Ladataan...

Kirjoitin vuodenvaihteen jälkeen todella mitättömistä fiiliksistäni tätä uutta vuotta kohtaan. Perinteisesti olen aina tärissyt innosta hihkuen ja nähnyt mielessäni kaikki ne upeat mahdollisuudet, jotka alkanut vuosi tuo tullessaan. Rehellisesti sanottuna pelotti, että mitä jos tästä vuodesta tulee pelkkää ripulia. Vähän reilun kuukauden päivät tätä vuotta eläneenä voin todeta, että eihän se ihan ripulia ole ainakaan vielä ollut.

Tuntuu siltä, että töitä on ollut enemmän, kuin ehkäpä vielä koskaan aikaisemmin, mutta silti on sellainen fiilis, että elämänlangat on suhteellisen hyvin käsissä. Hyvähän tässä on mennä julistamaan jotain teemoja vuodelle 2018, kun vuotta on vielä melkein 11 kuukautta jäljellä. Mä en ole mikään ennustajaeukko, joten voin tietää varmasti vain asiat, jotka on mulle on jo tämän vuoden aikana tapahtuneet. Tuntuu siltä, että tähän viikonloppuun tarvitsen muistutuksen siitä, mistä kaikesta voin tänä vuonna olla jo kiitollinen.

 

 

Vuosi vaihtui rakkaiden ystävien kanssa

On olemassa niitä tyyppejä, joiden kanssa voi aina jatkaa juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin. Meidän lukioaikainen kaveriporukka on hajaantunut jo Suomen rajojenkin ulkopuolelle, mutta silti jutut on yhtä pöljiä, kuin 10 vuotta sitten lukioon mennessä. 

Työkaverit on ihania

Mulla on ollut ilo kuulua lokakuusta asti musiikkiopiston opettajaporukkaan ja nyt tiedän miltä tuntuu, kun joku sanoo, että sillä on ihan mahtavat työkaverit. Sitä inspiroituu itse ihan hurjan paljon, kun näkee ympärillään opettajia, jotka tekee työnsä ihan tajuttoman hyvin. 

Oppilaat oppii uutta

Jos työkaverit on ihania, niin on ne oppilaatkin ihania. Upein hetki tässä työssä on ehdottomasti se, kun oppilas oppii jotain ja tajuaa sen myös itse. Siinä me sitten yhdessä bailataan luokassa, kun lamppu on syttynyt. 

Kotona on ihana perhe

Monesti mietin aikaa ennen tätä meidän perhettä. Haaveilin siitä, että löytäisin ihmisen, joka hyväksyy mut sellaisena, kuin olen. Kummallisena, sekunnissa asioista innostuvana, välillä tosi kovaa ja korkealta putoavana ja mitä ihmeellisimpiä asioita tekevänä herkkänä höpsönä. Kerta toisensa jälkeen lausun ilmoille kiitoksen tästä kaikesta onnesta, joka mulla meidän perheessä on. 

Maassa on lunta

Vaikka koen erittäin vahvasti olevani kesän lapsi, on tämä talvinen ihmemaa ollut aivan ihana. Mulla on tapana leikkiä, että taivaalta sataa pieniä timantteja, kun aurinko osuu ilmassa leijaileviin jäähileisiin. Yhtenä päivänä koulun ruokalassa ilahduin näistä timanteista niin paljon, että huudahdin ääneen kavereille: "Kattokaa taivaalta sataa timantteja!"

Töitä on riittänyt

Ensimmäistä kertaa elämässä on sellainen tilanne, että tietää pärjäävänsä seuraavat 6 kuukautta, ellei mitään todella dramaattista tapahdu ja tulevat keikat peruunnu. Saattaa kuulostaa säännöllistä palkkaa saavan henkilön korviin hassulta, mutta meille tällainen tilanne tuntuu ihan uskomattoman upealta.

 

 

Mun mielestä jo pelkästään tammikuun aikana listalle on päätynyt ihania asioita. Asioita, jotka tekevät musta onnellisen ja sehän se tärkeintä tässä hommassa taitaakin olla. Vaikka luvassa olisi jossain kohtaa sitä ripulia, loppuu sekin onneksi yleensä imodiumilla aika nopeasti. Tämä lista saakin toimia mun imodiumina pahojen päivien varalle. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Saattais kiinnostaa myös: Kun kaikki vaan v#tuttaa

 

 

Kuvat: Rakas mieheni uhrasi sormensa ja räpsi kovasta pakkasesta huolimatta kärsivällisesti kuvia.

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

...ja satuun teidät johdatan!

 

Voi hyvänen aika ja pyhä jysäys minkälaiseen satuun Saara Jokiaho meidät Peter Panin roolissa johdatti! Jyväskylän kaupunginteatterissa on tämän esityskauden aikana tarjoiltu lapsille unohtumaton seikkailu Mikä-mikä-maahan, ja on siihen seikkailuun tainnut uppoutua myös ainakin yksi aikuinen (minä). Edellisessä jutussa vilauttelin elämää teatterin montusta käsin katsottuna ja kuten lupasin, on vuorossa nyt tunnelmia salin puolelta. 

Esityksen ensimmäinen puolisko alkoi kaikessa rauhassa. Alussa oli muutama pidempi kohtaus, jotka tehtiin huolella ja hetken jo mietin, että miksi niihin käytettiin niin paljon aikaa, minä haluan jo Mikä-mikä-maahan! Tulin siihen tulokseen, että lapsilla on aivan erilainen kyky keskittyä satuihin. Sillä aikaa, kun minä mietin, että koska se räiskyvän nopea ilotulitus ja paikasta toiseen lenteleminen alkaa, keskittyivät lapset ympärilläni haltioituneena seuraamaan tarinaa. He seurasivat hartaasti hahmojen tekemistä ja ilahtuivat aina, kun joku uusi henkilö esiteltiin tarinassa. Alun kohtaukset toimivat selkeästi heidän kohdallaan sadun introna, jonka aikana pääsi hyvin sujahtamaan mukaan tarinaan.

Onnistuneeseen teatterielämykseen mahtuu monia asioita ja Peter Panissa yksi näistä elementeistä on todella kekseliäs visuaalien (Tuukka Toijanniemi) ja lavaseiden käyttö (Karmo Mende). Lentokohtaukset nousivat tästä syystä omaksi suosikikseni. Oli suorastaan hypnoottista katsella, kun näyttämön kattoon viistosti asetelluista peileistä heijastui Peterin kuva keskelle pilviä. Hän todella näytti lentävän. Tietysti olisi ollut aivan eri asia, jos Jokiaho olisi vain pötkötellyt laiskasti lattialla. Lentokohtausten sulavaksi saaminen maasta käsin ei nimittäin näyttänyt olevan mikään ihan kevyt homma, mutta lopputulos oli juurikin höyhenenkevyttä ja sulavaa lentämistä. Peter Panin roolin antaminen Jokiaholle oli muutenkin nappivalinta. Hänen Peterinsä oli uskomattoman ketterä ja viekas poika, jonka leikkisyys ja ilo tarttui yleisöön. Roolissa tarvitaan todella hyvää kehonhallintaa, jotta kaikki kärrynpyörät ja hypyt onnistuvat Petermäisen kevyesti, jäntevää otetta unohtamatta. Jyväskylässä kaikki nämä olivat kohdallaan, sillä lavalla nähtiin oikea Peter Pan!

 

 

Tarinaan kuuluu myös Leena (Roosa Karhunen), jonka Peter vie tämän sisarusten kanssa Mikä-mikä-maahan, sillä Peteriltä ja kadonneilta pojilta puuttuu äiti. Karhusen näyttelemä Leena on tomera ja tunnollinen tyttö, joka omaksuu äidin roolin liikuttavan vastuulisesti, kopioiden kaikki oman äitinsä hauskat maneerit. Karhunen tekee kaupunginteatterilla (muistaakseni) nyt ensimmäistä isoa rooliaan, enkä keksi tapaa, jolla sen olisi voinut tehdä vielä Leenamaisemmin. Hänen lauluäänensä sopii hyvin herkkyydessään Leenalle. Nostaisin esille erityisesti kohtauksen, jossa Kapteeni Koukku (Henri Halkola) pitää häntä sätkynukkena. Se on loistava osoitus hänen upeista tanssitaidoistaan. Toivon todella, että Roosa Karhunen nähdään jatkossakin jossain suuremmassa roolissa.

Hienoja roolisuorituksia nähtiin musikaalissa useita. Kadonneet pojat sykähdyttivät omilla ihanilla luonteillaan ja saivat varmasti monen vanhemman suojeluvaistot heräämään. Henri Halkolan Kapteeni Koukku oli pelottava, mutta kuitenkin sen verran hassu, että yhtään säikähtänyttä lasta ei nähty väliajalla tai esityksen jälkeen. Itse säikähdin esityksen aikana vain kerran, kun krokotiili tuotiin lavalle. Sekin säikähdys kesti vain hetken, sillä aivan perällä istuessani en ollut hoksannut valmistautua tähän loistavaan lavastuskeinoon. En paljasta mitä tapahtui, sillä kokemus on sen verran hauska yllätys, jos ei musikaalia vielä ole päässyt näkemään.

 

 

Koska kyse on musikaalista, on muutama sananen sanottava myös musiikista ja sen toteutuksesta. Jukka Linkolan sävellykset ovat aivan ihania ja tukevat tarinaa hienosti. Orkesteri soitti koko näytöksen virheettömästi ja tästä syystä jollain saattoikin mennä ohitse, että lavan alla soittaa elävä bändi. Lauluosuuksista osasin odottaa Saara Jokiaholta varmaa suoritusta aikaisempien esitysten ja konserttien perusteella. Hän lunasti kaikki ennakko-odotukseni ja pidin siitä valinnasta, ettei Peterin lauluista oltu tehty mitenkään erityisen rosoisia. Nämä ovat makuasioita ja muusikkona arvostan kovasti hänen vahvaa teknistä osaamistaan. Peter Pan on musikaalina laulullisesti ehkä hitusen armollisempi, kuin monet aikuisille suunnatut tarinat, ja siihen sopii kyllä myös elämänmakuinen tulkinta, eikä lauluteknisillä ominaisuuksilla ole niin suurta osuutta tarinan välittymisen kannalta. Erityisplussan annan todella puhtaista stemmalauluista. Ne olivat korvia hiveleviä!

Kokonaisuudessaan Peter Pan oli hieno matka, joka vei mukanaan lapset sekä aikuiset. Se on ehdottomasti näkemisen arvoinen seikkailu, johon voi aivan hyvin mennä myös ihan vain aikuisten kesken. Tästä kaikesta inspiroituneena kysyin Saara Jokiaholta, josko hän haluaisi kertoa omasta matkastaan Jyväskylän kapupunginteatteriin, joten pysyhän kuulolla, sillä lähiaikoina tällä blogissa vierailee Saara!

 

*Liput Peter Paniin saatu blogin kautta

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Jiri Halttunen

 
Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Jyväskylä on todistetusti aivan huikea kulttuurikaupunki, ja tälle muusikolle tarjoutui mahdollisuus palata takaisin muutaman vuoden takaiselle työpaikalle. Sain liput blogin kautta Jyväskylän kaupunginteatterin Peter Pan-musikaaliin. Ensitöikseni suuntasin kuitenkin teatterin suuren näyttämön alle. Paikkaan, jossa yhdeksän muusikkoa pitää huolta siitä, että jokainen lavalla tapahtuva liike saa arvoisensa saundin juuri oikealla hetkellä.

Tänään valotan teille hieman teatterimuusikon työtä, ja otan teidät mukaan matkalle monttuun, josta ainoa kontakti lavalle on pieni luukku lattiassa. Sellainen, josta kapellimestarin pää juuri ja juuri näkyy. Usealta saattaakin mennä katsomossa kokonaan ohi, että teatterissa soittaa ihan oikea ihmisistä koostuva orkesteri. Toisaalta se kertoo myös bändin tasosta, virheitä ei muuten kuultu!

 

 

Suuressa maailmassa on kokonaisia teattereita, joissa pyörii vain yksi musikaali vuodesta toiseen. New Yorkin reissulla kävimme katsomassa Leijonakuninkaan, joka on pyörinyt jo ties kuinka kauan. On olemassa muusikoita, jotka soittavat vain yhdessä musikaalissa ja ovat tehneet sitä jo monta kymmentä vuotta. Tuntuu hurjalta ajatukselta, että joku on soittanut yhtä ainutta musikaalia koko uransa. Toista se on Jyväskylässä, sillä musikaali vaihtuu vuosittain, mutta kyllä niitä näytöksiä silti tulee aika monta. Näin helmikuussa voi sanoa, että hommat menee varmalla rutiinilla.

Muusikon työpäivä ei suinkaan ala siitä hetkestä, kun näytös pärähtää käyntiin, vaan sitä ennen on tultu paikalle jo hyvissä ajoin. Itse tulin paikalle aina viimeistään tuntia ennen h-hetkeä lämmittelemään ja virittäytymään tunnelmaan. Jokaisella on omat tapansa valmistautua, mutta viimeistään 20 minuuttia ennen on kaikkien istuttava soittovalmiina omalla paikallaan. Näyttelijät ovat siihen mennessä myös lämmitelleet ja avanneet äänensä, sillä vuorossa on tässä vaiheessa sound check. 

Lasse Hirvi (kapellimestari) laskee biisin käyntiin ja näyttämöltä alkaa kuulua laulua ja jalkojen töminää. Jokaisella soittajalla on oma mikrofoni, jonka välityksellä ääni kulkeutuu lavalle, ja myös yleisö pääsee nauttimaan orkesterin soitosta. Kappaleen loputtua kapellimestari antaa vielä joitain ohjeita ja toivottaa kaikille hyvää näytöstä. Tässä kohta minä hipsin montusta takaisin kahvioon odottamaan salin ovien avautumista.

Musikaaleista muistetaan yleensä isot tanssinumerot ja vaikuttavat lauluosuudet, mutta tarkkakorvaiset huomaavat, että musiikkia on paljon enemmän. Se kuljettaa tarinaa samalla tavalla, kuten näyttelijät vievät sitä eteenpäin lavalla. Kun joku esimerkiksi kompastuu näytelmässä, loihditaan ääniefektit lavan alta juuri oikeaan aikaan. Oikeastaan ei tarvitse mennä edes teatteriin asti huomioidakseen musiikin käyttöä tarinankerronnassa. Miettikää minkälainen olisi elokuva ilman musiikkia? Tai mainokset? 

Tänään täällä blogissa oli vuorossa katsaus lavan alle, ja seuraavaksi tulossa on tunnelmia katsomon puolelta. Sillä välin haastankin sut kiinnittämään erityisesti huomiota musiikkiin ihan vaan vaikka telkkaria katsoessa, ja kuvittelemaan tapahtumat ilman sitä.

Onko sulla joku ihan ehdoton suosikkimusikaali tai elokuva, jossa on aivan tajuttoman upea musiikki? 

 

*Liput Peter Paniin saatu blogin kautta

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Istun luokassa omassa pulpetissani. Järjestystä on taas vaihdettu, ja on meidän ryhmän vuoro istua suoraan opettajan pöydän edessä. Huomaan, kuinka kädet alkaa taas tuntua nihkeiltä. Hankaan niitä reisiä vasten, ettei opettajaa kätellessä nolota. Aika matelee tuskallisen hitaasti, mutta toisaalta toivon, ettei tunti loppuisi ikinä. Sydäntä alkaa heti tykyttää, kun mietin edellisellä kerralla tehtyä historian koetta. Kunpa tällä kertaa saisin vihdoin kympin. 

Opettaja sanoo nimeni ja kävelen luokan eteen. Ojennan vasemman käteni koetta kohti ja toisella kädellä kättelen opettajaa sanoen kiitos. Luokkakaverit kuiskivat ympärillä: "Minkä sä sait? Saitko kympin?"

Katoson paperin yläkulmaan, ja kehon läpi kulkee kuuma aalto värittäen naaman ja rintakehän punaisen pilkulliseksi. Kerään kaikki voimani ja yritän loihtia mahdollisimman kepeän ja normaalin äänensävyn, mutta ääni murtuu kuitenkin viimeisen tavun kohdalla.

"En saanut. Sain ysin."

Menen takaisin paikalleni ja toivon, ettei kukaan huomaa kyyneleitä, jotka alkavat muodostua silmäkulmiini. Tuntia on enää muutama minuutti jäljellä. Kellon soidessa menen vessaan ja siellä se tapahtuu taas. Yritän taistella itkua vastaan, mutta se on liian voimakas. Itku tulee jostain ihan liian syvältä ja sanoo, että minä en kelpaa. Miksi en vain onnistu saamaan kymppiä historiasta? Miksi onnistun siinä matikassa tai englannissa, vaikka harjoittelen niitä paljon vähemmän. Tarvitsen kympin kelvatakseni. Ensi kerralla luen koealueen ainakin kuusi kertaa ja pyydän äitiä kuulustelemaan vielä enemmän. Minun on pystyttävä siihen. Minun on kelvattava.

 

 

Tässä oli ote 11-vuotiaan Henriikan päässä liikkuneista ajatuksista. Nyt 26-vuotiaana haluaisin mennä tuon pienen tytön luokse ja sanoa, että yksikään kymppi ei tee sinusta parempaa ihmistä. Yksikään mittari tai arvoasteikko ei kerro mitään siitä, kuinka arvokas sinä olet. 

Syy, miksi nämä ajatukset palasivat mieleeni, on tänään suorittamani tutkinto. Siinä opettajien edessä seistessäni tunsin hetken olevani tuo 11-vuotias tyttö, jolle ei kelvanut mikään muu, kuin paras mahdollinen arvosana. Vielä ensimmäisen kappaleen aikana kävin mielessäni läpi ajatusketuja, jossa tärkeintä oli onnistua jokaisella mittarilla täydellisesti. Arvata saattaa, että juurikin siinä kohtaa hengitys alkoi muuttua pinnallisemmaksi, eikä ääni enää meinannut juurtua tarpeeksi syvälle. Noiden ajatusten aikana musiikki katosi minusta kokonaan. Asia, jota rakastin vielä sekuntia aikaisemmin, oli hävinnyt täydellisyyden tavoittelun tieltä.

Nuo ajatukset unohtuivat (luojan kiitos) hyvin nopeasti – edistystä on siis tapahtunut viimeisen 15 vuoden aikana. Tarvittiin pieni hetki, jonka aikana laitoin silmät kiinni, hengitin syvään ja muistutin itseäni, että tämä on minua varten. Tätä minä rakastan, enkä anna noiden typerien ajatusten viedä sitä minulta. En halua, että musiikille käy samalla tavalla, kuin historian kokeisiin opiskelluille asioille. Niistä ei ole yhtä ainutta muistijälkeä pääkopassa, tai ainakaan ne eivät pääse pintaan kaiken sen suorittamisen ja täydellisyyden tavoittelun jyrätessä olennaisen päälle. Koulussahan olisi tarkoitus oppia uusia asioita, eikä keräillä pelkkiä numeroita.

Opetussuunnitelma on muuttunut näiden vuosien aikana jo paljon, ja 11-vuotias Henriika olisi kauhuissaan, kun kuulisi, että numeroarvioinnista ollaan luopumassa. Jos hän ei olisi silloin tavoitellut pelkkiä numeroita, olisi hänellä ehkäpä näiden muistojen tilalla jotain historiallisia tapahtumia arkistoituna aivojen sopukoissa.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Tea J. Photography

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Blogin instagramstoriesin puolella on seikkaillut välillä eräs vauhtiveikko ja jokapaikanhöylä. Mielestäni on vähintäänkin reilua tätä sankaria kohtaan, että esittelen hänen tarinansa kunnolla teille. Tänään valokeilassa on meidän Eemeli. Kohta 6-vuotias elämästä täysillä nauttiva maatiaiskissa. 

Usein ihmetellään, kuinka muusikolla voi olla eläimiä, kun eihän se ole ikinä kotona huolehtimassa niistä. Ymmärrän tämän aivan täysin, sillä aika tosiaan on aina välillä kortilla ja hoitajiin on turvauduttava. Mun kohdalla kissojen ottaminen on silti melkeinpä pelastanut mut.

Kuusi vuotta sitten elettiin vähän harmaampaa ajanjaksoa. Elämästä oli värikynät vähissä ja mikään ei oikein tuntunut miltään. Olin mitä luultavimmin masentunut, sillä vaikka kuinka yritin, katselin maailmaa maitolasin takaa. Halusin tuntea taas aitoa iloa ja nauraa kunnolla, tai olla edes oikeasti vihainen. Tuo olotila oli hitaasti hiipinyt muutaman vuoden aikana, enkä ollut tajunnut sen vakavuutta. Kyse ei ollut mistään pienestä pilvipeitteestä taivaalla, vaan elämän auringon peitti pikimustat ukkospilvet aamusta iltaan.

Olin kesällä viikon ystäväni kissojen ja heidän pentujen vahtina, kun se tapahtui. Joku pato murtui ja siinä itkeä tihrustin niiden kissojen kiipeillessä mun päällä. Tiesin, että yhden ipanan on tultava mun luokse asumaan. Siellä niiden kömpelöiden karvapalleroiden keskellä tunsin ensimmäistä kertaa taas oikeasti olevani onnellinen. Ne pehmeät tyypit näki mut just sellaisena, kuin olin ja se riitti niille. 

Eemelin kotiin tulemisen ja hoitojakson välissä oli monta viikkoa, joiden aikana ehdin epäröimään ja harkitsemaan päätöstä todella paljon. Olinhan ihan hullu, kun olin yksin elävänä muusikko-opiskelijana ottamassa itselleni kissaa, vaikkei tulevasuudesta ollut mitään hajua. Kuinka mä selviän sen kanssa, jos pitää muuttaa vaikka ulkomaille tai lähteä reissuun? Viisas ystäväni sanoi tähän, että sä et voi tietää varmasti edes sitä mitä tapahtuu huomenna, joten tossa hommassa ei varmaan kannata väkisin luoda kauhukuvia sinne kymmenen vuoden päähän.

 

 

Niin Eemeli sitten lopulta tuli mun elämään. Meidän eloa kahdestaan kesti kuitenkin vain 24 tuntia. Varsin nopeasti kävi selväksi, että Eemeli ei ole sellainen perinteinen itsenäinen kissa. Raukka seurasi mua kaikkialle – en saanut käydä edes vessassa yksin (en kyllä vieläkään). Ystäväni oli kysynyt jo aikaisemmin, että olenko varma, etten halua ottaa sittenkin kahta kissaa. Pentueessa oli selkeästi kahdesta isästä lähtöisin olevia lapsia, joista kolmella oli pidempi karva ja pehmeämpi ruumiinrakenne, ja sitten oli nämä kaksi lyhytkarvaista ja jäntevää tapausta. 

Seuraavana päivänä soitin ystävälleni ja kerroin, että kyllä se nyt vaan niin on, että myöskin Kaisa saa muuttaa meille. Se oli pitänyt Eemelistä huolta jo ihan pikkuisena, joten oli kaikkien kannalta hyvä, että se pääsi veljensä luokse. Sinä iltana oltiin jo kaikki kolme kotona, ja niin ne palaset loksahti paikalleen. Eemelin uskomaton elämänilo sai mun jalat taas kiinnittymään elämään, ja Kaisa piti meistä rämäpäisistä haaveilijoista huolta, ettei hommat lähteneet ihan raiteiltaan.

Vuosien varrella olen huomannut, että aika monella taiteilijalla on eläimiä. Niistä saa jotain jännää todelliseen elämään palauttavaa voimaa, kun omassa ammatissa pahimman luomistuskan keskellä mieli helposti vaeltelee jossain ihan toisessa universumissa. Hey Girl-blogissa olikin vinkkinä stressaavaan elämäntilanteeseen hengitellä syvään edes muutamia kertoja päivässä. Mä huomaan itse erityisesti hektisessä elämänvaiheessa tehostavani tähä syvähengitystä sillä, että hautaan naamani kissan mahaan ja hengittelen siinä niin syvään kuin osaan. Tuntuu siltä, että nenän kautta kehoon menisi jotain taikapölyä, joka sanoo aivoille, että: "Älä huoli! Tää on vaan elämää ja tää elämä on sun, eikä kenenkään muun."

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Pages