Ladataan...

Mä olen tunteellinen. Ihan älyttömän tunteellinen heppu todellakin. Yhden päivän aikana (okei, parin minuutin) saatan haljeta onnesta ja itkeä suurta surua. Parasta ja samalla kamalinta. Tähän päivään on mahtunut taas aika monta onnellisuuskohtausta ja haluankin jakaa niitä teidän kanssanne. (Yksi surullisuuskohtaus tuli, kun katsoin telkkaria ja eläydyin vähän turhan voimakkaasti..)

 

 

Aamulla tunsin suunnatonta rakkautta miestäni kohtaan, joka on viikonlopun treeneissä eri kaupungissa. Teki mieli lallatella ja päätin siinä rakkaudenpuuskassa lähettää ääniviestillä sen lallatuksen. Se meni jotenkin näin: "la la laaa, mä rakastan niiiin paljon suaaaaaa..."

Ei ollut kiire mihinkään ja aamukahvia sai juoda rauhassa. Ehdottomasti hyvä syy onnellisuuskohtaukselle.

Eemeli-kissa höpötteli omiaan ja lötkötteli selällään olohuoneen matolla. Se seurasi mua tapansa mukaan myös vessaan ja siinä yhdessä hoidettiin hommat omilla pöntöillämme. Eemeli on yks onnellisuuskohtaus koko kissa.

Nycistä ostettujen Vansien jalkaan vetäminen tuntui upealta. Ne on odotelleet kaapissa joulukuusta saakka ja vihdoin on tarpeeksi kevät, että ne uskalsi laittaa jalkaan. Mulla on ollut omasta mielestäni nyt jo tosi monta hyvää tyylipäivää, ja tänään tuntui myös tosi coolilta, kun lähdin ovesta ulos. Todellakin syy onnellisuuskohtaukselle.

Pakolliset treenihommat meni yllättävän kivuttomasti. Musta tuntuu, että oon vihdoin oppinut treenaamaan edes jotenkin. Tämä ansaitsi oikein raivokkaan tuuletuksen treeniluokassa. Mulla on muutenkin tapana huudahdella, jos tuntuu siltä. Se vapauttaa mukavasti energiaa. Kuulostaa aivan todella pöljältä, mutta aivan varmasti toimii. Aamulla, kun tuulettaa pari kertaa ihan täysillä, niin jo lähtee päivä tykisti käyntiin.

Uuden objektiivin testailu ja hämmennyksen aiheuttaminen kameranjalan, kameran ja itselaukaisimen kanssa. Otan suuren osan omista kuvista itse, joten voitte kuvitella, että tämän blogin olemassaolon aikana on monta onnellista ohikulkijaa päässyt pällistelemään yhden superbloggarin toimintaa.

Maukkaat burgerit iltapalaksi hiljaisuudessa. Mmmm.

 

 

Tällä hetkellä ei ole mitään kohtausta menossa, mutta onnellinen olo on hyvin vahva. Kissat sekoilee iltahepulia parvekkeen ja olohuoneen välillä. Ne juoksee pikkuisen ikkunan kautta sisään ja ulos. Välillä toinen tulee puskemaan täysillä mun naamaa ja jatkaa taas sekoilua. 

Lista ei ole mitenkään kummallinen, mutta eihän se onni mitään ihmeellistä olekaan. Se voi olla vaikkapa viinirypäleet, sinihomejuusto ja dippi, jotka odottavat vielä pääsyään mun napaan. 

Uskaltaisitko sä tuulettaa julkisesti? Jos et ole vielä kokeillut, haastan sut tekemään sen. Todella päräyttävää hommaa!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Kuvat: Tuulettelin ja syleilin maailmaa niin, että pappa pelästyi sauvakävelylenkillään.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Uusi ja tuntematon on pelottavaa. Ihminen, jonka puheesta et ymmärrä mitään, saa olosi epävarmaksi. Usein kuitenkin vain silloin, kun et ole omassa maassasi. 

Ulkomaalainen. Sellainen veri ja sen tuoma kulttuuriperimä virtaa minussa. Ajoittain huomaan sen vetävän jonnekin muualle, sillä kaikki tämän maan tavat eivät tunnu omilta. Kirjoitinkin kaipuusta kahteen maahan täällä.

Nyt puhun kuitenkin niistä ennakkoluuloista toisesta maasta tulleita kohtaan. Abauttiarallaa 20 vuotta sitten aloittaessani ala-asteen, ei meidän koulussa ollut juurikaan muita, kuin supisuomalaisia hemmoja ja gimmoja. Muutama vähemmän suomalainen sinne kuitenkin mahtui ja minä sain olla yksi niistä. 

Viime vuosien aikana mieli on vaeltanut takaisin ala-asteelle ja niihin tilanteisiin, joissa tunsin oloni epämukavaksi. Hetkiin, joissa minulle jotain niin normaalia ja rakasta käytettiin aseena taistelussa. Lapset olivat keksineet, että on ihan okei kiusata siitä, että toinen vanhemmistani on ulkomaalainen. Mielikuvitusta hommassa ei mitenkään liiemmin ollut, joten voitte kuvitella haukkumasanojen kirjon olleen varsin suppea. Natsi, sakemanni, Hitlerin sukulainen ja muita yhtä imartelevia juttuja. 

Tämän tekstin tarkoitus ei nyt ole muistella karmaisevia ala-asteella tapahtuneita kiusaamistilanteita, vaan kääntää valonheitin sinne, mistä nuo sanat ja asenteet on lasten sanavarastoon eksyneet. Harva 7-vuotias on vielä ihan perillä, että mikä meininki natseilla on ollut.

Paras esimerkki tästä aikuisten vaikutuksesta tapahtui itseasiassa Saksassa. Kävin lomilla parhaan kaverini kanssa siellä koulussa, sillä lomat menivät sopivasti ristiin. Vaikka sain Suomen päässä osakseni välillä ikävää huutelua, rakastin koulua. Saksassa kaikki halusivat aina tietää uusia asioita Suomesta ja varsinkin siitä, että miten kylmä täällä on, hah.

Yhtenä päivänä ystäväni kertoi minulle, että heidän luokassa on alettu epäilemään, että valehtelen. Suomea ei pitäisi olla ollenkaan olemassa, enkä minä voi siis asua siellä. Tilanne oli niin epätodellinen, etten osannut sanoa siihen mitään. Pian selvisi, että yhden oppilaan vanhemmat olivat kertoneet tytölle, että minä huijaan. Saksalaiset polttivat aikoinaan koko Suomen, joten sitä ei ole olemassa.

 

 

Jep. 

Suomi oli mennyttä ja minä sen mukana. Kauhuissani menin mummini luokse ja kerroin tapahtumista vanhemmilleni. Kävi ilmi, että totisesti Lappi oli tuhottu aikoinaan, mutta kyllä siellä taas porukkaa asuu. 

Seuraavana päivänä menin kouluun ja sanoin painokkaasti, että Suomi todella on olemassa. Saksalaiset polttivat osan siitä, mutta siitä on aikaa ja nyt siellä taas asuu ihmisiä. Lapset eivät vielä ihan kunnolla uskoneet, mutta seuraavana päivänä he tulivat luokseni ja sanoivat, että puhuin totta. He olivat kysyneet opettajalta.

Yhden aikuisen sanojen takia minut leimattiin valehtelijaksi. Vain päivää aikaisemmin lapset olivat leikkineet kanssani ihan normaalisti, mutta parilla sanalla minut leimattiin. Tämä kuvaa niin hyvin sitä, mitä tapahtuu joka päivä, kun kohtaamme uusia ihmisiä, jotka eivät välttämättä muistuta meitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Jonkun toisen sanat alkavat kaikua meidän korvissamme ja unohdamme tehdä sen kallisarvoisen ja tärkeän oman arvion.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Hyrisen täällä edelleen sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta. Blogissa arvottu keikka on nyt takana päin ja täytyy sanoa, että keikka meni heittämällä elämän tärkeimpien esiintymisten listalle.

Tämän ikimuistoisen keikan settilista meni kutakuinkin näin: Hämähämähäkki, Maijal' oli karitsa, Ihhahhaa (jäi soittamatta, kun tarina vei mukanaan) ja Leijonaa mä metsästän. Ei ehkä paperilla kuulosta mitenkään erityisen tykiltä, mutta voin sanoa, että näin aitoa vuorovaikutusta yleisön kanssa ei ole vielä ikinä tullut koettua.

Homma meni siis näin. Minä ja Matias oltiin punottu juoni, että prinsessalta on leikkiessä hukkunut kruunu. Ollaan etsitty sitä kaikkialta ja meille kerrottiin, että näiltä kyseisiltä synttäreiltä löytyy paljon lapsia, jotka varmasti osaavat auttaa meitä. Ajatus oli lähinnä tupsahtaa ovesta sisälle täydessä tällingissä ja laittaa loppu sitten herran haltuun. Lapsista kun ei aina ihan tiedä, kuinka leikkiin uskalletaan lähteä mukaan. 

Päätettiin laitetaan kaikki peliin. Täysillä vaan rooli päälle ja katsotaan mihin se johtaa.

No, se johti aivan mahtavaan seikkailuun. Siinä me muskarin tätinä ja setänä, tai oikeastaan prinsessana ja tallipoikana, yhdessä lasten kanssa mietittiin, että missä ihmeessä se kruunu nyt on. Kysyttiin apua Heikki-Hämähäkiltä ja muurahaiselta, joka oli aivan varmasti tyttö (näin meille kerrottiin). Mentiin heinikössa ja kiivettiin vuoren yli. Lopulta hiivittiin varovasti eteenpäin taskulampun valossa ja käveltiin sisälle luolaan, josta löydettiin leijona.

Säikähdettiin niin täysillä, että juostiin koko matka takaisin ja tajuttiin, että se kruunu oli unohtunut siinä rytäkässä Matiaksen kitarakoteloon. Sydän meinasi sulaa, kun me kaikki laitettiin kädet yhdessä kannen päälle ja puskettiin se ylös. Aluksi ihmeteltiin, että mihin se kruunu meni, kun ei se ollut kotelossa, mutta katsottiin vielä, että josko se olisi huivin alla, joka siellä kotelossa oli. 

 

 

Arvaatte varmaan, että sieltä se löytyi. Ne voitokkaat ilmeet, jotka lasten kasvoille levisi siinä hetkessä, eivät kyllä varmasti ikinä häviä mielestä. 

Oli niin liikuttavan upeaa, miten lapset elivät tarinassa ihan täysillä mukana. Keksivät kaikkia mahtavia juonenkäänteitä ja porukassa paineltiin menemään meidän yhteisessä mielikuvitusmaailmassa. Näytettiin varmaan ihan mahtavilta, kun kaikilla oli kädessä mielikuvitustaskulamppu ja pidettiin huhuilevaa ääntä kaikuvassa luolassa.

Me aikuiset tarvittaisi tässä elämässä niin paljon vähemmän, jos muistettaisi kuvitella enemmän mielikuvitustaskulamppuja, joilla voisi valaista tietä pimeässä.

Satumaisen ihanaa sunnuntaita kaikille.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Pixabay

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Minnean muruja -blogin herättelemänä muistin, että myös multa toivottiin arkisia juttuja ja paljastuksia tavallisesta arjesta. Arjesta, jossa tasapainoilen laulajan, opiskelijan, opettajan ja pasunistin roolissa. Otin eilen itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin kuvaamaan päivän tapahtumia. Täytyy jo heti paljastaa, että persiilleenhän se vähän meni. 

8.30

Herätys soi. Väsyttää niin paljon, että kiukuttaa. Kuulostaa myöhäiseltä, mutta unirytmi on optimoitu työaikoihin, jotka alkavat usein vasta klo 21 maissa. Tästä syystä herätys soi normaalisti myöhemmin, jos aamulla ei ole ohjelmaa. 

Ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen alan tajuamaan, että olen oikeasti hereillä ja ulkona on vielä kaiken lisäksi aivan mieletön kevätsää. Muistan sähköpostiin tulleen viestin käytettyjen kameratarvikkeiden myynnistä ja klikkailen itseni sivustolle. Löydän sieltä laajakulmalinssin, jota olen pitkään harkinnut. Tajuan että se on useita satoja halvempi, kuin uutena ostettu ja päätän sijoittaa siihen. Haaveillessani kesän reissusta ja kaikista upeista kuvista Alpeilta menee ajantajuni täysin ja huomaan olevani melkein myöhässä laulutunnilta.

11.00

Hiukset märkinä ja ääni avaamatta kipitän luokkaan. Olin kuukauden flunssassa ja edelleen poskionteloista valuu vähän limaa, joka haittaa aina aluksi laulamista. Tunnista tulee lopulta kuitenkin todella antoisa. Pyydän vinkkejä todella korkeiden äänten laulamiseen ystäväni tutkintoa ajatellen ja tunti loppuu todelliseen oivalluksen tunteeseen, kun palaset loksahtelevat yksi toisensa jälkeen paikalleen.

12.15

Juoksen nopeasti vessaan ja palaan luokkaan seuraamaan seuraavan opiskelijan tuntia. Opintoihin kuuluu tuntien seuraaminen ja oma listani on pahasti jäljessä. Manailen mielessäni, että miksi hommat on taas pitänyt jättää ihan viime tippaan.

 

 

13.30

Suuntaan koulun ruokalaan ja tutkailen lounasvaihtoehtoja. Olen nyt jo lähes 1,5 kuukautta siivonnut ruokavaliota ja huomannut, että hiilihydraattien rajoittaminen saa olosta huomattavasti paremman. Tarjolla on vähän nihkeitä vaihtoehtoja ja lopulta päädyn pippuriseen lihakastikkeeseen. Heti maksamisen jälkeen harmittaa, etten ottanut hernekeittoa. Taas meinaa kiukuttaa, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

14.15

Odottelen oppilasta tulevaksi, mutta häntä ei kuulu. 

14.26

Laitan oppilaalle viestin, että odottelen ruokalassa. Vastausta eikä oppilasta kuulu. Odotan vielä hetken ja menen luokkaan harjoittelemaan omia bassopasuuna stemmoja Jyväskylä Big Bandin ja Jyväskylä Sinfonian keikoille. 

 

 

16.30 

Oppilas laittaa viestin, että oli unohtanut ilmoittaa esteestä. Eipä se mitään, sain itse harjoiteltua. Vähän aikaisemmin oli tullut toinenkin viesti, jossa ilmoitettiin tuntien perumisesta. Se tuli opettajalta, jonka tunteja olin menossa seuraamaan. Päätän syödä vielä uudestaan. Tällä kertaa otan sitä hernaria.

18.45

Saan melkein sydärin, kun tajuan olevani 15 minuuttia myöhässä treeneistä. Olen istunut ruokalassa tekemässä töitä kesän Summer Jazz Club -konserttisarjaa varten. Olemme ensimmäistä kesää Matiaksen kanssa sen tuottajina ja työt ovat osoittautuneet niin mielenkiintoisiksi, että ne vievät mukanaan. Pakkaan kamat turbovaudilla, laitan viestin pasuunasektion whatsapp-ryhmään ja kipitän tien toiselle puolelle. Avaan kotelon käytävässä ja kasaan bassopasuunan valmiiksi studion ulkopuolella, että voin kävellä ovesta suoraan paikalleni.

21.30

Treenit loppuu ja pummin yhdeltä trumpetistilta kyydin kotiin. Matka on oikeasti lyhyt, mutta en millään jaksaisi kävellä yli 10 h päivän jälkeen pasuuna olalla. Soitan Matiakselle ja sanon olevani matkalla. Hän kysyy, että laittaako parsat uuniin. Sydän meinaa pakahtua. Rakas mieheni on käynyt kaupassa ja ostanut parsaa. Kaikki päivän perumiset ja unohdukset haihtuvat sillä sekunnilla.

22.30

Istutaan sohvalla ja käydään läpi lauantain keikan ohjelmaa. Keikka on hieman spesiaalimpi, sillä meiltä on tilattu muskarityylinen esitys. Se on itse asiassa keikka, joka arvottiin täällä blogissa. Päädytään tarinalliseen spektaakkeliin, jossa prinsessalta on hävinnyt tiara. Sen etsimiseen tarvitsemme lasten ja aikuisten apua. Ollaan kummatkin sen verran väsyneitä, että päätetään jatkaa suunnittelua huomenna.

 

 

00.15 

Makaan sängyssä ja selailen vielä vähän instagramia. Asetan herätyksen soimaan yhdeksän jälkeen, sillä työt kutsuvat vasta iltapäivällä. Vaihdetaan hyvän yön suukot ja kummatkin nukahtavat hetkessä.

 

 

Mitä muuta te haluaisitte tietää mun elämästä?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Mitä enemmän vuosia alkaa kerääntymään elämän mittariin, sitä enemmän mietin tulevaisuutta ja haaveilen sen sisällöstä. Samalla yritän elää hetkessä ja nauttia kaikesta, mitä elämään kuuluu nyt. Huomaan myös olevani huolissani siitä, että haaveillessani ulkomaille muuttamisesta, perheestä, oman musiikin levyttämisestä, suurista estradeista ja ties mistä, elämä vilisee ohi ja herätessäni noista unelmista on jotenkin liian myöhäistä.

Tulevaisuudesta haaveileminen ja kaikki hullut ajatusleikit tuntuvat välillä todella turhilta, sillä eihän tulevaisuudesta ole mitään hajua (ellei ole joku maaginen hahmo, jolla on supervoimia). Silti haaveilen melkeinpä työkseni. Maalailen mieleeni kuvia ja fiilistelen niitä välillä ihan tunti tolkulla.

Se on ihan totta, että unelmia saa olla ja ne voivat oikeasti toteutua, mutta haaveilemisessa ja niiden toteuttamisessa on ainakin yksi ratkaiseva ero. Toisen eteen pitää tehdä vähän hommiakin. Okei, myönnän lukeneeni otteita paljon pinnalla olleesta Salaisuus-kirjasta, jossa kehotettiin mm. piirtämään unelmat paperille ja unohtamaan ne sitten. Vetovoiman laki tekisi kaikessa hiljaisuudessa tehtävänsä. Luin tarinoita tyypeistä, jotka olivat leikelleet kuvia unelma-asunnoistaan ja vuosien päästä muuttolaatikoita purkaessa löytäneet sen paperisen kyhäelmän, jossa oli juuri sellainen talo, johon he olivat nyt muuttaneet.

Seitsemän vuotta sitten olin muuttamassa eron jälkeen omaan aivan täydelliseen kaksioon Itä-Helsingin Marjaniemeen, ja ennen varsinaista muuttopäivää tein itselleni piirustuksen asunnosta ja suunnittelin siihen huonekalujen paikat, että muuttopäivänä hommat menee sujuvasti. Hetken mielijohteesta päätin piirtää siihen pohjapiirustukseen myös kaksi kissaa. Toinen oli harmahtava ja raidallinen, ja sen lempipaikaksi piirsin vanhan postikaapin päällisen. Toiselle piirsin oranssin turkin ja sijoitin sen sohvan divaaniosalle.

Tätä blogia pidempään lukeneet tietävätkin, että nyt meillä on kaksi kissaa, Eemeli ja Kaisa. Toinen on oranssi ja toinen harmaan raidallinen. Ei varmaan tule yllätyksenä, että tyyppien lempipaikoiksi valikoitui juuri ne paikat, jotka olin siihen pohjapiirustukseen piirtänyt. 

Uskon, että unelmien piirtäminen, tai kirjoittaminen muistiin, todella auttaa niiden saavuttamisessa, mutta luulen, etteivät ne ihan ilman omaa toimintaa kuitenkaan tule todeksi. Siinä hetkessä, kun asiat laittaa ylös, muuttuu ne jotenkin merkittävimmiksi. Sen jälkeen alkaa huomaamattaan tekemään sellaisia päätöksiä elämässä, että polku kulkee kohti unelmien toteutumista. 

 

 

No mitäs, jos unelmat muuttuu ja menit jo piirtämään sen suunnitelman? Olisi aika karmeaa, jos kertalaakista tulevaisuus olisi määritelty, kun erehdyt piirtämään unelmiesi karttaan tai unelmien listaan vaikkapa viisi lammasta kotieläimiksi. Et ole kuitenkaan määritellyt paikkaa, jossa tulet asumaan, joten ne lampaat seuraavat sinua nyt vaikkapa New Yorkiin pikkuiseen yksiöösi – ihan vain, koska piirsit ne kerran siihen paperille.

Ei huolta, voit aina ottaa uuden paperin ja kehittää suunnitelmaasi sen mukaan, että mahtuuko siihen viisi lammasta, vai ei.

Kerrottakoon nyt vielä varmuudeksi, että tämän tekstin tarkoitus ei ole mainostaa tuota vetovoimanlakiajatusta, vaan pyöritellä ajatusta unelmien toteutumiseen vaadittavasta panoksesta. Uskoisin, että se suurin ja merkittävin juttu on niihin uskominen. Samalla tavalla kuin uskot, että "tänään onnistun tekemään makaronilaatikkoa", on unlemiin uskottava. 

Jos makaronilaatikkoa ei ole ennen tullut valmistettua, alkaa prosessi sillä, että selvität mitä se on ja miten sitä tehdään. Nykyään netistä löytyy ohjeet oikeastaan kaikkeen mahdolliseen, ja idean ruuan valmistamiseen voit saada vaikka kaupassa, ja etsiä sillä sekunnilla oikeat ainekset puhelimen näytöllä näkyvän listan mukaan. Samalla tavalla unelmien toteuttamiseen löytyy ohjeita ja esimerkkejä. Yleensä löytyy aina joku, joka on elänyt unelmasi todeksi, sillä jostain se idea on tullut, eikö vain?

Kotona levität eteesi kaikki ainekset ja lähdet pähkäilemään, mitä niillä tehdään. Tässä kohtaa voit taas turvautua niihin ohjeisiin sieltä puhelimesta. Siellä on selkeä sepustus työvaiheista, joita noudattamalla mitä luultavimmin saat aikaan makaronilaation. Sama homma unelmien kanssa. Tutkit työvaiheita, joita noudattamalla matka kohti unelmaa lyhenee ja lopulta olet perillä. Unelmasi on tullut todeksi.

No entäs sitten, jos omalle unelmalle ei ole selkeää reseptiä. Tähän toimii taas makaronilaatikkovertaus. Kuka on kehitellyt sen reseptin, jota sinä noudatit makaroonilaatikkoa valmistaessa? Joku, joka on yrityksen ja erehdyksen kautta todennut, että näin se on tehtävä. Nyt on se hetki, kun on laitettava oma lusikka soppaan ja lähdettävä kokeilemaan. Vertailet reseptejä ja poimit sieltä hyviä juttuja. Yhdistelet toisten ajatuksia ja lopulta kaikesta siitä syntyy se paras mahdollinen makaronilattikko sinun makuusi. Matkalle mahtuu monta järkyttävän makuista makaroniloodaa, mutta lopputulos voi olla jotain aivan todella eeppistä. 

Olet ehkä keksinyt reseptin, jonka takia jengi juoksee kauppaan ja ostaa hyllyt tyhjiksi, kuten kävi Mutti-tomaattimurskan kanssa. Kaikki tämä tapahtui, koska uskoit onnistuvasti ja jaksoit soheltaa elämän keittiössä.

 

 

Jazz-terveisin ja tsempit sinne elämän keittiöön lähettäen,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages