Ladataan...

Minnean muruja -blogin herättelemänä muistin, että myös multa toivottiin arkisia juttuja ja paljastuksia tavallisesta arjesta. Arjesta, jossa tasapainoilen laulajan, opiskelijan, opettajan ja pasunistin roolissa. Otin eilen itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin kuvaamaan päivän tapahtumia. Täytyy jo heti paljastaa, että persiilleenhän se vähän meni. 

8.30

Herätys soi. Väsyttää niin paljon, että kiukuttaa. Kuulostaa myöhäiseltä, mutta unirytmi on optimoitu työaikoihin, jotka alkavat usein vasta klo 21 maissa. Tästä syystä herätys soi normaalisti myöhemmin, jos aamulla ei ole ohjelmaa. 

Ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen alan tajuamaan, että olen oikeasti hereillä ja ulkona on vielä kaiken lisäksi aivan mieletön kevätsää. Muistan sähköpostiin tulleen viestin käytettyjen kameratarvikkeiden myynnistä ja klikkailen itseni sivustolle. Löydän sieltä laajakulmalinssin, jota olen pitkään harkinnut. Tajuan että se on useita satoja halvempi, kuin uutena ostettu ja päätän sijoittaa siihen. Haaveillessani kesän reissusta ja kaikista upeista kuvista Alpeilta menee ajantajuni täysin ja huomaan olevani melkein myöhässä laulutunnilta.

11.00

Hiukset märkinä ja ääni avaamatta kipitän luokkaan. Olin kuukauden flunssassa ja edelleen poskionteloista valuu vähän limaa, joka haittaa aina aluksi laulamista. Tunnista tulee lopulta kuitenkin todella antoisa. Pyydän vinkkejä todella korkeiden äänten laulamiseen ystäväni tutkintoa ajatellen ja tunti loppuu todelliseen oivalluksen tunteeseen, kun palaset loksahtelevat yksi toisensa jälkeen paikalleen.

12.15

Juoksen nopeasti vessaan ja palaan luokkaan seuraamaan seuraavan opiskelijan tuntia. Opintoihin kuuluu tuntien seuraaminen ja oma listani on pahasti jäljessä. Manailen mielessäni, että miksi hommat on taas pitänyt jättää ihan viime tippaan.

 

 

13.30

Suuntaan koulun ruokalaan ja tutkailen lounasvaihtoehtoja. Olen nyt jo lähes 1,5 kuukautta siivonnut ruokavaliota ja huomannut, että hiilihydraattien rajoittaminen saa olosta huomattavasti paremman. Tarjolla on vähän nihkeitä vaihtoehtoja ja lopulta päädyn pippuriseen lihakastikkeeseen. Heti maksamisen jälkeen harmittaa, etten ottanut hernekeittoa. Taas meinaa kiukuttaa, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

14.15

Odottelen oppilasta tulevaksi, mutta häntä ei kuulu. 

14.26

Laitan oppilaalle viestin, että odottelen ruokalassa. Vastausta eikä oppilasta kuulu. Odotan vielä hetken ja menen luokkaan harjoittelemaan omia bassopasuuna stemmoja Jyväskylä Big Bandin ja Jyväskylä Sinfonian keikoille. 

 

 

16.30 

Oppilas laittaa viestin, että oli unohtanut ilmoittaa esteestä. Eipä se mitään, sain itse harjoiteltua. Vähän aikaisemmin oli tullut toinenkin viesti, jossa ilmoitettiin tuntien perumisesta. Se tuli opettajalta, jonka tunteja olin menossa seuraamaan. Päätän syödä vielä uudestaan. Tällä kertaa otan sitä hernaria.

18.45

Saan melkein sydärin, kun tajuan olevani 15 minuuttia myöhässä treeneistä. Olen istunut ruokalassa tekemässä töitä kesän Summer Jazz Club -konserttisarjaa varten. Olemme ensimmäistä kesää Matiaksen kanssa sen tuottajina ja työt ovat osoittautuneet niin mielenkiintoisiksi, että ne vievät mukanaan. Pakkaan kamat turbovaudilla, laitan viestin pasuunasektion whatsapp-ryhmään ja kipitän tien toiselle puolelle. Avaan kotelon käytävässä ja kasaan bassopasuunan valmiiksi studion ulkopuolella, että voin kävellä ovesta suoraan paikalleni.

21.30

Treenit loppuu ja pummin yhdeltä trumpetistilta kyydin kotiin. Matka on oikeasti lyhyt, mutta en millään jaksaisi kävellä yli 10 h päivän jälkeen pasuuna olalla. Soitan Matiakselle ja sanon olevani matkalla. Hän kysyy, että laittaako parsat uuniin. Sydän meinaa pakahtua. Rakas mieheni on käynyt kaupassa ja ostanut parsaa. Kaikki päivän perumiset ja unohdukset haihtuvat sillä sekunnilla.

22.30

Istutaan sohvalla ja käydään läpi lauantain keikan ohjelmaa. Keikka on hieman spesiaalimpi, sillä meiltä on tilattu muskarityylinen esitys. Se on itse asiassa keikka, joka arvottiin täällä blogissa. Päädytään tarinalliseen spektaakkeliin, jossa prinsessalta on hävinnyt tiara. Sen etsimiseen tarvitsemme lasten ja aikuisten apua. Ollaan kummatkin sen verran väsyneitä, että päätetään jatkaa suunnittelua huomenna.

 

 

00.15 

Makaan sängyssä ja selailen vielä vähän instagramia. Asetan herätyksen soimaan yhdeksän jälkeen, sillä työt kutsuvat vasta iltapäivällä. Vaihdetaan hyvän yön suukot ja kummatkin nukahtavat hetkessä.

 

 

Mitä muuta te haluaisitte tietää mun elämästä?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Mitä enemmän vuosia alkaa kerääntymään elämän mittariin, sitä enemmän mietin tulevaisuutta ja haaveilen sen sisällöstä. Samalla yritän elää hetkessä ja nauttia kaikesta, mitä elämään kuuluu nyt. Huomaan myös olevani huolissani siitä, että haaveillessani ulkomaille muuttamisesta, perheestä, oman musiikin levyttämisestä, suurista estradeista ja ties mistä, elämä vilisee ohi ja herätessäni noista unelmista on jotenkin liian myöhäistä.

Tulevaisuudesta haaveileminen ja kaikki hullut ajatusleikit tuntuvat välillä todella turhilta, sillä eihän tulevaisuudesta ole mitään hajua (ellei ole joku maaginen hahmo, jolla on supervoimia). Silti haaveilen melkeinpä työkseni. Maalailen mieleeni kuvia ja fiilistelen niitä välillä ihan tunti tolkulla.

Se on ihan totta, että unelmia saa olla ja ne voivat oikeasti toteutua, mutta haaveilemisessa ja niiden toteuttamisessa on ainakin yksi ratkaiseva ero. Toisen eteen pitää tehdä vähän hommiakin. Okei, myönnän lukeneeni otteita paljon pinnalla olleesta Salaisuus-kirjasta, jossa kehotettiin mm. piirtämään unelmat paperille ja unohtamaan ne sitten. Vetovoiman laki tekisi kaikessa hiljaisuudessa tehtävänsä. Luin tarinoita tyypeistä, jotka olivat leikelleet kuvia unelma-asunnoistaan ja vuosien päästä muuttolaatikoita purkaessa löytäneet sen paperisen kyhäelmän, jossa oli juuri sellainen talo, johon he olivat nyt muuttaneet.

Seitsemän vuotta sitten olin muuttamassa eron jälkeen omaan aivan täydelliseen kaksioon Itä-Helsingin Marjaniemeen, ja ennen varsinaista muuttopäivää tein itselleni piirustuksen asunnosta ja suunnittelin siihen huonekalujen paikat, että muuttopäivänä hommat menee sujuvasti. Hetken mielijohteesta päätin piirtää siihen pohjapiirustukseen myös kaksi kissaa. Toinen oli harmahtava ja raidallinen, ja sen lempipaikaksi piirsin vanhan postikaapin päällisen. Toiselle piirsin oranssin turkin ja sijoitin sen sohvan divaaniosalle.

Tätä blogia pidempään lukeneet tietävätkin, että nyt meillä on kaksi kissaa, Eemeli ja Kaisa. Toinen on oranssi ja toinen harmaan raidallinen. Ei varmaan tule yllätyksenä, että tyyppien lempipaikoiksi valikoitui juuri ne paikat, jotka olin siihen pohjapiirustukseen piirtänyt. 

Uskon, että unelmien piirtäminen, tai kirjoittaminen muistiin, todella auttaa niiden saavuttamisessa, mutta luulen, etteivät ne ihan ilman omaa toimintaa kuitenkaan tule todeksi. Siinä hetkessä, kun asiat laittaa ylös, muuttuu ne jotenkin merkittävimmiksi. Sen jälkeen alkaa huomaamattaan tekemään sellaisia päätöksiä elämässä, että polku kulkee kohti unelmien toteutumista. 

 

 

No mitäs, jos unelmat muuttuu ja menit jo piirtämään sen suunnitelman? Olisi aika karmeaa, jos kertalaakista tulevaisuus olisi määritelty, kun erehdyt piirtämään unelmiesi karttaan tai unelmien listaan vaikkapa viisi lammasta kotieläimiksi. Et ole kuitenkaan määritellyt paikkaa, jossa tulet asumaan, joten ne lampaat seuraavat sinua nyt vaikkapa New Yorkiin pikkuiseen yksiöösi – ihan vain, koska piirsit ne kerran siihen paperille.

Ei huolta, voit aina ottaa uuden paperin ja kehittää suunnitelmaasi sen mukaan, että mahtuuko siihen viisi lammasta, vai ei.

Kerrottakoon nyt vielä varmuudeksi, että tämän tekstin tarkoitus ei ole mainostaa tuota vetovoimanlakiajatusta, vaan pyöritellä ajatusta unelmien toteutumiseen vaadittavasta panoksesta. Uskoisin, että se suurin ja merkittävin juttu on niihin uskominen. Samalla tavalla kuin uskot, että "tänään onnistun tekemään makaronilaatikkoa", on unlemiin uskottava. 

Jos makaronilaatikkoa ei ole ennen tullut valmistettua, alkaa prosessi sillä, että selvität mitä se on ja miten sitä tehdään. Nykyään netistä löytyy ohjeet oikeastaan kaikkeen mahdolliseen, ja idean ruuan valmistamiseen voit saada vaikka kaupassa, ja etsiä sillä sekunnilla oikeat ainekset puhelimen näytöllä näkyvän listan mukaan. Samalla tavalla unelmien toteuttamiseen löytyy ohjeita ja esimerkkejä. Yleensä löytyy aina joku, joka on elänyt unelmasi todeksi, sillä jostain se idea on tullut, eikö vain?

Kotona levität eteesi kaikki ainekset ja lähdet pähkäilemään, mitä niillä tehdään. Tässä kohtaa voit taas turvautua niihin ohjeisiin sieltä puhelimesta. Siellä on selkeä sepustus työvaiheista, joita noudattamalla mitä luultavimmin saat aikaan makaronilaation. Sama homma unelmien kanssa. Tutkit työvaiheita, joita noudattamalla matka kohti unelmaa lyhenee ja lopulta olet perillä. Unelmasi on tullut todeksi.

No entäs sitten, jos omalle unelmalle ei ole selkeää reseptiä. Tähän toimii taas makaronilaatikkovertaus. Kuka on kehitellyt sen reseptin, jota sinä noudatit makaroonilaatikkoa valmistaessa? Joku, joka on yrityksen ja erehdyksen kautta todennut, että näin se on tehtävä. Nyt on se hetki, kun on laitettava oma lusikka soppaan ja lähdettävä kokeilemaan. Vertailet reseptejä ja poimit sieltä hyviä juttuja. Yhdistelet toisten ajatuksia ja lopulta kaikesta siitä syntyy se paras mahdollinen makaronilattikko sinun makuusi. Matkalle mahtuu monta järkyttävän makuista makaroniloodaa, mutta lopputulos voi olla jotain aivan todella eeppistä. 

Olet ehkä keksinyt reseptin, jonka takia jengi juoksee kauppaan ja ostaa hyllyt tyhjiksi, kuten kävi Mutti-tomaattimurskan kanssa. Kaikki tämä tapahtui, koska uskoit onnistuvasti ja jaksoit soheltaa elämän keittiössä.

 

 

Jazz-terveisin ja tsempit sinne elämän keittiöön lähettäen,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

...tykittää menemään kuin hullu, sillä kuten isälläni on tapana sanoa: "Näin se nyt vaan on."

Kirjoittelin meidän pyhiinvaellusmatkastamme Nycin jazzkapakoiden ihmeelliseen maailmaan jo muutamaan otteeseen täällä ja täällä, mutta matka oli sen verran eeppinen, että se ansaitsee vielä jatko-osan jos toisenkin. Tänään vuorossa on juttu majoittumisesta.

Isossa Omenassa vaihtoehtoja on monia ja tässä kohtaa rahaa saa palamaan aivan järkyttäviä määriä. Meidän reissumme ajoittui vielä joulukuun alkuun, ja juuri sopivasti siinä paikkeilla hotellien ja hostellien hintoihin pamahti joululisät päälle (yhden yön hinnat saattoivat jopa tuplaantua...). Aluksi meillä oli haaveissa viettää ainakin muutama yö jossain vähän paremmassa hotellissa, mutta siinä vaiheessa, kun vähän yli viikon majoitukseen olisi mennyt lähemmäs 2000 euroa, ja puolet lomasta olisi saanut silti olla ilman aamupaloja ja omaa vessaa, päätettiin luopua tästä luksuksen haikailusta. 

 

 

En osaa sanoa missä kantimissa Airbnb toiminta on laillisuutensa puolesta (hups), mutta aikaisempien todella positiivisten kokemusten perusteella uskallettiin lähteä tutkimaan sitä vaihtoehtoa. Rahan säästäminen nimittäin kiinnosteli tuossa kohtaa aika kovasti. Reissun tarkoitus ei ollut hotellihuoneessa loikoilu, joten asetettiin majoituksen kriteereiksi siedettävä matka Manhattanille, oma huone ja kohtuullinen hinta.

Täytyy tässä kohtaa vähän kehua, että omaan jonkun ihmeellisen kyvyn majoitusten spottaamiseen. Meillä on käynyt aina ihan mieletön tuuri ja niin kävi tälläkin kertaa. Viikkojen nettisivujen kahlaamisen jälkeen silmiin osui Airbnbn kautta nuoren näyttelijän tarjoama huone Queensistä. Hintaa kahdeksalle yölle tuli muistaakseni 450€ ja matka Manhattanille kesti vähän reilu puolituntia.

Paperilla homma näytti vähän liian hyvältä ja olin vielä Nycin päässäkin valmistautunut siihen, että koko homma menee reisille ja aamuyöllä pitää lähteä etsimään majapaikkaa, mutta eihän se mennyt. Asunnossa ei myöskään näkynyt yhden yhtä torakkaa ja meillä oli todella mahtavan kokoinen huone käytössämme. Torakoiden puuttuminen on ilmeisesti oikeasti aika kova juttu, tai ainakin kaikkien meidän kavereiden kotona oli näitä pikkuisia ei-toivottuja alivuokralaisia.

Todettiin reissussa, että vaikka olisimme maksaneet itsemme kipeäksi Manhattanilla sijaitsevasta pikkuisesta huoneesta ilman omaa vessaa ja suihkua, olisi matkoihin silti mennyt paljon aikaa, joten oli fiksu veto tinkiä sijainnista ja säästää rahaa muihin hommiin. Meidän tapauksessa tärkeintä ei ollut koluta läpi kaikkia mahdollisia kauppoja ja kantaa kasseittain tavaraa Suomeen, ja tästä syystä pärjättiin ihan hyvin, kun ei ollut niitä kauppakaseeja, jotka olisi ollut kiva viedä välissä huoneeseen. Saatettiin lähteä aamupäivällä kylille ja painella niillä lämpöisillä ihan yöhön asti, vaikka matkaa ei mitenkään kauheasti majapaikkaan ollutkaan.

 

 

Voin suositella todella lämpimästi Queensissä majoittumista ainakin N- ja W-metrolinjojen varrella, sillä meidän kokemuksen mukaan siellä on tosi rauhallista ja paljon ravintoloita, jotka tuntuivat olevan edullisempia, kuin ihan kaupungin sykkeessä olevat (30 avenuen ja Broadwayn välillä ainakin).

Huomaan, että reissukuume nostaa taas päätään, sillä ajatukset vaeltelevat ihan muissa maissa, kuin Suomessa ja koulutehtävissä. Onko siellä kohtalontovereita ja jos on, niin minne tekisi mieli? 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Täällä blogissa on ollut kova armollisuuden ja rennomman kirjoittamisen harjoittelu menossa, ja mielestäni se on sujunut aika mallikkaasti. Yritys rennommasta elämänasenteesta on levinnyt myös muille elämän osa-alueille, ja toissa päivänä löysin itseni harjoittelemasta Let it go -biisiä pasuunalla meidän olohuoneessa. Naapureiden iloksi tein sitä monta tuntia, sillä innostuin ihan tajuttoman paljon.

Joku voi miettiä, että miten ihmeessä mun treenaaminen on kummallista, eikös se ole mun työtä? Nykyään pasuunan treenaaminen on arjessa todella optimoitua ja harvoin se on sellaista omaksi ilokseen soittamista. Herkistyin siinä mun jonkinlaisessa flow-tilassa lopulta jopa vähän, kun muistin että pasuuna on myös sellainen soitin (laulun lisäksi), jonka soittaminen on mulle edelleen hyvin rakasta.

Se on profiloitunut enemmänkin sellaiseksi keikkaluontoiseksi työksi, jolla maksetaan vuokra. Toki opetan pasuunan soittoa ihanille lapsille ja siitä mä nautin ihan suunnattoman paljon, mutta enpä muista, että milloin viimeksi olisin liidannut jotain projektia pasunistina. Kyllä se vaan niin on, että artistina mä olen laulaja ja soittohommat menee lähes 100% orkesterihommiksi.

Tästä ylpeyden aiheestani syntyi myös video, sillä koko spektaakkeli näkee päivänvalon huomenna lastenkonsertissa (ja onhan se nyt todella hiano). Julkaisen sen nyt täällä, koska olen siitä hyvin ylpeä.

Ihmisen on välillä hyvä sanoa tällaiset hommat ääneen, jos on jostain tekemisistään ylpeä.

Toivottavasti tästä tulee hyvä mieli (tai toivon, ettei ainakaan tule paha mieli). 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Nyt, kun olen päässyt tässä hommassa vauhtiin, otan ideoita vastaan seuraavaa spektaakkelia silmällä pitäen.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Tänä aamuna heräsin naama turvonneena, ääni kuulosti karmealta, suussa maistui ribulba ja hiukset sojotti joka suuntaan. Hehkeä kotirouva indeed.

Vessassa pöntöllä kykkiessäni mietin, että oon päässyt kyllä elämässä oikeasti aika pitkälle. Mulla on nimittäin ollut kaikenlaisia pelkoja tässä elämän varrella, jotka liittyy esim. hajuihin. Ne on olemassa, mutta helpottaneet jo paljon. Musta on kiva lukea välillä muiden rentoja paljastuksia tällaisista "toivottavasti kukaan ei tajua" -jutuista, joten pistetään kehiin yks sellainen.

 

 

Viisi asiaa, jotka saavat mut kauhun partaalle ja luulen, että mä tai ainakin vähintään kaikki mun ympärillä kuolee, kun ne huomaa asian.

 

  1. Haisen valkosipulille. Tässä hommassa on päästy tosi paljon eteenpäin ja toisinaan jopa unohdan, että edellisenä päivänä on syöty valkosipulia sisältänyttä ruokaa, ja höngin ihan tyytyväisenä menemään. Vampyyrien karkotus pääsee silti sijalle yksi, koska joskus oon jopa lintsannut koulusta tämän takia. Laitoin lukion kouluruokalassa kaverit maistamaan ruokaa ensin ja kävin toisinaan varmistamassa keittäjiltä, että eihän ne vaan vahingossa oo sujauttaneet valkosipulia ruokaan... Jep.
     
  2. Haisen hieltä. Oh my lord tää on paha. Oon aivan neuroottinen kainaloiden haistelija. Murrosiässä mun hikoileminen räjähti käsiin ja kuljin koko yläasteen takki päällä, jos vaan suinkin pystyin. En siis haissut silloin edes hieltä, vaan kainaloissa komeili aivan jäätävät hajuttomat ylistysrenkaat, teki mitä tahansa. Häpesin silmät päästä, jos joku kommentoi asiaa. Tästä on jäänyt jäljelle tämä neuroottinen kainaloiden nuuskiminen. Nyt vanhana ja viisaanaa tiedän tietysti, että asiaa auttaisi se, jos käsiä ei puristaisi koko ajan raivolla kiinni kylkiin, vaan kainalot saisivat vähän hengittää. 
     
  3. Lisää hikijuttuja. Jos laitan hameen, joka ei ole paksua materiaalia, olen aivan varma, että takamukseeni ilmestyy sellainen hikiviiva. Pelkään siis pehiä. Tästä syystä mun hameet on usein farkkua, tai sitten mulla on joku pitkä neule siinä päällä. Toistaiseksi tarkistaessani ei viivaa ole näkynyt, mutta teoreettinen mahdollisuus on olemassa pitkän istumissession jälkeen. 
     
  4. Ravintola, jonne mennessä ei tiedä tuleeko joku ohjaamaan pöytään, vai mennäänkö itse. Siinä minä napotan kauhusta kankeana tuulikaapissa ja mietin, että nyt kaikki nauraa jos teen väärin. Pahimmassa tapauksessa olisi pitänyt odottaa, mutta olen mennyt pöytään ja sitten tarjoilijat luultavasti unohtavat minut sinne enkä saa ikinä palvelua (koska aivan varmasti näin tulee tapahtumaan). Usein tällaisessa tilanteessa otan jalat alle ja kipitän ravintolaan, jossa lukee selkeästi "odota tässä, sinut ohjataan pöytään". 
     
  5. Mun järjestämistä juhlista loppuu ruoka tai juoma. Tämä ei ole vieraiden kannalta mitenkään paha juttu, mutta itse en osaa ottaa mitenkään rennosti, vaikka olisi vain sovittu, että mennään treenien jälkeen vielä hengailemaan meille tyylillä "omat juomat mukaan ja jokainen pitää huolta myös omista eväistä, jos on nälkä". Ei onnistu. Syöksyn nopeasti kauppaan ja kavereiden tullessa odottelee pöydällä vähintään joku pannukakku. Toisaalta juhlien järjestäminen on ihan mun suosikkihommia, joten tietysti mä myös nautin siitä, että saan glooriaa tästä järjestysvimmasta (nimimerkillä: jo hienosti kukkiva kevätnarsissi).

Bonusraita:
 

  • Pelkään, että musta liikkuu jotain typeriä videoita netissä. Kadulla jonkun katsoessa mua vähän pidempään, olen aivan varma, että kaveri on nähnyt musta jonkun salavideon. Sen jälkeen mietin, että onkohan tämä niitä kertoja, kun kaikkialla leviää joku nolo video, mutta mun kaverit ei vaan uskalla kertoa siitä. Googlaan tästä syystä itseni aina silloin tällöin, jos se video vaikka putkahtaisi esiin, hah.

 

Onko muilla vastaavia juttuja omalla järjettömien pelkojen listalla?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Pelkään myös, että mun nenässä on räkää. Näitä kuvia ottaessa tarkistin aika monta kertaa, että onko.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages