tämän Lilyn juurikin sen yhteisön ja silmää miellyttäneen ulkonäön takia (ennen mainoskokeilua, joka tuli jäädäkseen yhyy).

Moni on täältä lilystä siirtynyt wordpress.com sivustolle. Mun kotisivutkin on sillä tehdyt. Kivan siitä tekee se, että jos haluaa sijoittaa muutamia rahoja vuodessa, saat tosi coolin oman domainin. Esim. mun kotisivujen osoite on henriikasteidel.com.

Tästä aiheesta on viisaammat ja kokeneemmat kirjoittaneet jo monta kertaa, joten tässä linkki, josta töytyy alustojen vertailua.

Alustasta riippuen blogin ulkoasua pääsee muokkailemaan vähän eri tavalla. Tsekkaile muista blogeista sun silmiä hiveleviä ulkoasuja ja lähde rakentamaan sen pohjalta. Suunnittele banneri huolella, sillä sitä ei kannata lähteä viikottain vaihtelemaan.

Kuinka saada alussa lukijoita?

Nyt seuraa se tärkeä vaihe. Sun täytyy kertoa siitä blogista. Tässä vaiheessa sillä on joku hieno nimi, joka liittyy sun aiheeseen. Pöytälaatikossa on abauttiarallaa kuukaudeksi juttuja valmiina. Valitsemastasi postaustahdistasi riippuen niitä on siellä 1-X määrä. Jos suunnitelmissa on tykittää jokaisena vuoden päivänä, niitä pitää olla siellä jo noin 30 kappaletta.

Helposti liikennettä syntyy ihan vaan siitä, jos jaat omassa sosiaalisen median maailmassasi blogin sivut. Ihmisiä kiinnostaa ihmeen paljon, jos joku päättää ryhtyä johonkin uuteen juttuun.

Kokemukseni mukaan kirjoittamien on kaikkein hedelmällisintä silloin, kun sitä lukee ja kommentoi ihan uudet tuttavuudet. Nämä mystiset tuntemattomat henkilöt löytyvät toisten toisten ihmiset blogeista ja muilta julkisilta foorumeilta.

Suosittelen lämpimästi muiden blogien lukemista ja niihin kommentoimista. Älä kuitenkaan spämmää kaikkia blogeja täyteen tyylillä ”Juuri näin! Kiitos blogistasi!” ja saatesanoiksi lurautat vielä oma osoitteesi. Käy mielummin runoilemassa niihin juttuihin, joka sua oikeesti kiinnostaa. Näin rakennat lukijoille yhdenmukaista kuvaa blogista ja sen kirjoittajasta. Saat myös hyviä ideoita omiin tarinoihisi.

Facebookissa on myös loistavia ryhmiä, jotka on tarkoitettu pelkästään postausten jakamiselle. Niitä löytää ihan sillä tavalla, kun kirjoittaa hakukenttään sanan blogi tai bloggaajat.

Sitten ne yhteistyöt

Ne ei tule sun luokse. Tai voi ne tulla, jos olet onnistunut hankkimaan itsellesi viikossa 50 000 lukijaa ja susta on tullut uusi someilmiö. Eli ennen mitään yhteistyöhommia kannattaa keskittyä noihin edellä mainittuihin toimenpiteisiin. Kivempi lähestyä yrityksiä, jos sulla on jotain dataa lukijoista tarjolla.

Mieti tarkasti, että oisko sulla jotain henkilökohtaisia kontakteja paikkoihin tai tyyppeihin, jotka sua kiinnostaa. Mä kuvittelin alussa, etten voi tehdä mitään yhteistyöhommia, kunnes tajusin, että todellakin voin. Mun missio tässä maailmassa ja blogissa on saattaa jazzia kaikkien tietouteen, joten todellakin lähestyn mun ystäviä ja kollegoita. Eräänä riehakkaana päivänä laitoin viestiä myös eräille festareille. Tästä syystä mut löytää tulevana viikonloppuna mun ekalta toimittajakeikalta Tampereelta. Jos en olisi kysynyt, en olisi siellä sellainen cooli passi kaulassa heilumassa.

 

Loppusanaset

Lopuksi tahtoisin alleviivata, että sisältö ratkaisee kuitenkin aina. Jos postaukset on ihan päättömiä, eikä niissä ole mitään punaista lankaa edes etäisesti muistuttavaa ohjenuoraa, tulee sulle ja lukijoille ennen pitkää hämmennys ja ahdistus. Jos jotain meinaat siis tehdä, tee ainakin näin:


  1. Rajaa aihe juttuihin, joista tiedät jotain ja ne kiinnostaa oikeasti.
  2. Treenaa kirjoittamista ja kerää juttuja varastoon ennen julkaisemista.
  3. Valitse alusta ja suunnittele blogin ulkoasu huolella. Banneria ei kannata vaihtaa viikottain, joten mieti tarkkaan millaisen haluat.
  4. Pidä edes jotenkin kiinni luomastasi aikataulusta. Pelkkä fiiliksen mukaan kirjoittaminen voi olla sekin ahdistavaa. Paineen alla ne timantitkin syntyy, hehe.
  5. Kerro sun blogista ainakin yhdelle tyypille.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

"Tästä mieleeni heräsi kysymys, että onko meillä jokin tavoittelemisen arvoinen ideaalitilanne tämän paskan sietämisen kanssa."

 

Monna treenaa-blogissa oli aiheena ilkeisiin kommentteihin reagoiminen. Toiset ovat kovettaneet nahkansa ja oppineet elämään ikävän palautteen kanssa, kun taas toisella yrityksistä huolimatta nuo kommentit pääsevät ihon alle.

Tästä mieleeni heräsi kysymys, että onko meillä jokin tavoittelemisen arvoinen ideaalitilanne tämän paskan sietämisen kanssa. Onko osa vaan heikkoja yksilöitä, jotka eivät ole tarpeeksi treenanneet tätä hommaa?

Jos järjellä lähdetään pyörittelemään tätä asiaa, eikös ole aika loogista, ettei kenenkään kuuluisi olla toiselle ilkeä? Asia, joka toivottavasti suurimmalle osalle meistä kotona opetetaan. Jotain ihmeellistä tapahtuu, kun lähestytään aikuisuutta. Tämä ajatusmalli tuntuu unohtuvan. Asiaa ei auta internetin ihmeellinen maailma, jossa on loputon määrä kanavia, jonne voi käydä näpyttelemässä sysimustia kommentteja ilman, että sekuntiakaan miettii, miltä itsestä tuntuisi, kun joku tulisi oman ikkunan alle huutelemaan samoja juttuja.

Jokaisella on tietysti oikeus olla eri mieltä, ja erilaiset mielipiteet saavatkin parhaimmassa tapauksessa aivan loistavaa keskustelua aikaan ja antavat uusia näkökulmia rikastuttaen omaa ajatusmaailmaa.

Sitten on näitä kommentteja, joiden tarkoitus ei ole millään tavalla keskustella kirjoittajan tai muiden kommentoineiden henkilöiden kanssa. Tarkoitus on vain ja ainoastaan sanoa asiansa niin rumasti, että se varmasti sattuu. Mistä tämä tällainen oikein kumpuaa?

Unohtuuko meiltä se, että jokainen kokee tämän maailman eri tavalla? Me too-kampanjan yhteydessä nousi aika paljon keskustelua siitä, että minkälainen kohtelu lasketaan häirinnäksi. Osa on kokenut elämässään aivan järkyttäviä asioita ja jonkun mielestä niiden rinnalla pienemmät asiat eivät ehkä olisi varsinaista häirintää.

Tässä päästään siihen jännään hommeliin, että jokaisella meistä on erilainen elämä edessä ja takana. Henkilö, joka on joutunut raiskauksen uhriksi ja henkilö, joka ei ole sitä kauheutta joutunut kokemaan, eivät voi millään tietää, että miltä toisesta tuntuu. Se, että tässä maailmassa tapahtuu aivan järkyttäviä asioita, ei kuitenkaan luo mitään mittaria, jonka mukaan asiat määritellään. Me koemme asiat vain ja ainoastaan omien kokemustemme kautta.

Jos suurin koettu fyysinen kipu on nilkan nyrjähtäminen, on se tälle henkilölle mittarin ääripää kivun suhteen, eihän hänellä ole kokemusta mistään muusta. Toinen on saattanut olla jossain todella vakavassa onnettomuudessa, jonka seurauksena hän on ollut sairaalassa kuukausikaupalla aivan järkyttävissä kivuissa, joihin eivät edes vahvimmat lääkkeet tuo helpotusta. Tämän henkilön kokemus kivun ääripäästä on siis aivan erilainen.

Ihminen on siinä mielessä nerokas olento, että kokemukset elämästä, vaikeista ja ihanista asioista, ovat jokaiselle henkilökohtaisia. Tästä syystä kukaan miestä ei voi tietää tarkasti, miltä toisesta tuntuu. Onneksi jokainen voi olla omalla mittarillaan super onnellinen. Me emme voi yksinkertaisesti sanoa kenellekään, että sinä et tiedä mistään mitään, kun et ole kokenut näin ja näin kamalia asioita.

Me emme voi tietää, kuinka kamalilta asiat toisesta tuntuvat.

Jazz-terveisin,

Henriika S.

 

Ps. Haluaisin muistuttaa Tampere Jazz Happeningin lippuarvonnasta, joka on käynnissä tämän postauksen yhteydessä.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Edessä oleva maisema jakautuu tasan kahtia. Toisella puolella on hiljaisuus, metsät, oma rauha. Toisella puolella on lenkillä tervehtivät tuntemattomat ihmiset, talot, joissa isovanhemmat asuvat lastensa perheiden kanssa, poskisuudelmat, yhteisöllisyys.

Katselen siinä kumpaakin puolta ja aina, kun käännyn valitakseni toisen, kaipaan toista. Miksei näitä voi yhdistää kysyy ääni päässäni? Missä on minun kotimaani?

 

Tältä musta tuntuu aina, kun mieli vaeltaa toiseen kotimaahani Saksaan. Siellä olo on niin hyvä ja monille asioille tässä elämässä löytyy selitys, mutta pidemmän päälle tulee ikävä takaisin Suomeen.

Suomessa kaikki on hyvin, mutta joku ihmeellinen tyhjä kolo jää sinne syvälle sisimpään. Siellä pakkasilma viiltää, oli kesä tai talvi. Saksassa huomaan kolon kadonneen, mutta ennen pitkää huomaan taas, että jotain puuttuu. Eikö se ole koskaan tyytyväinen?

Tältä tuntuu ihmisestä, joka on kahden kulttuurin kasvatti. Tai ainakin tältä musta tuntuu. Sut on sekoitettu kahdesta eri väristä, mutta sen väristä kulttuuria ei ole missään muualla, kuin sun lapsuudenkodissa. Valitettava fakta kuitenkin on, että kellään ei olisi kivaa, jos meidän perhe muuttaisi takaisin vanhempieni kotiin. Siitä perhekulttuurista ei olisi enää kenellekään enää iloa.

Viime vuosi oli todella opettavainen ja monella tapaa ensimmäinen vuosi, kun osasin olla lähes oma itseni. Asuimme Hollannissa, eikä se tietenkään ole sama asia, kuin Saksassa asuminen, mutta niin lähellä se on, että kodilta se tuntui. Oudointa siinä lämpimän kotoisassa tunteessa on se, että pisin jakso Saksassa on ollut vain muutamia kuukausia ihan pienenä. Kerroinkin aikaisemmin, että mm. siellä multa varastettiin mun kaikkein rakkaimmat barbit. Edelleen tulee suru, kun mietin sitä tarinaa.

Voisi kuvitella, että jos on aina asunut Suomessa, tuntuu se kulttuuri susta täydellisen hyvältä, mutta tiedän ihmisiä, jotka ovat ihan supisuomalaisia, ja silti heidän henkinen kotinsa on jossain ihan muualla.

Ala-asteella olin usein kateellinen kavereilleni heidän ihan tavallisesta suomalaisesta perheestään. Kotona syötiin suomalaisia ruokia ja tehtiin suomalaisia juttuja. En kyllä tiedä yhtään, että mitä ne tosi suomalaiset jutut olivat, mutta olin päättänyt, että ne oli tosi suomalaisia ja ihan erilaisia meidän kotihommiin verrattuna.

Meidän kotona syötiin iskän ihmeellisiä sörsseleitä ja käytiin saksalaisessa joulukirkossa. Yhteen aikaan hartain toiveeni oli, ettei jauhelihakastikkeessa olisi ollut tomaattimurskaa ja hillosipuleita. Halusin vain sitä ihan tavallista ruskeaa jauhelihakastiketta, ilman mitään kikkailuja tai hapankaaleja.

Saranda kirjoitti jokin aika sitten tunteistaan toista kotimaataan kohtaan. Piti ihan palata siihen tekstiin ja katsoa, että mitä kommentoin silloin, kun ajatus tuntui jotenkin erityisen kirkkaalta:

"Tiiätkö en ollut ennen viime vuotta Hollannissa tajunnut, että myös mulla on tosi vahva henkinen koti Saksassa, vaikka olen asunut siellä pienenä vain pari kuukautta. Tietysti vuosittain käynyt sukulaisilla, mutta en ajatellut sen vaikuttavan niin vahvasti. Juurien puuttuminen, tai paremminkin katkeaminen, iski Suomeen takaisin tullessa. Olo oli tuttu ja turvallinen, mutta samalla ne asiat, joista oli nähnyt kunnolla ehkä ensimmäistä kertaa oman heijastuksensa, jäivät sinne. Monikulttuurisesta perheestä tuleminen on tosi suuri rikkaus, mutta on se välillä myös hämmentävää, kun haluaisi oikeastaan laittaa ne kaksi kulttuuria blenderiin ja muuttaa yhdeksi."

Eniten huomaan kaipaavani sitä tapaa, jolla tunteet näytetään. Toista uskalletaan koskea ja päivittäin halataan ystäviä ja perheenjäseniä. Alussa se tuntui jopa oudolta, mutta lopulta huomasin, että voi hyvänen aika miten kovasti pieni ihminen kaipaa sitä, että saa olla fyysisessä kosketuksessa toisten kanssa. En puhu nyt mistään seksuaalisesta kanssakäymisestä, vaan lähimmäisenrakkaudesta.

 

Kotona kyllä riittää lämpöä, jos sitä lähdetään pohtimaan.

 

Jos pitäisi tällä sekunnilla valita, että kummassa maassa asuisin, valitsisin Saksan. En osaa perustella valintaa järjellä tyyliin ”siellä on parempi terveydenhuolto ja keikkaliksat” koska näin ei ole, vaan tämä pohjautuu täysin tuntemukseen omasta henkisestä kodista.

Ennen Matiaksen tapaamista kuvittelin, että unelmieni mies odottelee varmaankin jossain ulkomailla, sillä kotona kaikki tuntui vähän väärältä. Tavallaan olin oikeassa, sillä Skotlannista Matias löytyikin. Hassua oli myös, että hänen unelmissaan rinnalta löytyi ulkomaalaistaustainen nainen. Molemmat olivat tavallaan oikeassa omissa kuvitelmissaan.

Vanhempani joutuivat tekemään valinnan, että kummassa maassa lapset menisivät kouluun, ja he valitsivat Suomen. Meillä ei ole lapsia, mutta kummallakin on tunne, että lopulta se henkinen koti saattaisi kuitenkin löytyä Saksasta. Toisella se on veressä, toisella ei, mutta se ei tee siitä yhtään sen vähemmän todellista.

On kuitenkin hyväksyttävä, että pieni tyhjä kolo jää asui missä tahansa, sillä palanen minusta jää aina toiseen kotimaahan.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ps. Haluaisin muistuttaa Tampere Jazz Happeningin lippuarvonnasta, joka on käynnissä tämän postauksen yhteydessä.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Pages