Ladataan...

Mä olen tullut tähän blogiskeneen mukaan siinä vaiheessa, kun blogien päiväkirjamainen kausi on ollut jo takana päin. Nykyään kirjoitetaan paljon vinkkejä, reseptejä ja elämänohjeita. Toisaalta aina, kun joku superbloggari on kysynyt, että mitä lukijat tilaisivat, on vastaus ollut, että "sitä perus arkea vaan".

Jos laitan instagramiin tai tänne vastaavan kysymyksen, saan ehkä kaksi vastausta, mutta niistäkin yleensä toinen tilaa sitä tavallista elämää.

Nyt sitä piisaa. Täytyy muistaa (siis minun), ettei tämä teksti paikkaa sitä, että kavereille ja perheenjäsenille olisi myös hyvä soitella. Jossain kohtaa tätä kevättä huomasin nimittäin, että puhelin ei enää soinut ja syy siihen on ihan puhtaasti se, että mä en ole soittanut kenellekään tai tajunnut kysyä niiden kuulumisia. Eli ihan aluksi terveiset täältä Mää mää -landiasta. 

Mitä Mää mää -landiaan kuuluu, kun musta ei kuulu edes kavereille mitään? No hyvää kuuluu. Mä olen jopa vähän pelottavalla tavalla ollut tässä viimeisten viikkojen aikana onnellisempi, kuin pitkiin aikoihin. Samalla päässä pakottaa ihan jäätävä stressi. Vuoden vaihteessa päätettiin lähteä tuottamaan Summer Jazz Club -konserttisarjaa, ja sen parissa on saanut painaa menemään yllättävän paljon. Vähemmällä olisi aivan varmasti pärjännyt, mutta mulle sellainen ei ole vaihtoehto. Joko kaikki ja niin hyvin, kuin vain ikinä osaa, tai sitten ei tarvitse tehdä mitään.

Klubin osalta on siis tullut säädettyä vaikka ja mitä. Aluksi näytti, että keikkarintamalla helpottaa jo tuossa huhtikuussa, mikä olisi ollut hyvä asia ajankäytön kannalta, mutta kukkaro kiitti, kun siihen tuli vielä pari viikkoa kaupunginorkesterissa soittamista. Tein viimeisen keikan kunniaksi treeneistä yhden vlogin myös tänne blogiin

Kaikenmaailman töitä on siis piisannut. Osasta saa palkkaa ja osasta ehkä joskus tulevaisuudessa, tai sitten ei. Aika näyttää. 

 

 

Onko mulla muuta elämää, kuin työt? Vähän pelottavasti näyttää siltä, että ei. Kotona on ollut ihmeellinen tunnelma, kun kummatkin tekee ihan järkyttävän kovasti hommia. Toinen tekee parhaansa, että saa paperit ulos koulusta, ja toinen sinkoilee muuten vaan joka paikkaan, että varmasti olis tarpeeksi monta lusikkaa sopassa.

Okei, kyllä me käytiin treffeillä mun lapsuuden ystävän Elias Kaskisen keikalla perjantaina, mutta parisuhdeaikaa on tilauksessa kyllä vähän enemmän tuonne tulevaisuuteen.

Oudointa tässä on se, että olen silti ihan hurjan onnellinen. Ei käy millään tavalla järkeen, mutta joku ihmeellinen euforia on laskeutunut mun ylle, ja tässä mä nyt vaan liihottelen Hubba Bubban tuoksuisessa pilvessä. Onkohan tää härdelli sulattanut mun aivoista jonkun tosi tärkeän osan?

On mulla oikeasti pieni iso aavistus siitä, miksi elämä ei ole syöksynyt epätoivon mustaan aukkoon. Olen päättänyt, että kaikki hoituu. Jälleen voin lainata viisaan isäni sanoja ja todeta, että "näin se nyt vain on". Se miksi kaikki tulee menemään putkeen, on jo ihan eri fiilistelypostaus. Siihen liittyy hyvin vahvasti se, että kalenterissa on kesäkuun ensimmäisenä maanantaina yksi merkintä, jonka jälkeen siellä ei lue mitään.

Se on tyhjä, koska *rumpujen pärinää* me lähdetään kuukaudeksi hurvittelemaan tuonne Ruotsin, Hollannin, Saksan, Sveitsin ja Italian maille. Reissun voimalla teen oikeastaan ihan mitä vain. 

Kesäkuun koittaessa tulee tämä blogi täyttymään vähän erilaisesta elämästä. Lomailijan elämästä.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Tämä postaus on yhtä sekava, kuin mun pää. 

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Hyvä keikka. Se voi pelastaa kaiken. Sen aikana naurattaa, itkettää, värisyttää, sykähdyttää, pakahduttaa, ihmetyttää ja lopulta se jää lämmittämään sisintä vielä moneksi päiväksi.

Tämän kaiken muistin taas eilen. Joku voi miettiä, että miten muusikko jaksaa kuunnella omien töiden lisäksi jonkun toisen töitä ja vielä nauttia siitä. Keikkoja saattaa helposti lähteä kuuntelemaan tosi analyyttisesti henkinen muistikirja kädessä, ja jos oikein huonosti käy, on päähän eksynyt myrkynvihreät kateudenlasit. Ne lasit on muuten kaiken pahan alku, ja inspiroituneen muusikon tuho ja turmio.

Mä uskon, että muusikolle on tosi tärkeää käydä toisten keikoilla ja tietoisesti tehdä itselleen selväksi, että nyt muuten nautitaan. Eilen sydän räjähti sen verran kovasti onnesta, että ystävien keikan jälkeen kävelin sateessa kauppaan ostamaan kissanruokaa ja jäätelön itselleni matkaevääksi. Mulla oli niin lämmin olo, ettei jäätelö tuntunut yhtään typerältä ajatukselta. Kävellessäni kotiin olin lähinnä fiiliksissä siitä, että viileällä ilmalla jäätelö ei sula niin nopeasti.

 

 

Olen useasti pyöritellyt tätä kateusasiaa toisten keikkoja ja uraa seuratessa. Aina välillä se nostaa päätään ja meinaan jäädä pötköttelemään siihen haisevaan mätälammikkoon. Myrkylliset kaasut kiemurtelevat nenän kautta aivoihin ja päässä syntyvät dialogit on ihan järkyttävää kuraa. Mätälammikosta täytyy nousta todella sähäkästi ylös, muuten käy köpsäys.

Lopputulema on (onneksi) aina tähän mennessä ollut se, että toisen menestys ei ole multa pois. Tyyppi on sen omalla tekemisellään ansainnut, joten eipä siinä sitten mitään. Mä olen puuhannut omia juttujani ja ne on johtaneet tähän pisteeseen. Yllättävimmät tilanteet on yleensä sellaisia, mitkä saavat mut ihannoimaan jotain, mitä en edes halua. Mietin esimerkiksi, miksi mä en ole isoilla lavoilla laulamassa ja tanssimassa vaikeita koreografioita, ja ihastelemassa, kun tuhannet ihmiset laulaa mun biisejä ulkoa.

No siksi, koska mä en tee sellaista musiikkia, se ei saa mun sisintä värähtelemään. Musta on tosi hienoa käydä fiilistelemässä, kun kaverit toteuttaa unelmaansa tekemällä sellaisia keikkoja. Silloin siellä yleisössä mä oon aivan tiloissa, mutta jos vaihtaisin paikkaa artistin kanssa, en olisi pitkässä juoksussa onnellinen. Mun onni löytyy niiltä keikoilta katsomon puolelta.

Jotain mä kuitenkin otan talteen niistä hetkistä, kun kateus meinaa vallata mielen. Laitan inspiraatiolasit päähän, huomaan ihailevani lavalla olevia esiintyjiä ja talletan ne tunteet sinne, mistä motivaationlähde löytyy. Sen jälkeen sanon itselleni, että nyt: 

Nauti. Tämä on sinulle, ei sinulta pois.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kuka olisi arvannut, että blogiin tulee vielä yhtenä kauniina päivänä asukuvia? No varmaan kaikki muut paitsi minä. Päätin tehdä asiassa poikkeuksen, koska eilen oli niin hyvä fiilis. Kuvat on eilisestä Glamour & Glam -konsertin asusta, kun teemana oli hippimeininki. Tässä on mun tulkinta aiheesta niillä vaatteilla ja härpäkkeillä, joita kaapista löytyy. 

 

 

En oikeastaan edes tiedä, mitä näissä asupostauksissa pitää olla, joten omalla tyylillä mennään tässäkin asiassa, hah. Mä haluan kertoa teille siitä fiiliksestä, joka mulle tuli, kun katsoin itseäni peilistä. Mietin, että vitsi. Toi tyyppi tuolla on oikeasti kaunis. Se näyttää onnelliselta.

Ja sitä mä olin ja olen edelleen. Olen aika varma, että nämä kuvat ei olisi omaan silmään niin miellyttäviä, jos fiilis olisi ollut huono. Nyt kuvista tulee mieleen se kutkuttava fiilis, kun keikkaan on aikaa enää tunti. Vaatteet tuntuu mukavalta päällä, ja ennen keikkaa saa vetää vielä yhdet suosikki korkkarit jalkaan (ne on esteettisesti yhdet ihanimmista, mutta jalassa aivan karmeat, siksi vasta just ennen keikkaa).

Tämä postaus kuulostaa kyllä niin ällöttävän positiiviselta ja "ah sisäinen kauneus on kaikkein tärkein asuste" -tyyliseltä paasaukselta, mutta vähän niin se taitaa olla. Ainakin musta tuntuu, että vaatteet näyttää paremmilta päällä, kun mulla on hyvä fiilis kantaa niitä. Tietysti sitä hyvää fiilistä edesauttaa se, että ne on oikeasti myös omaan silmään miellyttävät. 

Tämä asu koostuu siis siitä sisältä kumpuavasta onnesta, keikkajännityksestä, lauantai-illan huumasta, H&M:n haalarista, kahdesta sulkakorviksesta, isin työmatkatuliaisina joskus ala-asteella saaduista rannerenkaista, lettikiharoista, Nycin reissulta ostetuista Vanseista, jotka vaihtuivat korkkareihin ja meikistä, joka pysyi koko illan paikallaan. Tykkään itseasiassa todella paljon meikkaamisesta, mutta tiedot tuotteista on aivan luokattoman huonot. Eilen repäsin ostamalla (kuulemma) hyvän luomivärinpohjustajan, uusia ripsitupsuja ja grande finalena vielä jonkun suihkeen, jolla meikki viimeistellään jäämään paikalleen.

Huomasin tätä kirjoittaessa, että mun "parhaimpiin asuihin" liittyy aina joku vahva tunnelataus. Eli se fiilis saa ne mun mielessä näyttämään vielä hohdokkaammilta.

Kommentteihin olis ihana saada teidän suosikkiasujen tarinoita!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Edellisessä postauksessa on video sinfoniaorkesterin harjoituksista. Käy tsekkaamassa, jos vähääkään kiinnostaa, miltä meno näyttää lavalta katsottuna.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Jyväskylässä pärähtää tänään illalla käyntiin todella loistelias spektaakkeli. Monta eri tahoa yhdistää voimansa, ja tämän tuloksena syntyy Glamour & Glam Flower Power -konsertti. Allekirjoittanut laulaja on saanut taas elää kaksoiselämää ja olla Jyväskylä Sinfoniassa bassopasunistina viimeiset pari viikkoa. Tämän kevään bassopasuunakeikat huipentuvat luultavasti huomiseen ja sitten painetaan taas menemään laulukeikkojen parissa.

Kuvasin eilen harjoituksissa vlogia, jonka julkaisen täällä blogissa nyt teidän iloksenne. Olkaa hyvät!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Jyväskylän kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä on nyt jo melkein vuoden verran pyörinyt Peter Pan -musikaali. Sen pääosassa temppuilee Peter Panina Saara Jokiaho, joka on koulutukseltaan myös muusikko. Minua kiinnosti kovasti, miten Saarasta tuli näyttelijä, ja miten juuri musiikki on vaikuttanut hänen polullaan.

Kuka on Saara?

Juureni juontavat Vantaalle ja ihan alkujani olen viulisti. Oikeastaan täysi-ikäisyyteen saakka minua saattoi kutsua viulistiksi. Koulutukseni puolesta olen alun perin klassinen laulaja, takana on myös muutama vuosi varhaismusiikkikasvatuksen opintoja Stadialla ja viimeisimpänä valmistuin muusikoksi vuonna 2011 Lahden Ammattikorkeakoulusta Musiikki- ja draamainstituutin musiikkiteatterilinjalta.

Olet näyttelijä, mutta onko se ollut unelmasi aina?

Ei oikeastaan. Kaikki näyttelemisen elementit ovat kyllä olleet läsnä elämässäni, mutta varsinaisesti näyttelijän ammatista en vielä lapsuudessa haaveillut. Harrastin musiikkia tavoitteellisesti, tanssin paljon erilaisia tyylilajeja ja kirjoitin tarinoita. 9-vuotiaana sanoin, että minusta tulee isona laulaja tai kirjailija. Ollessani 16-vuotias muutimme Amerikkaan ja siellä aloin kirjoittamaan tarinaa, josta tuli lähemmäs 100 sivuinen.

Opiskelit pitkään musiikkia ja kaikki tutkintosi ovatkin erilaisia muusikon tutkintoja. Mikä sai sinut siirtymään klassisesta laulusta musiikkiteatterin pariin?

Opiskellessani Helsingin Konservatoriossa klassista laulua minulla oli myös bilebändi, jonka kanssa keikkailin aktiivisesti. Kävin kesäisin pop/jazz-leireillä, ja syksyllä palatessani takaisin opintojen pariin, jouduin aina miettimään uudestaan omaa identiteettiäni laulajana. Kuka halusin oikeastaan olla? Tasapainoilin klassisen ja kevyen musiikin välillä, enkä oikein löytänyt paikkaani vain toisesta tyylilajista. Musiikkiteatterista löysin viimein ratkaisun, kun oivalsin, ettei minun tarvitsekaan valita vain jompaakumpaa. Sain käyttää kaikkia tyylejä, ja monipuolisuuteni nähtiin vain hyvänä asiana.

Lahdesta musiikkitetatterilinjalta valmistumisen jälkeen olin Helsingin Kaupunginteatterissa vierailijana Viulunsoittaja katolla -musikaalissa, jonka jälkeen työskentelin vuoden verran Imatran teatterissa kiinnityksellä. Opiskeluaikana tein harjoittelut Oulun kaupunginteatterissa, Kouvolan teatterissa ja Lahden Kaupunginteatterissa. Jyväskylässä olen nyt ehtinyt olla 4 vuotta.

Näyttelijän työ on paitsi henkisesti myös fyysisesti todella kuormittavaa työtä. Kuinka eri roolit vaikuttavat valmistautumiseen?

Harvoin näyttelijälle sanotaan, että sinun on opeteltava jotain todella vaativia temppuja uutta roolia varten. Rooleja saa toteuttaa omista lähtökohdistaan ja kunnosta huolehtiminen jää näyttelijän vastuulle. Nyt Peter Panin aikana meillä on ollut tapana tehdä pari tuntia ennen näytöstä todella intensiivinen hiit-treeni. Joskus harjoituskauden aikana, kun tuli tehtyä vain vähän kevyempi lämmittely, meinasi takareisi vetää heti kramppiin.

Valmistautuminen näytökseen ei suinkaan aina ole yhtä intensiivistä. Esimerkiksi Jekyll ja Hyde -musikaalin aikana en urheillut ollenkaan. Rooli ei vaatinut sitä, joten se vain jäi. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu todella hurjalta, etten liikkunut silloin vapaa-ajallani juuri ollenkaan.

Voisi ajatella, että rooliin valmistautuminen alkaa puolisen vuotta ennen näytösten alkamista, mutta todellisuudessa ajattelen, että niihin valmistautumien on alkanut jo lapsena. Taitoja karttuu pikkuhiljaa ja nytkin Peter Panissa saan tehdä temppuja, jotka olen lapsena oppinut. Lempipätkäni musikaalissa onkin tapahtumasarja, joka alkaa Nimen arvaus -oopperasta ja päättyy varjon irrottamiseen. Siinä pääsee tekemään kaikki temput, jotka suinkin osaa. Sen treenaaminen oli fyysisesti hurjan raskasta, mutta kun kaikki ne kohtaukset on saanut tehtyä onnistuneesti, on todella voitokas olo.

Työsi on jonkun toisen persoonallisuuden omaksumista. Kuinka onnistut säilyttämään oman itsesi kaikkien roolihahmojesi keskellä?

Työstäessäni roolia en yritä löytää tunteita omista henkilökohtaisista kokemuksistani, vaan päämääräni on oppia tuntemaan roolin tunteita. En itse kannata työskentelytapaa, jossa ammennetaan omista tunteista ja kokemuksista. Sen, mitä omista kokemuksistaan voi ottaa mukaan näyttämölle, on fyysiset tunteet, joita vaikkapa vihassa tuntuu. Esimerkiksi kuinka hengitys muuttuu: onko se pinnallista vai syvää, nopeaa tai hidasta. Opintojeni aikana harjoiteltiin juurikin sitä, kuinka tunteita voidaan fyysisesti kokea ilman, että on revittävä itsensä rikki välittääkseen tunnetilan yleisölle.

 

 

Lopuksi:

Jos sinun pitäisi nyt valita joku musiikillinen tyylilaji, mikä se olisi?

Sanoisin, että kaikkein ominta minulle on pop/soulmusiikki. Olen kuitenkin jatkuvasti liikkunut kohti vähäeleisempää musiikkia, jossa teksti on tärkeässä asemassa. Aikaisemmin käyntikortissani onkin lukenut ensimmäisenä laulaja, mutta nykyään siinä lukee näyttelijä. Musiikillisessa suuntautumisessani on myös huomattavissa juuri tämä näyttelijäidentiteetin vahvistuminen. Haluan tulkita musiikkia yhä enemmän teksti edellä.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Peter Pan -musikaali pyörii vielä kuukauden verran. Lippuja voit ostaa täältä.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages