Ladataan...

...tykittää menemään kuin hullu, sillä kuten isälläni on tapana sanoa: "Näin se nyt vaan on."

Kirjoittelin meidän pyhiinvaellusmatkastamme Nycin jazzkapakoiden ihmeelliseen maailmaan jo muutamaan otteeseen täällä ja täällä, mutta matka oli sen verran eeppinen, että se ansaitsee vielä jatko-osan jos toisenkin. Tänään vuorossa on juttu majoittumisesta.

Isossa Omenassa vaihtoehtoja on monia ja tässä kohtaa rahaa saa palamaan aivan järkyttäviä määriä. Meidän reissumme ajoittui vielä joulukuun alkuun, ja juuri sopivasti siinä paikkeilla hotellien ja hostellien hintoihin pamahti joululisät päälle (yhden yön hinnat saattoivat jopa tuplaantua...). Aluksi meillä oli haaveissa viettää ainakin muutama yö jossain vähän paremmassa hotellissa, mutta siinä vaiheessa, kun vähän yli viikon majoitukseen olisi mennyt lähemmäs 2000 euroa, ja puolet lomasta olisi saanut silti olla ilman aamupaloja ja omaa vessaa, päätettiin luopua tästä luksuksen haikailusta. 

 

 

En osaa sanoa missä kantimissa Airbnb toiminta on laillisuutensa puolesta (hups), mutta aikaisempien todella positiivisten kokemusten perusteella uskallettiin lähteä tutkimaan sitä vaihtoehtoa. Rahan säästäminen nimittäin kiinnosteli tuossa kohtaa aika kovasti. Reissun tarkoitus ei ollut hotellihuoneessa loikoilu, joten asetettiin majoituksen kriteereiksi siedettävä matka Manhattanille, oma huone ja kohtuullinen hinta.

Täytyy tässä kohtaa vähän kehua, että omaan jonkun ihmeellisen kyvyn majoitusten spottaamiseen. Meillä on käynyt aina ihan mieletön tuuri ja niin kävi tälläkin kertaa. Viikkojen nettisivujen kahlaamisen jälkeen silmiin osui Airbnbn kautta nuoren näyttelijän tarjoama huone Queensistä. Hintaa kahdeksalle yölle tuli muistaakseni 450€ ja matka Manhattanille kesti vähän reilu puolituntia.

Paperilla homma näytti vähän liian hyvältä ja olin vielä Nycin päässäkin valmistautunut siihen, että koko homma menee reisille ja aamuyöllä pitää lähteä etsimään majapaikkaa, mutta eihän se mennyt. Asunnossa ei myöskään näkynyt yhden yhtä torakkaa ja meillä oli todella mahtavan kokoinen huone käytössämme. Torakoiden puuttuminen on ilmeisesti oikeasti aika kova juttu, tai ainakin kaikkien meidän kavereiden kotona oli näitä pikkuisia ei-toivottuja alivuokralaisia.

Todettiin reissussa, että vaikka olisimme maksaneet itsemme kipeäksi Manhattanilla sijaitsevasta pikkuisesta huoneesta ilman omaa vessaa ja suihkua, olisi matkoihin silti mennyt paljon aikaa, joten oli fiksu veto tinkiä sijainnista ja säästää rahaa muihin hommiin. Meidän tapauksessa tärkeintä ei ollut koluta läpi kaikkia mahdollisia kauppoja ja kantaa kasseittain tavaraa Suomeen, ja tästä syystä pärjättiin ihan hyvin, kun ei ollut niitä kauppakaseeja, jotka olisi ollut kiva viedä välissä huoneeseen. Saatettiin lähteä aamupäivällä kylille ja painella niillä lämpöisillä ihan yöhön asti, vaikka matkaa ei mitenkään kauheasti majapaikkaan ollutkaan.

 

 

Voin suositella todella lämpimästi Queensissä majoittumista ainakin N- ja W-metrolinjojen varrella, sillä meidän kokemuksen mukaan siellä on tosi rauhallista ja paljon ravintoloita, jotka tuntuivat olevan edullisempia, kuin ihan kaupungin sykkeessä olevat (30 avenuen ja Broadwayn välillä ainakin).

Huomaan, että reissukuume nostaa taas päätään, sillä ajatukset vaeltelevat ihan muissa maissa, kuin Suomessa ja koulutehtävissä. Onko siellä kohtalontovereita ja jos on, niin minne tekisi mieli? 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Täällä blogissa on ollut kova armollisuuden ja rennomman kirjoittamisen harjoittelu menossa, ja mielestäni se on sujunut aika mallikkaasti. Yritys rennommasta elämänasenteesta on levinnyt myös muille elämän osa-alueille, ja toissa päivänä löysin itseni harjoittelemasta Let it go -biisiä pasuunalla meidän olohuoneessa. Naapureiden iloksi tein sitä monta tuntia, sillä innostuin ihan tajuttoman paljon.

Joku voi miettiä, että miten ihmeessä mun treenaaminen on kummallista, eikös se ole mun työtä? Nykyään pasuunan treenaaminen on arjessa todella optimoitua ja harvoin se on sellaista omaksi ilokseen soittamista. Herkistyin siinä mun jonkinlaisessa flow-tilassa lopulta jopa vähän, kun muistin että pasuuna on myös sellainen soitin (laulun lisäksi), jonka soittaminen on mulle edelleen hyvin rakasta.

Se on profiloitunut enemmänkin sellaiseksi keikkaluontoiseksi työksi, jolla maksetaan vuokra. Toki opetan pasuunan soittoa ihanille lapsille ja siitä mä nautin ihan suunnattoman paljon, mutta enpä muista, että milloin viimeksi olisin liidannut jotain projektia pasunistina. Kyllä se vaan niin on, että artistina mä olen laulaja ja soittohommat menee lähes 100% orkesterihommiksi.

Tästä ylpeyden aiheestani syntyi myös video, sillä koko spektaakkeli näkee päivänvalon huomenna lastenkonsertissa (ja onhan se nyt todella hiano). Julkaisen sen nyt täällä, koska olen siitä hyvin ylpeä.

Ihmisen on välillä hyvä sanoa tällaiset hommat ääneen, jos on jostain tekemisistään ylpeä.

Toivottavasti tästä tulee hyvä mieli (tai toivon, ettei ainakaan tule paha mieli). 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Nyt, kun olen päässyt tässä hommassa vauhtiin, otan ideoita vastaan seuraavaa spektaakkelia silmällä pitäen.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Tänä aamuna heräsin naama turvonneena, ääni kuulosti karmealta, suussa maistui ribulba ja hiukset sojotti joka suuntaan. Hehkeä kotirouva indeed.

Vessassa pöntöllä kykkiessäni mietin, että oon päässyt kyllä elämässä oikeasti aika pitkälle. Mulla on nimittäin ollut kaikenlaisia pelkoja tässä elämän varrella, jotka liittyy esim. hajuihin. Ne on olemassa, mutta helpottaneet jo paljon. Musta on kiva lukea välillä muiden rentoja paljastuksia tällaisista "toivottavasti kukaan ei tajua" -jutuista, joten pistetään kehiin yks sellainen.

 

 

Viisi asiaa, jotka saavat mut kauhun partaalle ja luulen, että mä tai ainakin vähintään kaikki mun ympärillä kuolee, kun ne huomaa asian.

 

  1. Haisen valkosipulille. Tässä hommassa on päästy tosi paljon eteenpäin ja toisinaan jopa unohdan, että edellisenä päivänä on syöty valkosipulia sisältänyttä ruokaa, ja höngin ihan tyytyväisenä menemään. Vampyyrien karkotus pääsee silti sijalle yksi, koska joskus oon jopa lintsannut koulusta tämän takia. Laitoin lukion kouluruokalassa kaverit maistamaan ruokaa ensin ja kävin toisinaan varmistamassa keittäjiltä, että eihän ne vaan vahingossa oo sujauttaneet valkosipulia ruokaan... Jep.
     
  2. Haisen hieltä. Oh my lord tää on paha. Oon aivan neuroottinen kainaloiden haistelija. Murrosiässä mun hikoileminen räjähti käsiin ja kuljin koko yläasteen takki päällä, jos vaan suinkin pystyin. En siis haissut silloin edes hieltä, vaan kainaloissa komeili aivan jäätävät hajuttomat ylistysrenkaat, teki mitä tahansa. Häpesin silmät päästä, jos joku kommentoi asiaa. Tästä on jäänyt jäljelle tämä neuroottinen kainaloiden nuuskiminen. Nyt vanhana ja viisaanaa tiedän tietysti, että asiaa auttaisi se, jos käsiä ei puristaisi koko ajan raivolla kiinni kylkiin, vaan kainalot saisivat vähän hengittää. 
     
  3. Lisää hikijuttuja. Jos laitan hameen, joka ei ole paksua materiaalia, olen aivan varma, että takamukseeni ilmestyy sellainen hikiviiva. Pelkään siis pehiä. Tästä syystä mun hameet on usein farkkua, tai sitten mulla on joku pitkä neule siinä päällä. Toistaiseksi tarkistaessani ei viivaa ole näkynyt, mutta teoreettinen mahdollisuus on olemassa pitkän istumissession jälkeen. 
     
  4. Ravintola, jonne mennessä ei tiedä tuleeko joku ohjaamaan pöytään, vai mennäänkö itse. Siinä minä napotan kauhusta kankeana tuulikaapissa ja mietin, että nyt kaikki nauraa jos teen väärin. Pahimmassa tapauksessa olisi pitänyt odottaa, mutta olen mennyt pöytään ja sitten tarjoilijat luultavasti unohtavat minut sinne enkä saa ikinä palvelua (koska aivan varmasti näin tulee tapahtumaan). Usein tällaisessa tilanteessa otan jalat alle ja kipitän ravintolaan, jossa lukee selkeästi "odota tässä, sinut ohjataan pöytään". 
     
  5. Mun järjestämistä juhlista loppuu ruoka tai juoma. Tämä ei ole vieraiden kannalta mitenkään paha juttu, mutta itse en osaa ottaa mitenkään rennosti, vaikka olisi vain sovittu, että mennään treenien jälkeen vielä hengailemaan meille tyylillä "omat juomat mukaan ja jokainen pitää huolta myös omista eväistä, jos on nälkä". Ei onnistu. Syöksyn nopeasti kauppaan ja kavereiden tullessa odottelee pöydällä vähintään joku pannukakku. Toisaalta juhlien järjestäminen on ihan mun suosikkihommia, joten tietysti mä myös nautin siitä, että saan glooriaa tästä järjestysvimmasta (nimimerkillä: jo hienosti kukkiva kevätnarsissi).

Bonusraita:
 

  • Pelkään, että musta liikkuu jotain typeriä videoita netissä. Kadulla jonkun katsoessa mua vähän pidempään, olen aivan varma, että kaveri on nähnyt musta jonkun salavideon. Sen jälkeen mietin, että onkohan tämä niitä kertoja, kun kaikkialla leviää joku nolo video, mutta mun kaverit ei vaan uskalla kertoa siitä. Googlaan tästä syystä itseni aina silloin tällöin, jos se video vaikka putkahtaisi esiin, hah.

 

Onko muilla vastaavia juttuja omalla järjettömien pelkojen listalla?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Pelkään myös, että mun nenässä on räkää. Näitä kuvia ottaessa tarkistin aika monta kertaa, että onko.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kaljatonta ja sipsitöntä elämää on nyt takana melko lailla kuukauden päivät. Olen ryhdistäytynyt ruokarintamalla mielestäni aika esimerkillisesti, sillä aamupala – tuo monen ihmisen täydellinen herkkuhetki ja mun kauhuni – on smoothien muodossa tullut osaksi jokaista päivää. Edelleenkin kynnys sen tekemiseen on raivostuttavan korkea, mutta joka aamu tsemppaan itseni sen yli, ja laitan smoothieainekset kuppiin ja surautan ne pehmeän kermaiseksi namupalaksi.

Alussa smoothiet olivat lähinnä vain kauniita, mutta nykyään lähestulkoon jokainen on oikeasti todella maukas. Kysyin instagramin puolella, että kiinnostaako mun smoothieen eksynyt salainen ainesosa, ja se kiinnosti. Lupasin teille ja itselleni, että otan nyt vähän rennommin tämän blogin kanssa, joten tänään luvassa on todella rennoin rantein toteutettu smoothieresepti, johon sisältyy mun salainen ainesosa.

 

Henriikan aamuherkku:

  • Nappaa kaapista joku kiva kulho, jossa arvioit blendaamisen onnistuvan hyvin. Kattila on tässä ollut todella hyvä väline. Varsinkin, jos tekee annoksen kahdelle!
     
  • Kaada kulhoon/kattilaan jäisiä marjoja. Meillä on ollut aika hyväksi todettu kombo käytössä: mansikoita, mustikoita ja vähän puolukoita tuomassa kirpeyttä. Tässä kohtaa valitsen suomalaisia marjoja, koska äiti on sanonut, että ulkomailta tulevat marjat pitää keittää, että niissä mahdollisesti muhivat bakteerit kuolevat, ja mä tykkään kylmästä smoothiesta.
     
  • Laitan tässä kohtaa viimeistään vettä kiehumaan vedenkeittimeen, mutta jos olet nokkela, teit sen jo ihan ekana. Mä yleensä unohdan ja joudun pitämään tuskallisen tauon, kun vesi kuumenee. Kaada sitten ihan vähän kuumaa vettä kulhoon, että marjat hieman sulavat ikijäästä. Tämän teen siksi, ettei sauvasurvin ylikuumene. Jos kotonasi on todella tehokas blenderi, voi tämän jättää välistä.
     
  • Lisää joukkoon proteiinijauhetta. Meillä on ollut testissä Valion mansikkaa, mutta haussa on joku kasviperäinen vaihtoehto tälle, sillä maitotuotteet ei sovi mitenkään täydellisesti omalle mahalle. Kyseessä on mun ihan ekat kokeilut proteiinijauheiden kanssa ja tästä syystä en voi tehdä mitään vertailuja muihin jauheisiin. Aikaisemmassa elämässä mahaan on mennyt kasapäin rahkaa, kunnes pari vuotta sitten tajusin, että rahka tekee mun nielusta limaisen ja saa peräpään paukkumaan, hahaa.
     
  • Lorauta perään omaa suosikkiasi maustamattomien jogurttien perheestä. Joko vegaanisia versioita tai sitten ei, sä päätät.
     
  • Sekaan vielä vähän mehukeittoa. Nyt käytössä on ollut joku Gefiluksen versio, joka on ollut aivan hyvä.

NYT SEURAA SE RATKAISEVA VAIHE:
 

  • Lorauta joukkoon vähän Spriteä. Luit oikein, limpparia. Terveellistä se ei ole, vaikka mitenkä yrittäisi itselleen niin selittää, mutta silloin tällöin puoli desiä spriteä yhdessä smoothiessa on ehkä ihan okei. Jos se tuntuu liian makealta vaihtoehdolta, niin todella hyväksi todettu vaihtoehto on myös hiilihapotettu vesi ja loraus sitruunamehua. Kyllä muuten pärisee. 
     
  • Surauta tasaiseksi sauvasurvimella tai sillä tehokkaalla blenderillä.
     
  • Kaada koko komeus lasiin (mä kaadoin Olvi-merkkiseen) ja kuvaa se kaikista eri kulmista, ja jaa instagramiin vähintään yksi kuva. 
     
  • Muista juoda smoothie myös.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Lue myös:

Hotelli Verson suomalainen aamiainen
Pitsapohja ilman vehnäjauhoja

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Koulukaverini facebook-sivuilla käydyn keskustelun herättelemänä lähdin pureksimaan omia ajatuksiani ahkeruudesta ja sen järkevistä mittasuhteista. Missä menee ahkeruuden ja typeryyden raja? Vai voiko ahkera ja kasapäin töitä tekevä ihminen edes olla typerä? Onko se vain syy ihailla tätä henkilöä entistä enemmän?

Varsinkin muusikkoystävien facebookit ja instagramit päivittyvät hyvin usein omien keikkojen etu- tai jälkikäteismainoksista ja fiiliksistä (myös minun). Todella helposti sitä ryhtyy peilaamaan omaa keikkaelämäänsä jonkun toisen elämään. Tästä syystä oli todella rohkeaa, kun kollegani uskalsi avata keskustelun tämän monia koskettavan asian tiimoilta omalla facebook-seinällään, ja vielä hienompaa oli se, kun jengi alkoi kertomaan omia kokemuksia liiallisuuksiin menneen ahkeruuden ja keikkojen haalimisen seurauksista. Hienoa ei tietenkään ole se, että niin monet nuoret ovat palaneet elämässään kerran tai jopa useammin loppuun, vaan rohkeaa on puhua näistä jutuista ääneen.

Olin reilut viisi vuotta sitten tilanteessa, jossa mulla ei ollut juurikaan keikkoja. Olin muuttanut uuteen kaupunkiin, josta tunsin tasan kaksi ihmistä. Ei muuten paljon keikkoja niillä suhteilla herunut. Aloin tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että kutsuin itseäni muusikoksi (opiskelin toki samalla). Kateellisena seurasin vierestä ystäviäni ja koulukavereita, jotka keikkailivat raivolla menemään. Koulussa näin uusia opiskelukavereita, jotka soittivat joka viikonloppu keikkoja ympäri Suomea. Maanantaina koulussa näki silmät ristissä haahuilevia muusikoita, jotka olivat aamulla ajaneet suoraan laivakeikoilta kouluun, ja mietin mielessäni, että "wau" toi on sitä todellista muusikkoutta. 

 

 

Enää en ajattele samoin. Ajattelen, että tämä ala on ihan hullu, kun pärjätäkseen taloudellisesti on tehtävä ihan ihmeellisiä syöksyjä pitkin Suomea, jotta saa tarpeeksi rahaa elääkseen. Juuri tästä syystä sanon muusikon ammattia kutsumusammatiksi. Siihen pitää olla ihan suunnaton palo, että jää henkisesti plussan puolelle. Siinä vaiheessa, kun päätin lähteä opiskelemaan laulunopettajaksi, kysyin itseltäni monta kertaa, että eikö tässä maailmassa todellakaan ole mitään muuta ammattia, jossa sinä voisit olla onnellinen? Vastaus oli kerta toisensa jälkeen ei, joten vaihtoehtoja ei ollut. Jos jonain päivänä joku toinen ammatti alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta, tiedän että nyt on aika vaihtaa alaa.

Tänä keväänä olen itse päässyt maistamaan tuota omaa kiireistä kuvitelmaani muusikontyön ja opiskelijan arjen yhdistämisestä, josta haaveilin silloin viisi vuotta sitten. Olen oppinut, että maanantaina silmät ristissä koulussa oleminen ei ole mikään upea ja hohdokas kokemus, vaan se on asia, jonka mielellään jättäisi kokematta, jos voisi. Olen oppinut, että itselleen on otettava aikaa, vaikka kaikki työt olisivat miten ihania tahansa. Olen oppinut, että asiat, joita rakastaa koko sydämestään, voivat muuttua ahdistaviksi, kun niitä on liikaa. 

Kaikkein tärkein oppi, jonka olen tänä keväänä saanut, on se, että hyvän muusikon mittari ei ole kiire ja tukka putkella juokseminen. Hyvä muusikko on omissa silmissäni sellainen, joka on onnistunut säilyttämään rakkauden työhönsä ja onnistuu välittämään sen yleisölle. Sillä ei ole merkitystä, että tekeekö hän sen joka ilta, vai vain kerran kahdessa kuussa.

Valitettavasti en kuitenkaan usko siihen, että tässä ammatissa tulisi ikinä olemaan täydellisen seesteinen fiilis, mutta sen valinnan olen tietoisesti tehnyt, ja jollain tavalla kyllä nautin siitä pienestä vaaran tunnusta. Hommat tulee helpottamaan opintojen päättyessä vähän, ja valoa näkyy tunnelin päässä jo aika paljon, sillä opintoja on enää ihan vain hitusen jäljellä ensi vuodeksi.

On oltava vähän hullu, kun tälle tielle lähtee, mutta liian hullu tai typerä ei saa olla. Pelissä on sen verran tärkeät kortit, ettei niitä kannata mennä hukkaamaan vain, koska kuvittelee muiden tekevän ihan kamalasti kaikkea ja sen olevan tavoittelemisen arvoinen asia. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages