Ladataan...

 

Yleensä aina, kun päätän aloittaa kirjoittamisen, muotoilen jonkun otsikon itselleni, jonka alla olisi tarkoitus pysyä. Tänään tuntui siltä, että sisällä on paljon asioita, mutta ne eivät jäsenny otsikoksi. Kulunut viikko on ollut jotenkin todella outo tunteiden puolesta. Olen ollut todistamassa elämää ja kuolemaa.

Kaksi lauantaita, monen monia kyyneleitä. Kyyneleitä uuden ihmeen ja tulevien muistojen edessä, ja kyyneleitä eletyn elämän ja muistojen ollessa enää jäljellä. Näihin juttuihin kaikki kuitenkin lopulta kiteytyy.

Viime vuosina teksteissä on vilissyt yhä enemmän sana erityisherkkä, ja aika varmasti voisin laittaa itseni myös siihen laariin. Yritän kuitenkin vältellä itseni luokittelemista, sillä tuntuu turvallisemmalta olla vain Henriika, joka tuntee paljon. Ilman mitään leimaa, vaikei se leima missään nimessä negatiivinen ole.

Suurien tunteiden tunteminen ja kaiken todella voimakkaasti kokeminen on hieno ominaisuus, mutta on se myös raskasta. 

Kirjoitin pari kuukautta sitten siitä, kuinka e-pillereitä syödessäni katselin ihmisiä harmaan verhon läpi. Olenkin miettinyt, että mitä jos kaikki ne tuntemattomat tunteet ovat tässä ja nyt. Itkenkö siksi niin helposti? Tämän syksyn laulutunneilla on tullut purshahdettua itkuun kesken biisin muistaakseni 4 kertaa. Aivan puskista.

Yritin peruuttaa ajassa taaksepäin ja löytää lapsuudesta hetkiä, joissa olisin vollottanut ilman syytä, mutten muista sellaisia olleen. Itkin kyllä pari kertaa pianotunnilla, mutten todellakaan yhtä useasti, kuin nyt. Eli toisin sanoen, jostain nämä kaikki tunteet tulevat.

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tällä hetkellä Vain Elämää on ihan ehdottomasti voimaannuttavin ja samalla itkettävin ohjelma. Sitä katsoessa koen jotain ihan järisyttävän suurta. Sannin päivänä itkin niin täysillä, että tärisin. Nyyhkytin tässä sohvalla rumaa räkäitkua ja ohjelman loputtua puhaltelin vielä varmaan puoli tuntia, että hengitys tasaantui jokseenkin normaaliksi. Sen jälkeen oli kyllä autuas olo.

Tänään hautajaisissa huomasin mietiväni sitä, että itkeminen mielletään usein noloksi asiaksi. Ainakin se itkevä henkilö yrittää peitellä itkuaan usein ihan viimeiseen asti. Kai se liittyy heikkouden näyttämiseen ja yleisestikin vain tunteiden näyttämiseen. Saan olla todella kiitollinen, että nykyään tunteet saa jo näkyä. Mahtaisi olla meikäkäisellä vaikeaa, jos tepastelisi menemään kaukana menneisyydessä. 

Visual diary-blogissa oli pohdintaa tunteiden patoamisesta, ja jostain sellaisesta tässä itkuhommassa on osittain varmasti myös kysymys. Se, että on super empaattinen ja herkkä ei toivottavasti tarkoita sitä, että oikeasti itkee koko ajan. Katsellaan.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, elämä ei ole todellakaan huonoa nyt. Se on itseasiassa jo paljon valoisampaa, kuin vaikkapa kuukausi sitten. Tunteita on edelleen paljon, mutta nyt niitä sisällä myllertäviä alkaa tulla ulos. 

Lisää Vain Elämää siis. 

 

Haluaisinkin nyt kuulla, että onko teillä jotain ohjelmia, jotka itkettää ja voimaannuttaa samalla?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Huomenna täällä käynnistyy aivan loistava arvonta. Pysythän kuulolla ;)

 

SEURAA BLOGIA INSTAGRAMISSA // FACEBOOKISSA

Kuvat: Inarin yössä ihanan Pauliinan ottamia.

Share

Ladataan...

 

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee reissua Lappiin? Veikkaisin, että aika moni miettii poroja. No niin mietin minäkin, mutta viime viikonlopun jälkeen ei Sodankylän ohi voi enää ajaa sunnuntaisin ennen klo 12, kuten viime sunnuntaina teimme. 

Poroista ei nyt ole kyse, sillä niitä on teillä ja teiden varsilla ihan mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta Sodankylän SEO-huoltoaseman keittiö aukeaa vasta klo 12, enkä halua enää ikinä joutua matkustamaan ilman kyseisen huoltoaseman ranskalaisia.

Ne on taivaalliset. 

Mietin, että voiko yhden postauksen omistaa pelkille ranskalaisille ja päädyin siihen, että voi. Nuin vain. Tässä se on. Oodi Sodankylän SEO:n ranskalaisille:

 

Oi Sodankylän SEO minkä teitkään
Ei matka Inariin suju metriäkään
Ilman ranskalaista tuota,
jonka haet Sodankylän luota

Muista siis, 
aina lomalla et voi miettiä: "Kellosta viis"
Sillä jos sunnuntaina ennen kahtatoista haluat maistaa ranskalaista
Joudut pettymään.
Ei ranskalaisia laiteta ennen puoltapäivää Sodankylässä paistumaan.

 

 

Tulossa on oikeita jorinoita luonnosta ja täydellisestä pohjoisen hiljaisuudesta, mutta näin ensimmäiseksi halusin tulla kertomaan, että Sodankylässä on todistetusti aivan tajuttoman hyvät ranet.

 

Jazz-terveisin,
Ranskishirmu Henriika S.

SEURAA BLOGIA INSTAGRAMISSA // FACEBOOKISSA
Share

Ladataan...

 

"Mitä sitte, jos mulla on arpia?
Mitä sitte, jos meinasin kuolla?
Mitä sitte, jos jouduin taisteluun vieraalla maalla?
Siellä, minne monet ei mee, mistä perhoset pakenee.
Mistä arpia saa, sellaisia, jotka pysyy, jotka voi näyttää, kun joku kysyy.
Ei mulla vaihtoehtoja ollut, nyt mä oon vaan cool
Musta legendoja kerrotaan, toi on se aika kova luu.
Arvet mun kehoon kuuluu, niit ei aika pese pois.
Mut ne vaalenee, himmenee, hohteellaan mun kehoa koristelee,
V
aalenee ja himmenee ja hotaa niin. 

Tatuoitu valkoisella mä oon."

Viba – Tatuoitu valkoisella

 

 

Viime viikon keskiviikkona suuntasin jälleen tuttuun tapaan Jyväskylän Poppariin tietäen, että tarjolla on aivan satavarmasti laadukas keikka. Olin kuunnellut Viban musiikkia hieman etukäteen, ja erityisesti Virva Immosen tapa tulkita tekstejään jäi mieleen. Odotukset olivat kauniisti sanottuna perskeleen korkealla. Vaan enpä ollut osannut varautua siihen, mitä illan aikana sain kokea.

Yleensä, kun napsin keikoilla kuvia, pysyy keskittyminen enimmäkseen kamerassa, ja musiikkiin pitää muistaa oikein keskittymällä keskittyä. Tällä kertaa piti tsempata, että muistin ottaa kuvia, sillä voi moro mikä viba lavalta todellakin välittyi yleisöön. 

Virva Immonen on hyvin rauhallinen ja hillitty esiintyjä, mutta esiintyminen ei ole missään nimessä mitää puolivaloilla laulelemista. Hän on lavalla täysin läsnä ja tuo tekstin niin lähelle kuulijaa, että sen voi melkeinpä tuntea omassa suussaan. Olen itsekin joskus sanoittanut joitan kappaleita suomeksi, mutta omalla kohdalla sanoitukset ovat tuntuneet kököltä ja päälleliimatulta yhdistelmältä jazzin kanssa. Tähän asti olin kuvitellut, ettei suomenkieli sovi jazzin pariksi, mutta voin tässä ja nyt todeta, että kyllä sopii. Ainakin, jos tekstien takana on Virva Immonen.

 

 

Mikään kappale ei tietenkään pärjää pelkällä tekstillä, vaan tarvitaan myös toimivia (ja mielellään todella hyviä) sävellyksiä. Kuten tästä hehkutuksen määrästä saattaa arvata, oli niitäkin tarjolla. Keskustelimme mieheni kanssa kotimatkalla, että hyvä musiikki on yllättävää ja oivaltavaa, mutta samalla jokainen ratkaisu tuntuu perustellulta. Alussa se sykähdyttää ja aiheuttaa niitä kuuluisia jazzdiggareiden "uuuu" huudahduksia, ja jälkeenpäin niitä tilanteita miettiessä tulee fiilis, että juuri niin sen täytyi mennä.

Sävellysten ja sanoitusten lisäksi tarvitaan myös taitavia muusikoita, jotka tulkitsevat palluroita nuottiviivastolla. Oman maagisen lisänsä tähän iltaan toi  muusikoiden keskinäinen kemia. Viba on todellakin sitä, mitä se jo nimessään lupaa. Omiin lempiherkkuihin keikoilla kuuluu ehdottomasti soittajien kemian aistiminen. Tämän yhtyeen viba on sen verran sähköinen ja positiivinen, että onnen kyyneleiltä ei voinut illan aikana välttyä.

Suomessa me soitamme musiikkia ja olenkin useasti miettinyt, että miksi meillä ei leikitä musiikkia, kuten monessa muussa kielessä, sillä sitähän sen kuuluisi olla. Joten kiitos Viba, että otitte meidät yleisössä niin lämpimästi ja avoimesti mukaan leikkiinne. 

 

 

Käykäähään ystävät tsekkaamassa Virva Immosen kotisivut ja laittakaa musiikki kuunteluun. Tässä yhtyeessä on todellakin "sitä jotain". Toivon koko sydämestäni, että Vibaa pääsee jatkossa kuulemaan enemmän.

Seuraavana Jazz Jkl:n konserttisarjassa on upea Aili Ikonen perjantaina 20.10.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia instagramissa // Facebookissa

Ps. Muista painaa sydäntä, jos jotain siellä sinun sydämessäsi tekstin aikana liikahti.

Share

Ladataan...

 

Tulipa taas todistettua sellainen käytöstapojen ja ennakkoluulojen malliesimerkki junakäyttäytymisessä, että melkein menin kysymään suorituksen tehneeltä herralta mitenkä meni noin niinkuin omasta mielestä. En kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkea, joten tyydyn tämän oman vuodatuskanavani käyttämiseen ja totean, että ei näin.

Välillä kuulee sivukorvalla hitusen vanhempien ihmisten päivittelevän nykynuorten käyttäytymistä, ja kuten monessa muussakin asiassa, olisi sillä hetkellä ehkäpä parempi katsella enempi sitä omaa napaa kohti.

Junaepisodi oli lyhyt, mutta siinä meni oikeastaan kaikki päin persettä. Kuvitellaanpa tilanne nyt mielessämme.

Juna on ihan täyteen ammuttu ja ainoat jäljellä olevat liput on ekstra-luokkaan. No, muutama opiskelija on jättänyt lippujen ostamisen ihan viime hetkille ja joutuu ostamaan ne kalliimmat liput, koska perille on päästävä. Juna on tosiaan aivan täynnä ja ihmiset istahtelevat vähän väärille paikoille, koska joku pitää klassisesti laukkua vieressään viestien, että olisi parempi, jos henkilö vaikkapa istuisi jonnekin muualle, vaikka on viereisen paikan ostanut.

Eräs nuorukainen ei kehtaa pyytää pariskunnan toista osapuolta siirtymään ostamaltaan paikalta, vaan menee istumaan lähellä oleville paikoille, sillä ne ovat tyhjät. Puolivälissä matkaa kyytiin nousee n. 60-vuotias mies siisteissä vaatteissa. Hän kävelee paikkansa kohdalle ja ilmoittaa: "Mun paikka."

Töks. Nuin vain. Äänensävy on hyytävän kylmä, eikä kenellekään jää epäselväksi, mitä mieltä mies on siitä, että poika istuu hänen paikallaan.

Poika on puhelimessa ja sanoo langanpäähän, että soittaa pian, sillä hänen täytyy siirtyä. Mies ei odota, että poika saa tavaransa kerättyä, vaan julistaa, kuin uutisen, että: "tämä on ekstra-luokka". Ihan kuin se olisi joku sellainen paikka, jonne pojalla ei ole asiaa. Kuvitella nyt nuorisoa ekstra-luokassa. Ennenkuulumatonta. 

Mies toistaa sanansa tehden varmasti selväksi, että hän paheksuu tuollaista ilman lupaa ekstra-luokkaan tulemista. Poika nousee ja pahoittelee. Hän kertoo, että hänellä on kyllä paikka vaunussa, mutta siinä istuu joku ja hän ajatteli, ettei ollut niin kamalaa antaa pariskunnan istua vierekkäin, kun paikka osoittautui olevan tyhjä Jkl-Tre välillä.

Että kuulkaas. Ekstra-luokassa voi istua ihan kuka tahansa, jos on sinne lipun ostanut. Tietysti tätä "anteeksi, tässä olisi minun paikkani" juttua ei tarvitse sanoa, jos kaikki menevät heti omille paikoilleen. Ymmärrän harmituksen, mutta kai asiansa voi esittää silti vähän nätimmin. 

Mikäköhän antaa oikeudet vanhemmalle ihmiselle puhutella nuorta tuolla tavalla, kun nuorison kielenkäyttö on kuitenkin useasti asia, josta annetaan negatiivista palautetta. Mitäs jos herra olisi istunut pojan paikalla ja saanut itse samanlaista palautetta?

Olisikos se taas niin, että näillä upeilla esimerkeillä on joku yhteys nuorison käytökseen?

Suattapi olla.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia Facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

 

Se päräyttää.

 

 

Jazz-terveisin
Henriika S.

 

Kuvat: Kalevi Louhivuori ja Ville Vannemaa Popparissa 28.9. Kalevi louhivuori Quintetin keikalla, lisää mun ottamia kuvia tulossa JAzz jkl:n facebook-sivuille
Share

Pages