Ladataan...

Tämän postauksen sisältö on sarjaa mitä hittoa. En edelleenkään tajua, kuinka joku voi ihastua henkilöön, jota ei ole olemassa. Minä näköjään kuitenkin pystyin siihen. 

Kyseessä on salaperäinen ja mystinen sankari Harry Potter. Kyllä. Vanha kunnon Harry Potter. Tähän tyyppiin olin lätkässä neljännellä luokalla. Kuka muistaa sen älyttömän hypen ja sekoavat ihmiset, kun uusi kirja julkaistiin? Ihmiset jonotti päiviä jonkun kirjakaupan edessä, että sai kirjan varmasti heti käsiinsä. Ei ollut mitenkään epätavallista, että jengi meni sekaisin niistä kirjoista, mutta mielestäni seuraavalle levelille menee päiväkirjan avulla tämän tyypin kanssa keskustelu. Kirjoittaminen alkoi siitä, kun sain isältäni työmatkatuliaisena kovakantisen muistikirjan, jonka kannessa komeilivat nuo maagiset kirjaimet. Harry Potter. Muistan edelleen sen fontin, jolla nimi oli kirjoitettu kirjan kanteen. Kannessa oli sellainen luukku, josta näkyi keltaiset silmät. Pöllö-Hedwigin viisaat silmät. 

Noihin aikoihin luokallamme oli muodissa pitää päiväkirjaa ja olin itsekin sitä muutamaan otteeseen yrittänyt, huonolla menestyksellä. Tuntui jotenkin oudolta kirjoittaa itselleen, joten Harry Potter-kirja tuli kuin tilauksesta. Sain päiväkirjan ja saatoin kirjoittaa sitä tavallaan jollekin toiselle. Ihan hauska ajatus ja myöskin toimiva, mutta sen sisältö. Voi hyvää päivää miten noloa. Tekstit alkoivat usein sanoilla: "Hei rakas Harry" tai jotain vastaavaa. Kerroin mitä olin päivän aikana tehnyt ja siitä, kuinka olisi ollu täydellisen ihanaa, jos hän olisi voinut jakaa ne hetket kanssani. Haaveilin tapaamisesta ja kaikesta yhtä järjettömästä. Tavallaan on ihan suloista, kuinka lapsen mielikuvitus pystyy luomaan niin vahvoja mielikuvia, mutta oikeasti. Todella noloa.

Taisin jo aikaisemmin mainita, että meillä on toisena kotikielenä saksa ja kerran isäni toi kotiin saksankielisen Potterin. Ajattelin, että nyt olisi sopiva hetki opetella lukemaan sujuvammin saksaa. Se oli virhe! Ainakin, kun ajattelen romanssiani Harry Potterin kanssa. Se loppui nimittäin siihen. Kirjan kasikuvassa Harry näytti aivan erilaiselta (kuin Suomessa julkaistussa versiossa) ja kaikki hänestä maalaamani kuvat hajosivat siihen paikkaan. Päätin jättää Harry Potterin yhden kesän kestäneen romanssin jälkeen. 

Jäljellä on enää yksi osa tätä paljastusten sarjaa. Seuraava ja samalla viimeinen paljastus (vähään aikaan) on yksi isoimmista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Asia, joka muutti kaiken ja asia, joka pelottaa omalla tavallaan varmasti monia. 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Nyt tökitään kepillä jäätä. Toivottavasti lapsuuden leikkikaverit eivät ole löytäneet tänne, nimittäin on aika tunnustaa jotain. En voi mennä vannomaan, että muutkin ovat syyllistyneet tähän, mutta voisin veikata, että edes yksi tällä planeetalla voi tunnistaa itsensä tästä kuvauksesta.

Lapsena en osannut ikinä leikkiä yksin. Viikonloppuna heräsin ihan todella aikaisin (aivan liian aikaisin, jos kysytään äidiltä) ja aloin kyselemään, että koska saa soittaa kaverille. Kotona meillä vallitsi sääntö, että ennen kymmentä ei saanut soittaa naapureille. Luojan kiitos meillä oli se sääntö, koska muuten pienet sormet olisivat näppäilleet numerot siinä seitsemän aikaan aamulla. Siitäkös naapurin Merja-täti olisi riemastunut ja toivottanut vaikka koko perheen kotiinsa aamukahville.. Jepjep. Ei ehkä.

Olin siis kova tyttö kyläilemään, sillä yksin leikkiminen ei vaan sujunut. Kerran äidillä taisi keittää vähän yli, kun inisin kokoajan korvan juuressa, että haluan naapureille leikkimään. Sain sillä kertaa jankkaamisesta rangaistuksen ja jouduin portaiden alle leikkimään yksin. Aika kauhea rangaistus, vai mitä ;) ? Kyynelten valuessa liikuttelin barbeja edestakaisin ja yritin puhua kaikkien repliikit, mutta jos ei osaa niin ei osaa. Todellakin toivon, että jos jonakin päivänä saan lapsia, he oppivat yksinleikkimisen jalon taidon. 

Tämä rangaistuspäivä ei kuitenkaan ole se, jonka takia joudun pyytämään kavereiltani anteeksi. Vaan sen takia, että viilasin heitä aina välillä vähän linssiin. Joskus kaverit pyysivät yöksi ja usein meninkin, jos sain vanhemmilta luvan, mutta välillä mahanpohjalla muljahteli sellainen outo tunne, että ei ole hyvä idea mennä yöksi. Yleensä, kun tämä yökylä kysymys nousi tapetille, oltiin kaverin luona leikkimässä ja lupa piti kysyä joko puhelimitse tai sitten juostiin pihan poikki kotiin ja mentiin kysymään lupaa. Alkuun saatoin olla todella innoissani asiasta, mutta jos kotiin päästessä mahassa oli se outo tunne, vaihdoin kysymishetkellä toiselle kotikilelle (saksa) ja sanoin, että kohta kun kysyn, että pääsenkö yöksi, niin voitteko sanoa, että nyt ei sovi. Olin sen verran nössö, etten kehdannut sanoa suoraan ja jos nyt miettii tarkemmin, niin miksi hyvän kaverin luokse ei haluaisi mennä yöksi? En tiedä, mutta joku mahanpohjalla sai tuntemaan niin.

Muljahtelu mahassa ei ole kadonnut vanhetessa minnekään. Nykyään osaan seurata aika hyvin omia tuntemuksia ja kehtaan myös sanoa suoraan, jos ei ole fiilistä, mutta toisaalta luotan välillä omaan intuitiooni ihan hölmön sokeasti. Esimerkiksi ravintolan valinta on välillä jäätävän työn takana. Tutkin netistä ruokalistoja ja fiilistelen kotisivujen ilmettä ja jos on päässyt käymään niinkin ikävästi, että ennen syömään menoa ei ole ravintoloita tsekattu netistä, ei se välttämättä ihan ykkösellä löydy. Käyn pyörimässä ravintoloiden lähellä tunnustelemassa minkälaisia fiiliksiä heräilee ja jos tuntuu hyvältä menen sisälle, mutta jos mahassa muljahtaa, on se ehdoton ei. En osaa sanoa mikä on ajallinen ennätys ravintolaa valitessa, mutta se on ollut sen verran pitkä, että seuralainen on ehtinyt jo muutamat nälkäkiukut kokemaan.

 

Onkohan kyseessä intuitio vai onko mun maha vaan välillä sekaisin? 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Tämä tapahtuma nousee mielen sopukoista aina tasaisin väliajoin. En ole siitä todellakaan ylpeä ja mietin, että miksi ihmeessä tein sen. Nyt vanhempana ja viisaampana ei tulisi mieleenkään asettaa rakasta isääni samaan tilanteeseen, mutta nuorena oli toisin. En ehkä osannut ajatella muuta kuin itseäni.

Tarina alkaa siitä, kun automme on pakattu täyteen matkatavaroita ja minä ja isäni olemme lähdössä matkaan. Tarkoituksemme on ajaa auto laivaan ja matkustaa Saksaan muun perheen edeltä. Välillä mietin, että teinkö sen mitä tein siitä syystä, että olin vihainen, kun äiti ja sisko eivät tulleet mukaan vai mikä mahtoi olla tekoni motiivi? Olin kuitenkin matkustanut kahdestaan isäni kanssa paljon ja muutenkin olin sellainen "isin tyttö". Lähtöasetelmat matkalle olivat siis aivan normaalit ja kaiken piti olla kunnossa.

Lähdimme matkaan ja olimme jo lähellä satamaa, kun se tapahtui. Kaikkien vanhempien kauhu. Oksentava lapsi liikkuvassa autossa, eikä toista aikuista mukana auttamassa. Pienen varikkopysähdyksen jälkeen matka jatkui taas uusissa vaatteissa kohti laivaa ja hommat näyttivät rullaavan jälleen ihan tasaisesti. Isä ajoi auton sisälle laivaan ja roudasi minut, matkatavarat ja itsensä hyttiin. Ensimmäinen etappi saavutettu!

Meillä oli tapana matkustaa usein laivalla Saksaan ja mielessäni on monta lämmintä muistoa lasten leikkialueelta. Muistot ovatkin vain omasta mielestäni lämpimiä, sillä olin se todella ärsyttävä kakara, joka aina kiipesi liukumäkeä väärään suuntaan estäen muita laskemasta. Olin keksinyt, että sitä kautta kukaan ei voi laskea ennen minua ja pääsen ylös päästyäni laskemaan ensimmäisenä. Nerokasta! Nyt, jos näkisin itseni tekemässä samaa, menisin pitämään pienen puhuttelun ja olen varma, että leikkipaikan säännöistä on keskusteltu vanhempieni toimesta kanssani aika monta kertaa. 

Parasta laivalla matkustamisessa on edeleen syöminen. Ruoka on aina ollut lähellä sydäntäni ja jossain vaiheessa olenkin saanut kärsiä siitä hitusen. Olemme isäni kanssa aikamoisia kulinaristeja ja mielessäni on monta lämmintä muistoa näiden notkuvien buffetpöytien lähellä viettämistäni tunneista. Huhujen mukaan laivalla on myös joskus ollut ravintolassa flyygeli ja mini-Henriika on käynyt vetätämässä sen äärellä jonkinnäköisen spektaakkelin kaikkien kanssamatkustajien kauhuksi ja toivottavasti edes vanhempieni iloksi..

Palataanpa kuitenkin takaisin tähän häpeäpilkkuun elämässäni. Siihen, kun lavastin isäni aika pahasti syylliseksi. Olimme siis päässet laivaan ja omaan hyttiimme, kun se tapahtui. Isäni alkoi vuorostaan oksentamaan ja tyylilleen uskollisena laittoi minua hieman paremmaksi. Hän ei nimittäin voinut nousta vessasta, sillä tauti oli laittanut kaikki päät kehosta sekaisin.

Sillä välin, kun isäni kärsi toiletin puolella ja yritti keksiä, miten selviää matkasta, oli meikäläisellä todella mahtavat metkut mielessä. Kävelin hytissä sijaitsevan puhelimen luokse ja otin sen käteeni. Näppäilin numeron, joka seinässä lukee ja annoin runosuonen sykkiä. 

"Henriika täällä. Minut on jätetty aivan yksin tänne hyttiin."

Voitte kuvitella, kuinka riemuissaan isäni oli tästä. En tietenkään ollut hytissä yksin ja tiesin sen 100% varmuudella. En tiedä oliko isälläni vessan ovi auki, mutta voisin veikata, että hän oli jättänyt sen auki valvoakseen minua. Joten siinä minä juttelin "mukavia" luuriin, kun isäni istui vessassa, eikä voinut liikkua, sillä tavaraa tuli päästä jos toisestakin. 

Jäkeenpäin tälle tapahtumalle on naurettu monet kerrat vedet silmissä, mutta sillä hetkellä hommasta on ollut huumori kaukana. Aiankin kaikkien muiden mielestä, paitsi minun. Onkohan muilla tällaisia kokemuksia omasta lapsuudestaan, vai olenko ainoa kauhukakara?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S. 

Ladataan...

Salaisuudet on kutkuttavia asioita. Muistan varsinkin lapsuudesta useita hetkiä, kun joku kavereista hiljensi ääntään ja sanoi: " jos mä kerron sulle nyt tän jutun, niin älä sit kerro tätä kenellekään..." Salaisuuksien jakamisesta tulee aina jotenkin sellainen liittoutunut fiilis. Vain tietyt ihmiset tietää hartaasti varjellun salaisuuden ja pelkkä katse riittää paljastamaan, että "mä niiin tiedän mitä sä ajattelet".

Ajattelin avata pelin täällä blogissa viiden salaisuuden sarjalla ja hankkia uusia liittolaisia, joiden kanssa voidaan katsoa toisiamme virtuaalisesti silmiin ja tietää, että meillä on yhteinen salaisuus. Näin julkisesti kirjoitettuna salaisuudet tulee olemaan kaikkien teidän tuhansien (okei, ehkä neljän) lukijan tiedossa, mutta ne on silti meidän salaisuuksia. 

Otsikko paljastaa jo pienen osan tätä salaisuutta, joten tässä se nyt tulee: Hammer throw eli suomeksi moukarin heitto. Teinivuosien rakas ja aina niin mediaseksikäs harrastus, josta sain kuulla kyllästymiseen asti todella rohkaisevia kommentteja. En ihan tajua, miten yläkoulussa muuten niin herkän tytön mieli ei järkkynyt yhtään, kun pojat vertaili saksalaisiin kuulantyöntäjänaisiin, jotka vahingossa muuttuivatkin miehiksi. 

En ole todellakaan ollut mikään superurheilija, mutta pidin liikunnasta kuitenkin aina. Alakoulussa liikkuminen rajoittui pitkälti koululiikuntaan, mutta annoin siellä todellakin kaikkeni. Pääsin yleensä mukaan koulujen välisiin urheilukisoihin, vaikken silloin vielä harrastanut mitään lajia, koska jos jotain tein, niin tein sen sitten kunnolla. Olin ja olen edelleen ihan saakelin huono häviäjä. 

 

Ensimmäinen suuri urheilukärpänen, joka minua puri, oli uintikärpänen. Taisin olla 10-vuotias, kun tajusin, että harjoittelemalla voi oikeasti parantaa tekniikkaa ja sitä kautta 25m vapaauinnin aikaa. Pyysin äitiä ja isää kuskaamaan minut uimahallille pari kertaa viikossa koulujen välisten kisojen lähestyessä ja treenasin yksin uintia. Joskus, jos sain kaverin mukaan, laitoin hänet istumaan altaan reunalle ottamaan aikaa. Oli varmaan todella mahtavaa käydä meikäläisen kanssa puolikoimassa.. Uintireissussa oli myös aina yksi vähän vähemmän urheilullinen juttu osana ohjelmaa. Nimittäin uimahallin superhypermegamaukas tuplajuustohamppari. Ostin sen muutamalla eurolla altaiden puolelta pienestä luukusta, joka johti kahvioon, ja sitten istua kökötin siinä porealtaan vieressä tuolilla ja maiskutin menemään. Välillä, jos huvitti, söin kaksi. 

Ennen yläkouluun menoa olin pyytänyt vanhemmiltani lupaa aloittaa uinnin ihan oikeassa uintiseurassa, mutta armottoman treenaamiseni ansioista olisin päässyt heti edistyneiden ryhmään, jonka harjoitusmäärät olivat 5-7 treenin luokkaa viikossa, joten jouduin luopumaan siitä unelmasta. Siinä vaiheessa harrastuksiini kuului kuitenkin jo musiikki ja pari iltaa oli varattu musiikkiopistolla heilumiseen.

Yleisurheiluun ja moukarin heittoon tutustuin ihan vahingossa, kun parhaan kaverini äiti raahasi minut mukanaan yleisurheilukentälle. Sille tielle jäin ja vuoden höntsäilemisen jälkeen huomasin, että treenikertoja alkoi olla yhtä monta, kuin on viikonpäiviäkin. Olin todella onnekas, että minulla oli musiikki ja urheilu. Ilman niitä olisi tullut tehtyä vielä enenmmän teinihölmöilyjä.

Syy miksi moukarinheitto valikoitui ensimmäiseksi salaisuudeksi on se, että se opetti salitreenaamisen salat paljon ennen, kuin olin edes kuullut sanasta fitness. Silloin kävin salilla tekemässä lajia tukevia treenejä ja 14-vuotiaaksi tytöksi ilmassa liikkui ihan kiitettävän painavia rautoja. On jotenkin jännä miettiä sitä aikaa ja omaa suhdetta treenaamiseen ja ruokaan. En todellakaan miettinyt, että mikä liike menee parhaiten pakaroille saatikka laskenut kaloreita. Söin kun oli nälkä (ja sehän oli usein) ja treenasin, koska halusin olla parempi ja vahvempi. Nykyään mielessä on ehkä vähän liiankin pitkälti näiden gluteusmaximusdiximusten kasvattaminen.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Ladataan...

Hola!

Täällä huutelee 25-vuotias laulaja, jonka juuret juontavat kaupunkiin, josta on ponnistanut ihmeellisen monta eri musiikkityylien huipulla kekkuloivaa artistia. Lapsuuden muistoni sijoittuvat siis niinkin ihmeelliseen paikkaan, kuin Lohjalle. Ne, jotka tietävät missä tämä kaupunki sijaistee, osaavat sijoittaa sen n. tunnin ajomatkan päähän Helsingistä, eli juuri sopivan kauas, että meihin Lohjalaisiin tarttuu ripaus landespedeilyä. Voin kuitenkin paljastaa, etten enää asu Lohjalla, enkä tällä hetkellä edes Suomessa. Tässä postauksessa olevat kuvat eivät siis ole arkistojen aarteita, vaan täällä alkaa olla jo melkein kesä!

Miksi minä päätin tämän blogin tänne puuhata on varmaan kysymys, joka sinun ja vähän myös minunkin mielessäni pyörii. Vastaus siihen on hyvin yksinkertainen. Kirjoittaminen on ihanaa ja tällaisen lavalla heiluvan diivan mielestä vielä ihanampaa siitä tekee se, että sitä pääsee lukemaan muutkin ihmiset ja saan huomiota! Jes! Melkein sama, kun keikalla olis, mutta nyt voinkin tehdä sen kotona himakalsareissa.

Mitä täältä blogista voi tulevaisuudessa löytää? Tarkka sisältö on minullekin vielä vähän mysteeri, mutta luotto hyviin juttuihin on todella vahva. Aiheet tulevat olemaan hyvin pitkälle muusikon elämään liittyviä eli ihan tavallisia juttuja lavalta käsin katsottuna ja välillä sieltä roudarin ja yleishärvääjän näkökulmasta. Onneksi koko elämäni ei ole yhtä diivailua ja siihen kuuluu ainakin pari kaveria ja sitä kautta jonkinlainen sosiaalinen elämä, joten muutama sananen sellaisista asioista saattaa olla myös tulossa. 

Pääperiaatte tässä hommassa tulee olemaan sama, kuin biisien kirjoittamisessa. Inspiraation iskiessä on pakko tehdä töitä niin paljon, kuin juttua riittää. Se on varmaa, että kaikki ei tykkää samasta musiikista, joten voi olla, että minun runoilunikaan ei maistu kaikille. 

Tervetuloa mukaan elämän pituiselle rundille!

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

(Ps. Jos mielen päällä polttelee jo nyt joku kysymys tai aihe josta haluat kuulla juuri meikäläisen mietteitä, niin laita ihmeessä tulemaan!)

Follow my blog with Bloglovin

Pages