Ladataan...

Ihan kohta on meidän toinen hääpäivä. Tuntuu siltä, että ollaan oltu yhdessä jo vaikka kuinka kauan, vaikka oikeasti vasta ihan pieni hetki elämästä. Ollaan yhdessä toisaalta "normaaleja" pareja enemmän. Ollaan yhdessä koulussa, töissä ja kotona. Eli käytännössä aina. 

 

Sanotaan, että muusikkoa ei voi ymmärtää paremmin kukaan muu, kuin toinen muusikko. Luulen, että tämä väite pitää hyvin pitkälti paikkansa, ja omien kokemusten mukaan M ymmärtää mielenliikkeitäni todellakin paremmin, kuin kukaan muu. Emme ole päätyneet yhteen kuitenkaan siitä syystä, että olemme molemmat muusikoita, vaan siksi, että nautimme toistemme seurasta. Olemme yhdessä rakkaudesta toisiimme ja sama työ on vain boonus sen kaiken lisäksi (välillä myös harmiksi :D)

Olemme olleet yhdessä nyt neljä vuotta ja vuosi vuodelta olemme keskustelleet enemmän työn ja parisuhteen välille tehtävästä erosta. Teemme paljon töitä yhdessä ja varsinkin yhteistä ohjelmistoa kasatessa ja harjoitellessa tulee välillä käyttäydyttyä, kuin mikäkin idiootti. Lähestulkoon aina oikea syy huonolle tuulelle löytyy ihan jostain muusta kuin musiikista. Aamulla on kiireessä ehkä puhuttu vähän tiukempaan sävyyn yhteisistä kotitöistä, ja oman laiskuuden myöntäminen kiukuttaa edelleen. Siinä hetkessä tehdään kuitenkin töitä ja toisen näkeminen puolisona on suuri virhe.

Kuka meistä on puolisolleen samanlainen, kuin työkaverilleen? Toivottavasti ei kukaan. Voisi olla kotona vähän selittämistä, kun kävis pussaamassa heipat kotiin lähtiessä :D

 

 

Olisikohan erilaista, jos olisimme kummatkin vaikka kampaajia? Voisimme puhua työstä yhdessä, mutta emme ikinä tekisi samaan aikaan saman asiakkaan hiuksia. Toisaalta kuitenkin aina samalla alalla työskenteltäessa on arvostelun vaara olemassa. Vaikka kuinka yrittäisit naamioida sen rakentavaksi kritiikiksi, sen voi toinen helposti ymmärtää arvosteluksi, joten ÄLÄ TEE SITÄ. Vaikka kuinka haluaisit näyttää, että "mun tapa on parempi ja tehokkaampi", älä tee sitä. Itseasiassa tämä neuvo pätee myös työn ulkopuolella. Ei kannata oikeastaan koskaan neuvoa. Ainakaan sellaiseen "vaimomaiseen" tyyliin. Sen virheen tehdessään voi paeta paikalta hyvin nopeasti ja toivoa, että toinen suostuu vielä jonain päivänä puhumaan tai edes katsomaan silmiin. 

Tällä hetkellä suhdettamme rasittaa omalla tavallaan siis myös se, että olemme samassa koulussa. Luojan kiitos sentään eri vuosikursseilla. Näemme toisiamme kotona, koulussa, töissä ja meillä on vielä pitkälti samat kaveritkin. Nyt, kun näitä asioita kirjoittaa ylös alkaa jo vähän naurattamaan, että miten tämä meidän juttu voi toimia näin hyvin, vaikka nähdään toisiamme 24/7. Tämän lukeminen ainakin tuntuu kammottavalta. 

Löydän itseni välillä haaveilemasta elämästä opiskeluiden jälkeen. Vuoden päästä M valmistuu ja elämä muuttuu jo vähän erilaiseksi. Silloin kotiin tullessa toinen ei tiedä jo suurinta osaa sinulle päivän aikana tapahtuneista jutuista, vaan on paljon enenmmän kerrottavaa. Voi olla, että jossain vaiheessa parisuhteen ja perheen takia meidän on luovuttava yhteisistä projekteista, mutta toivon todella, ettei niin pääse käymään. Vaikka yhteinen aika opintojen parissa loppuu ja päättäisimme olla tekemättä töitä yhdessä, pysyy sama ammatti niin kauan, kuin kumpikin pysyy järjissään. 

Leikittelen välillä keikkakalenteria tutkiessani ajatuksella "oikeista töistä". On lopulta todella vaikea kuvitella M tai itseni tekemässä jotain muuta työtä, kuin muusikon työtä. Tuntuisi oudolta, jos toinen ei eläisi työn tuomaa epäsäännöllistä viikkorytmiä ja taiteilijakrapuloita (tunne joka tulee usein isojen projektien jälkeen). Ymmärtäisikö toista yhtä syvällä tavalla, vaikkei olisikaan muusikko? Lopulta persoona on kuitenkin se ratkaiseva tekijä kumppania valitessa, mutta kai tähän ammattiin hakeutuu samanhenkisiä ihmisiä aika suurella todennäköisyydellä ja siksi muusikot päätyvät helposti yhteen.

 

 

Välillä on oikeasti tosi rankkaa olla taiteilijan vaimo, mutta rankkaa on myös taiteilijan miehenä oleminen. Mulla on käynyt mieletön tuuri M:n kanssa, sillä en ole todellakaan diiva helpoimmasta päästä. 

Olis kiva kuulla, että miten eri ammatit näkyvät parisuhteessa, tai miten samalla alalla olevat kokevat sen vaikuttavan parisuhteeseen?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Ladataan...

Ladataan...

 

Laihdutus. Kiinteytys.Bikinifitness. Bootybuilding.
Näin poltat rasvaa menettämättä lihaksiasi. Kesäksi kuntoon neljässä viikossa.
Näin nautit kesästä ilman lihomista. Riisiä ja kanaa. 
Parsakaalia. 

 

 

Neljä vuotta sitten näihin aikoihin olin ollut 2 kuukautta elämäni miljoonannella dieetillä. Kuten kaikki muutkin aikaisemmat laihdutusyritykset, oli tämäkin saanut alkunsa itseinhosta. Olin täynnä raivoa ja valmis antamaan kaikkeni. Sillä erotuksella, että tiesin onnistuvani. En osaa selittää tarkemmin, että miksi olin niin varma, mutta tiesin vain onnistuvani. 

Olen ollu mielestäni aina hieman pyöreä lapsi. Tuntuu ihan kamalalta, kun tiedän, että jo 10-vuotiaana olin omasta mielestäni liian painava. Kaikki sai alkunsa ala-asteelta, kun terveydenhoitajalla käydessä kerrottiin paino. Tottakai luokassa painoja alettiin vertailla ja tajutessani olevani painavin, tunsin itseni ensimmäistä kertaa lihavaksi. Sen jälkeen en muista hetkeäkään, etten olisi toivonut olevani hoikempi. Todellisuudessa olin täysin normaalipainoinen.

Luokallani oli yksi tyttö, jonka kanssa tunsin yhteenkuuluvutta, sillä olimme kummatkin luokkamme pisimpiä ja sitä kautta myös painavimpia. Meille syntyi kieroutunut tapa mitata toistemme painoa siinä sellaisessa lasten lankkukeinussa. Kävimme istumaan omille puolillemme, suoristimme jalat niin, että lankku oli vaakasuorassa ja sitten nostettiin jalat ilmaan. Se kumpi jäi ylös oli sillä kertaa kevyempi. Yleensä se en ollut minä.

 

 

Niin kauan kuin muistan olen ollut huolissani ruuan riittävyydestä. Herkkupäivänä olin tietysti riemuissani, että herkkuja oli luvassa, mutta hyvin pian innostus vaihtui pelkoon siitä, että mitäs jos en saakaan tarpeeksi. Herkkuja piti olla paljon. Muutama karkki ei todellakaan riittänyt ja sipsejä meni helposti pussillinen. Harrastin lapsena ja nuorena kuitenkin jo jonkin verran urheilua, joten se tasapainotti herkkuja ja olin ihan normaalin kokoinen tyttö.

Lukioon mennessä homma vähän niin kuin räjähti käsiin. Urheilu jäi pitkien koulumatkojen ja musiikkiopistossa vietettyjen iltojen takia, mutta syöminen pysyi samana. On sanomattakin selvää, että jos treenikerrat tippuvat seitsemästä nollaan yhdessä hujauksessa, ja ruokailutottumukset pysyvät vanhan kulutuksen mukaisina, alkaa rasvaa kertymään. Näin se homma nyt vaan valitettavasti toimii ja näin se myös toimi omalla kohdallani.

Täysi-ikäisyyden jälkeen kuvioihin tuli tietysti myös baarireissut ja niiden jälkeiset mässäilypäivät, ja sepäs vasta vauhdittikin sen hetkistä massakauttani. Lisäksi niihin aikoihin olin löytänyt elämääni ihmisen, jonka kanssa oli helppo hautaututa sohvan nurkkaan ja natustaa sipseillä itsensä onnelliseksi. Tuntuu siltä, kuin olisin laittanut silmät kiinni muutamaksi vuodeksi ja sinä päivänä, kun uskalsin ne avata, en enää tunnistanut sitä tyyppiä, joka peilistä katsoi. Peilistä katsoi lähes 100 kiloinen nainen. Sinä päivänä otin kuvat itsestäni alusvaatteisillani ja oikeastaan vasta niitä katsomalla tajusin, mitä olin itselleni tehnyt. Kuvissa näkyi väsynyt nuori nainen, jonka urheilutaustasta ei ollut jäljellä enää yhtään mitään. 

Olin lukioaikana ja sen jälkeen aina välillä saanut hurjan motivaatiopuuskan ja ryhtynyt urheilemaan raivolla. Silloin minulla ei ollut hajuakaan terveellisestä laihduttamisesta ja ajattelin, että raivolla ja äärimmäsyyksiin menemällä tulokset tulevat parhaiten ja nopeimmin esiin. Laihduin aina muutaman kilon, jonka jälkeen palasin vanhoihin rutiineihin. Painoa alkoi taas kertymään ja liikunta jäi, kunnes 2.4.2013 päätin aloittaa Fitfarmin Superdieetin.

Neljä vuotta sitten se oli minun pelastukseni. Ensimmäistä kertaa joku muu sanoi, että näillä ohjeilla sinä laihdut ja niin tapahtuikin. Jatkoin dieettiä muutaman viikon pidempään, kuin ohjeissa sanottiin, ja kahdessa kuukaudessa paino putosi yli 15 kiloa. Se oli uskomatonta. Vaatteet jäivät liian suuriksi ja hymy alkoi palaamaan kasvoilleni. Aloin jälleen näkemään peilistä oman itseni. Olin niin motivoitunut, rakastunut terveelliseen elämäntapaan ja urheiluun, että vuoden kuluttua aloittamisesta olin 30 kiloa kevyempi

Ihan mieletön suoritus ja siitä kelpasi olla onnellinen. Olin onnellinen, mutten ollut vieläkään tyytyväinen. Laihdutusmatkallani olin unohtanut henkisen puolen kokonaan. Mieli ei ollut pysynyt mukana matkassa, eikä peilikuva ollut sitä, mitä kuvittelin sen olevan 30 kiloa pienempänä. Ihoni ei ollut myöskään ehtinyt palautua ja tuntui, kuin se olisi yhden numeron liian iso. Yritin jatkaa laihduttamista, mutta keho ja mieli alkoivat pistämään vastaan. Tunsin itseni huonoksi, kun itsekurini ei ollut enää niin luja. 

Nyt jälkeenpäin ajateltuna tarvitsin lepoa. Kehoni ja mieleni olivat uupuneet tuosta urakasta. Hitaasti paino alkoi nousta, kun aloin lisäämään kaloreita ruokavaliooni. Se tuntui kehossa hyvältä, mutta päässä ahdisti. Tuleeko minusta taas läski. Se oli ja on tavallaan edelleen yksi pahimmista peloistani. Mitä kaverit nyt sanoo, kun olen taas epäonnistunut. Mieleeni alkoi tulla niitä samoja häpeäntunteita, joiden takia olin joskus jäänyt kotiin, vaikka oli tarkoitus mennä kavereiden kanssa juhliin. En halunnut, että kukaan näkee mitä minusta oli tullut. En halunnut nähdä niitä katseita, kun muut huomasivat lihomiseni. Pelkäsin kuollakseni, että herään taas jonain päivänä siihen, että olen melkein 100 kiloinen.

 

 

Nyt voin sanoa, etten todellakaan epäonnistunut. Olen edelleen aivan normaalipainoinen ja fyysisesti hyvässä kunnossa oleva nainen. Viimeiset vuodet olen vain joutunut opettelemaan, etten mene äärimmäisyyksiin. Niitä ei voi pitää yllä ja elää hyvää ja onnellista elämää. Haluan rakastaa liikuntaa sen itsensä takia, enkä siksi, että se polttaa kaloreita. Haluan syödä terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, koska se tekee hyvää keholleni. Haluan olla tietyn kokoinen, koska muuten kehossani on tukala olla. Vaatteiden koolla ei pitäisi enää olla merkitystä. Jos ne ovat sopivat ja ovat oikean malliset, ne näyttävät myös hyvältä. Nykyään minulle on tärkeää olla terve.

Huomaan painossani ja syömisessäni selkeän yhteyden omaan henkiseen terveyteeni. Pitäessäni huolta onnellisuudestani ja henkisestä tasapainostani, haluan pitää myös huolta kehostani. Innostun urheilusta ja uusista resepteistä. Olen siis selkeästi tunnesyöjä. Tämä asia oli omalla kohdallani tärkeä oivallus. Minun on todella tärkeää pitää huolta henkisestä hyvinvoinnista, jotta muutkin palaset pysyvät paikoillaan. Vaikeinta laihduttamisessa ei ole ikinä ollut se itse laihduttaminen, vaan uusien elämäntapojen omaksuminen. Siksi en nyt enää lähtisi toteuttamaan Superdieettiä, sillä se on todella ehdoton. Neljä vuotta sitten se oli kuitenkin oikea tapa. Oli pakko laittaa uusiksi kaikki, jotta onnistuin. 

Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa osa vanhoista tottumuksista on edelleen jossain syvällä piilossa. Ne tulevat esiin heikkona hetkenä ja yrittävät houkutella takaisin sohvan nurkkaan sipsikulhon kanssa. Nyt yritän ehdottomuuden sijasta miettiä, että miten voin muuttaa tottumuksiani niin, että samanlaisia tilanteita ei pääse syntymään. Syön sipsejä edelleen välillä, mutta pyrin tekemään sen harkitusti ja hyvällä mielellä. Haluan nauttia ruuasta ja ravita sillä kehoani. En halua enää käyttää sitä lohduttamaan mieltäni.

Valehtelisin jos sanoisin, että peilistä katsoo tällä hetkellä ulkoisesti täydellisesti sellainen ihminen, joka haluan olla, mutta sisäisesti se tyyppi alkaa olla aika hyvällä tiellä. Olen matkalla tasapainoon ja se on nyt vain kestettävä. Tässä hommassa menee aikaa. 22 vuotta vaalitut tavat eivät muutu hetkessä. Tästä syystä olen jättänyt vaa'alla käymisen kokonaan ja mukanani kukee enää vain mittanauha. 

 

 

Mielestäni ei ole väärin tavoitella hoikempaa kehoa, mutta jotain on tehtävä ennen sitä. On hyväksyttävä itsensä tässä hetkessä ja se on se kaikkein vaikein asia.

Hyväksytkö sinä itsesi nyt tässä hetkessä?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Ladataan...

Jos ihosta virtaava öljy olisi haluttua tavaraa, olisin varmaankin miljonääri.

Minua katsoessa on oltava varuillaan, sillä kasvoni häikäisevät helposti. Valon osuessa kasvoilleni alkaa hipiäni kimmeltämään samalla tavalla, kuin Twilight Edwardin iho konsananaan. Hänen kanssaan olen samoilla linjoilla siitä, etten pidä tästä ominaisuudesta mitenkään erityisen paljon. Olemme vuosien saatossa lääkäreiden kanssa diagnosoineet ihoani monella tavalla, mutta yksi diagnoosi on ja pysyy. Öljyinen iho.

 

Voisi kuvitella, että esiintyvänä taiteilijana olisin asiantuntija kaikkien primereiden ja kiinnitystuotteiden ominaisuuksista puhuttaessa, mutta on tunnustettava, että kuulun siihen jengiin, jotka pesevät kasvonsa liian usein käsisaippualla. Jep. Not cool. Olen kyllä ihan taitava käsistäni ja kuvataidekoulusta käteen jääneet taidot auttavat varsinkin silmämeikin tekemisessä, mutta jos työn tulokset karkaavat sillä hetkellä, kun astut ulos ovesta, ei kukaan niitä pääse ihailemaan. On meilkeinpä se ja sama, että vetäisin vähän jotain väriä sormella luomelle ja painelisin keikalle. 

Meikki näyttää mielestäni usein oikeastaan aika hienolta, mutta kun se ei malta pysyä paikallaan. Täydellinen luomiväri lähtee muutaman tunnin päästä omille reissuilleen ja illan päätteeksi koko komeus on piiloutunut luomivakoon. Käytössä on ollut joku sellainen pohjustustuote, joka hillitse tätä karkumatkaa, mutta ilmeisesti liian kevyt versio näille säihkyluomille. 

Joskus olen haaveillut sen muodikkaan highlighterin käytöstä, mutta meikkaamisesta parin tunnin päästä koko naama on jo yksi highlight, niin se on nyt sitten vähän jäänyt. Voisi kuvitella, että tehokeino öljyisyysden vähentämiseksi olisi joku ihoa kuivattava tuote, mutta ei. Mitä kuivemmaksi ihoni muuttuu, sitä enemmän siitä puskee öljyä. Jos jotain positiivista tästä öljyputouksesta pitää reipiä, ehkäisee se ehkä vähän ryppyjen muodostumista. Paino sanoilla ehkä ja vähän.

 

 

Yksi vinkkivitonen kasvojen ihonhoitoon hihasta kyllä löytyy ja se on rasvaisin Apobase, joka markkinoilta löytyy. Putelin väri on punainen ja omalla kohdallani se on ollut suurin apu epäpuhtauksien kuriin saamisessa. Voisi kuvitella, että rasvaisen ja akneen taipuvaisen ihon paras kaveri olisi joku kuivattava voide, mutta eipäs ollutkaan. Luultavasti oma ihoni on oikeasti todella kuiva, mutta öljyisyys vain piilottaa sen alleen. Jos unohdan rasvata kasvot, huomaan sen heti vanhojen ystävien, finnien, saapuessa takaisin koristamaan kasvojani. 

Ihonhoidosta tuli mieleen yksi hieno tarina yläasteelta, josta muistuttaa pieni kolo nenänpäässä. Siihen kohtaan nimittäin yritti tulla finni joskus ja fiksuna tyttönä ryhryin puristelutalkoisiin huonoin seurauksin. Sille kohdalle tuli rupi, josta myöhemmin jäi jäljelle kohollaan oleva arpi. Aikani sitä arpea katseltuani otin sakset käteen ja leikkasin sen pois?! Siis LEIKKASIN?! Kuka idiootti kuvittelee, että tekemällä uuden haavan, vanha arpi katoaa? Niinpä. Joten tästä syystä nenänpäässäni on nyt pieni kolo muistuttamassa minua, että on parempi miettiä muutaman kerran ennen, kuin ryhtyy hommiin.

 

 

Todistettavasti meikki voi kuitenkin pysyä kasvoillani myös paikallaan. Se on nähty hääpäivänä. Aina vessassa käydessäni olin valmis tekemään korjaustöitä, mutta niille ei ollut tarvetta koko iltana. Luomiväri pysyi paikallaan täydellisesti. Mutta miten ihmeessä?

Jos siellä ruudun takana on joku joka tietää tästä aiheesta jotain, tarvitsen todellakin apua.   

Mitä tuotteita mun oikein täytyy hankkia, että meikki pysyy siinä, missä sen haluan pysyvän? 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ladataan...

Kesä on täällä ja niin on paljaat sääretkin. Rakastan kesää yli kaiken ja on ihanaa, kun ei tarvitse enää varautua kerrospukeutumisella. Rohkeimmat jättävät sukkahousut kotiin jo heti kevään ensimmäisenä lämpimänä päivänä, mutta itse sinnittelen ne jalassa niin pitkälle kuin pystyn. 

 

Kuulun siihen joukkoon, joiden reisien välissä ei ole ollenkaan tilaa. Reidet ovat kuin vastarakastunut pariskunta. Erottamattomat. Ne osuvat toisiinsa ja kävellessä hankaavat toisiaan vasten. Lopputuloksena on kipeä ja rikki mennyt iho.

Mielessä on edelleen muistot yläasteen luokkaretkeltä, jonne olin valinnut uuden hameen. Tottumattomana hametyyppinä en tajunnut siinä piileviä kivuliaita vaaroja. Käveltiin sen retken aikana todella paljon ja loppua kohden tihrustin itkua joka askeleella. Kotona vaurioita kartoittaessa hameen alta paljastuivat aivan vereslihalla olleet sisäreidet. Sen jälkeen en käyttänyt hameita vuosiin ennen kuin tajusin täydellisen pelastuksen olevan omassa vaatekaapissa. PYÖRÄILYSORTSIT. Nämä pituudeltaan täydelliset sortsit ovat kesieni pelastus. En nyt tarkoita niitä super spinnaajien pehmustettuja versioita, vaan sitä housujen mallia.

 

(Valkoiset ja elämää nähneethän ne on. Siis jalat. Ei siitä mihinkään pääse.)

 

Perus farkkusortseissa on pitkään näkynyt kaupoissa vain niitä perskannikat paljastavia itsetunnon kohottajia, joten olen jättänyt ne jo ihan siitä syystä sinne kaupan hyllyille. Näiden alushousumallisten sortsien kohdalla törmää myös tähän samaan hankausongelmaan, joten niiden jäädessä kauppaan kaikki voittaa. Pakarat pysyy lahkeiden sisäpuolella, eikä minua satu kävellessä. Farkkusortseja päälläni ei ole siis nähty hetkeen (nyt kaapista löytyy onneksi yksi täydellisen pituinen pari), mutta hameita ja mekkoja senkin edestä. 

Toinen mahtava puoli näissä sortseissa on se, että oikean mallin löytyessä ne nousevat navan korkeudelle siloittaen alushoususista mahdollisesti aiheutuvat muhkurat ja luovat täydelliset olosuhteet hameen käyttöön. Plussaa on myös, ettei ne jalassa tarvitse miettiä miten hame lepattaa tuulessa. Voi painella menemään pyörällä juuri niin lujaa, kuin huvittaa. Kadulla Marilynien tapahtuessa paparazzit saa korkeintaan kuvia jostain jännittävästä kuosista, joka sen päiväisissä sortseissa on.

 

 

Koen, että oma tyylini on välillä sen verran kauhea, ettei muotivinkkejä allekirjoittaneelta kannata kysellä, mutta mukavista vaatteista tiedän hyvinkin paljon. Mainittakoon vielä, että sortsit hameen alla on myös mainio keino ehkäistä kaikkien naisten kahua: pershikeä eli tuttavallisemmin pehiä. Tietysti ne onnelliset, joiden haarojen välissä pääsee kulkemaan raikas kesätuuli, eivät välttämättä allekirjoita tätä, mutta minulle sortsit luovat turvaa tuolista ylösnoustessa. Ei sillä, etteikö olisi aivan normaalia hikoilla takapuolen kohdalta, mutta itse tykkään siitä, kun hameen takaosassa ei ole pakaroiden muotoista hikilänttiä. 

 

 

Kuvista näkee, että polvet on joskus olleet pahasti ruvella, reisissä on vähän karvoja ja jalat on kaukana mallin jaloista ja kisakireydestä. Jalat osuu seistessä niin ankarasti yhteen, että polvet kolisee. 

Groningenissa on jo kesä (suomalaisen mittakaavassa) täysillä menossa, joten laitanpa tänään jalkaan pyöräilysortsit ja siihen kaveriksi kesäisen maksimekon.

 

Olisi hienoa tuntea kesätuuli haarojen välissä, mutten jää odottelemaan sitä ihmettä ja nautin kävelystä vastarakastuneiden reisien kanssa. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

 

Ne on täällä taas. Menkat.

Vatsa on turvonnut ilmapalloksi ja kaikki vaatteet kiristää. Yrität laittaa vielä viime viikolla oikein hienosti istuneen mekon päälle, mutta nyt se kiristää kaikkialta.

Ajattelit laittaa illan keikalle myöskin sirot nikkurimalliset korkkarit. Lähdön hetkellä yrität sujauttaa ne jalkaan, ja siro ei ole todellakaan ensimmäinen sana, joka sen hetkisestä tunteesta tulee mieleen. Jalkaterä puristuu kengän sisällä ja sivussa oleva vetoketju pitää runnoa kiinni.

Täytyy keksiä nopeasti joku muu vaihtoehto. Pitääkö taas laittaa ne venyneet ballerinat jalkaan. Näköjään on pakko, jos haluaa selvitä lavalla seisomisesta. Katsot jalkojasi vähän tarkemmin ja huomaat tehneesi saman mokan, kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Unohdit ottaa sukat pois jalasta paria tuntia ennen lähtöä ja nyt nilkkoja koristaa tarkkat jäljennökset raidallisista pupusukista. 

Eikö evoluution myötä olisi voinut kehittyä jotain muuta tapaa saada lapsia, kun nämä saakelin munasarjat ja niiden kaverit?

 

 

Ajan myötä olen oppinut tunnistamaan kehostani milloin on aika varautua viikon kestävään koitokseen. Välillä ottaa kuitenkin aivoon, kun niiden myötä musta tulee myös heikko mieliteoille. Pikkuhiljaa ja salakavalasti mielenlujuus alkaa järkkymään ja pienet äänet kuiskuttelevat päässä, että: 
 

"Miten ois nyt levy suklaata?"
 

Jokaisella kerralla vannon itselleni, että nyt pysyn vahvana, sillä sipsit ja suklaa ei auta tasan yhtään siihen turvonneeseen oloon. Kuitenkin h-hetken lähestyessä unohdan palopuheen, jonka pidin mielessäni ja alan uskoa siihen, että suklaa todellakin auttaa, eikä sipseistä tällä kertaa kerry mitään nesteitä. Seuraavana päivänä herään kakan maku kuivassa suussa ja vaatteita pukiessa ihoon sattuu, kun keho on kerännyt itsensä äärimmilleen nestettä. Kerran laulutunnille mennessä opettaja kysyi, että onko kaikki hyvin, kun mun silmät on niin syvällä silmäkuopissa yhden sipsinhuuruisen illan jälkeen.. Joo on. Söin eilen vaan pari pussia sipsiä ja suklaata (ja mulla on menkat).

 

 

Söin jossain vaiheessa useamman vuoden e-pillereitä, jolloin en tuntenut kehoni muutoksia samalla tavalla, kuin nyt. Lääkäri suositteli kohdallani useamman lätkän popsimista peräkkäin, joten nautiskelin todella kivuliaasta viikosta noin kerran neljässä kuukaudessa. Pillereiden käyttö vaikutti myös suuresti mielialaani ja lopulta lopetin niiden käytön, kun arki oli niin harmaata, että olin jopa valmis syömään masennuslääkkeitä. Merkkiä vaihdettiin, mutta mikään ei auttanut. Onneksi tajusin lopettaa ja nyt ilman minkäänlaisia ulkopuolisia hormoneja voin sanoa, että kehoni kertoo minulle paljon enemmän, kuin silloin. Se kertoo oikeastaan ihan uskomattoman paljon, kun malttaa vain kuunnella. Ihan kuin e-pillerit olisivat sanoneet keholleni, että: 

"Turpa kiinni! Täällä määrään minä"
 

Oikeasti elämä ei ole ihan kamalaa, vaikka tasaisin väliajoin osa elämästäni kuuluukin kuukautisille. Se on elämää siinä missä hetket ilman niitä. Niihin aikoihin syön poikkeuksellisesti kyllä aika hyvän määrän särkylääkkeitä, mutta se on pienempi paha, kuin harmaa mieli. Välillä, kun muistelen aikaa pillereiden kanssa, tulen todella surulliseksi. Palaan niihin ajatuksiin, jotka silloin pyörivät mielessäni. Tietysti kaikkea ei voi pelkästään niiden syyksi laittaa, mutta uskon, että pitkälti siitä syystä olin muttunut eläväisestä ja nauravasta ihmisestä täysin apaattiseksi ja aloitekyvyttömäksi.

Olen kuullut tarinoita oopperalaulajista, jotka eivät esiinny tietyssä vaiheessa kiertoa, sillä kuukautisten vaikutus ei ulotu vain tietyn alueen limakalvoille. Joillain vähemmän luotettavilla sivustoilla kerrottiin, että miehet voivat jopa tunnistaa naisen äänestä, että onko hänellä juuri sillä hetkellä kuukautiset. Kai naisetkin voi sellaisen taidon harjoitella? Itse olen keikoilla niin kiinni musiikissa, etten muista koko hommaa lavalla ollessa. Joskus ilmassa on ollut vaaran tuntua, kun särkylääkkeiden otto on mennyt liian myöhäiseksi, mutta kai se adrenaliini silläkin kertaa teki taikojaan. Se olisikin mahtava näky, kun solisti kävisi aina välillä lattialle sikiöasentoon ja lattian rajasta huutelisi bändikaverille, että "soita soolo" ja pahimman mennessä ohi hyppäisi takaisin mukaan biisiin :D Ehkä näin onkin joskus tapahtunut, who knows.

Vaikka kuinka yrittäisi työntää tämän punasävytteisen viikon ajatuksistaan, tulee se mieleen vähintäänkin kerran kuussa ja tällä kertaa huomasin, että mieltä ilahdutti jotenkin erityisellä tavalla. Best for Me-blogissa oli aivan ihana kirjoitus Menkkapaketti esiteinille, joka laittoi ajattelemaan omaa suhtautumistani tähän maailman luonnollisimpaan asiaan, joka kertoo meistä naisista ja meidän kehostamme niin paljon. Onhan tämä nyt lopulta kuitenkin juhlimisen arvoista hommaa. Tästä kirjoituksesta reipastuneena otinkin tavoitteeksi, että pidän aina pienen fiilistelyhetken, kun tämä aika kuusta taas koittaa. Pienet bileet omalle naiseudelle ja sille, että mun keho pystyy tähän kaikkeen. Ei ole todellakaan itsestäänselvyys, että kaikkien kehossa on asiat niin hyvin, että kuukautiset edes tulisivat. 

 

 

Nyt on siis syytä juhlaan ainakin kerran kuussa! On myös aika ostaa kauniit kengät turvonneille jaloille ja sellainen mekko, jonka ei ole tarkoitus toimia toisena ihona. Jos kerran välillä paikat turpoaa, niin miksei siihen voi varautua ja olla silloinkin lavalla hyvillä mielin. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Pages