Ladataan...

 

Haluaisin aloittaa tämän tekstin sillä tavalla, että n-y-t nyt käyntiin pärähtäisi sellaiset karnevaalitorvet ja miljoona lamppua syttyisi mun pään päällä. Mietin nääs sitä, että miten voikaan mimosa nimeltä Henriika olla jälleen kerran näinkin fiksu. 

Herääkös teidän sisuksissa sellaista ikävää tunnetta, kun mietitte lenkille lähtemistä? Lenkki. Lenkkeily. Hyrrrrrrr. Se kuulostaa kauhean trendikkäältä, mutta sellaiset euforiset liihottelut on kyllä mun kokemuksen mukaan todella harvinaisia tapauksia, paremminkin once in a lifetime tyyppisiä juttuja. Silti maalaan vaaleanpunaisia strömspomppeleita tämän trendikkään lenkkeilyn ympärille ja pitkän möllötysjakson päätteeksi selitän itselleni, että nyt se tapahtuu. Lähden lenkille ja nautin siitä oikeasti täysillä ja todellakin niin paljon, että alan heti rakastamaan sitä.

Lenkkarit jalkaan ja matka kohti kiitorataa voi alkaa. Lenkkikeijukainen surraa hiljaa vierelläni ja "pim" nyt rakastan lenkkeilyä.

 

Eikun hetkinen. Enhän mä rakastakaan. Lenkkikeijukainen on nyt kyllä kännissä, sen verran huti meni sauvalla suihkiminen.

 

Olen pitänyt itseäni aina todella fittinä ja urheilullisena, vaikken sitä ole ollutkaan. Käsitys itsestäni urheilijana on usein ihan hakusessa ja siksi, kun multa kysytään, että paljonko sä treenaat, saatan vastata, että 3-5 kertaa viikossa, vaikka todellisuudessa taukoa on ollut taas 4 viikkoa. Miksi näin? No siksi, koska silloin, kun urheilu on maistunut, on treenikertoja tullut viikkoon helposti 5. 

Megaurheilijavuodet sijoittuvat yläasteikään ja vuosiin 2013-2015. Sen jälkeen tapahtui jotain. Joku voisi sanoa, että siinä vaiheessa tapahtui avioliitto, mutta mä väittäisin kyllä, että tällä kertaa syy on jossain muualla. Nimittäin siinä, etten enää tajunnut urheilla mulle sopivalla tavalla. Tässä kohtaa ei nyt puhuta siitä, että urheilu tuntuisi samalta, kuin kirkkaassa lähes pissan lämpöisessä meressä lilluminen ja drinksujen siemaileminen, vaan siitä, että oikean tavan löytyessä, se on oikeasti niin ihanaa, että sitä jaksaa tehdä, vaikka välillä kävisi ihan siellä puklaamisen partaalla.

Eilen taas todistettiin, että mä oon oikeasti kyllä urheilullinen ja jollain mittakaavalla myös urheiluhullu. Mähän rakastan sitä. Siis oikeesti rakastan sitä. Mutta mä en todellakaan rakasta lenkkeilyä. Kaikkein idioottimaisinta tässä mun "yhyy urheilu ei maistu"-kaudessa on se, että vastaus on ollut tapetilla ihan koko ajan. Oon jopa paasannut kavereille, että mun lempi urheilumuoto on..

rumpujen pärinää....

se on...

Pyöräily. Jep. Niinkin hurja extremelaji, kuin jalkojen sutiminen kahden pyörän päällä. Mutta. Jos sitä rakastaa, niin go for it. Ja mähän tein sen. Liityin Jyväskylän 24/7 salille ja paukkasin ekalle spinningtunnille heti kortin käteen saatuani. Totuushan on se, että kunto on laskenut aivan jäätävästi kesän aikana, mutta huijasin itseäni vähän, enkä ottanut tunnilla käytettävää sykevyötä. Päätin nauttia ilman suorituspaineita. Sotkin menemään 55 minuuttia rakastaen jokaista hetkeä. Jopa sitä, kun lounas alkoi maistumaan jälleen suussa hieman liian raivokkaan kiihdyttelyn seurauksena. Itseasiassa, jos mun pitäisi valita yhdet kengät, joita en heittäisi menemään, ne olisi spinning-kengät. Niin paljon mä rakastan pyöräilyä. Silti mä en ole tajunnut pyöräillä. Olen näppärästi vaan nyyhkyttänyt sohvalla treenatun fiiliksen perään.

Mitä tästä kaikesta opimme. No sen, että ei oo pakko painella menemään gasellin lailla pitkin lenkkipolkuja, vaan voi vaikka vetästä vesijuoksuvyön päälle, ja painella sillä tavalla menemään. Vesijuoksu on mun mielestä muuten 100 kertaa ihanampaa, kuin ilman vettä juokseminen. Jos ei tykkää painojen paukuttelemisesta (älkää oikeesti paukutelko niitä, koska siinä menee korvat kaikilta, jopa sulta), ei niitä tarvitse raivolla viuhtoa ja miettiä, että miksei salilla käyminen ole sulle henki ja elämä. Sit voi vaikka lähteä suunnistamaan esim. 

Millasia urheilulajeja teillä on, jotka ei vaan maistu? Entäs sitten ne ehdottomat lempparit?

 

 

Jazz-terveisin, 
Henriika S.

Share

Ladataan...

 

Mä oon tässä miettinyt, että oonkohan ihan yksinäni tämän ongelman kanssa. Haluaisin mennä uudestaan naimisiin, koska häät on niin ihana asia. Ja tietysti omat häät on olleet ne historian parhaimmat. Varsinkin niiden järjestäminen kiinnostelee taas ihan kummallisen paljon. Selkeästi parissa vuodessa on unohtuneet kaikki ne unettomat yöt ja miljoonat to do-listat. 

 

Ajattelin keventää vähän mieltä ja listata asioita, jotka todellakin kiinnostelee edelleen.

Hääpuku. Jep. Olisin voinut sovittaa niitä loputtomiin ja eniten harmitti, kun löysin puvun niin aikaisin. Kävin sen jälkeen kyllä sovittamassa pukuja, koska halusin olla varma, mutta enää siinä ei ollut sellaista prinsessafiilistä, koska "the one" oli jo löytynyt.

Koristeluiden miettiminen. Taidan olla oikeasti sekoamassa, kun tämä asia kiinnostaa. Muistan nimittäin tuskailleeni ihan täysillä koristeluiden kanssa, kun askartelupaskartelu ei ole omia vahvuuksia ollenkaan. Vinkkinä häitä suunnitteleville suosittelen valaistukseen panostamista. Valoja voi vuokrata ja niillä saa tunnelman todella hyvin rakennettua. Itseasiassa meidän häissä olleet valot ovat kiertäneet nyt jo neljät häät meidän jälkeen. Kun valaistus on kunnossa, ei katossa tarvitse olla moljoonaa strömspomppelia, tosin nekin näyttää paljon paremmilta, kun valaistus on kohdillaan. 

 

 

 

Ruoka. Tuo kamalan ihana rahareikä. Eniten harmittaa omista häistä se, että jännitystä oli mahassa ihan ääriä myöten, eikä ruoka meinannut maistua. Ainakaan siitä ei ole muistikuvia. Kuulemma oli maukasta ja sitä oli riittävästi, mutta muistikuvia on pyöreät nolla.

 

 

 

Vieraat. Niitä haluaisin kutsua vielä enemmän. Oli kamalinta vetää raja johonkin kohtaan ja jättää monta rakasta ihmistä kutsuttujen listan ulkopuolelle. Päivän aikana oli myös rajallinen määrä aikaa jutella, joten toivoisin myös ainakin pari vuorokautta lisää aikaa juhlimiseen. Eli yhden viikonlopun kestävät häät kiitos!

Hääohjelmat. Kyllä. Tallensin ennen häitä kaikki hääohjelmat ja kuvittelin kiinnostuksen niihin lopahtavan, kun tahdon on kajautettu ilmoille ja juhlat juhlittu. Tässä mä kuitenkin kirjottelen Neljät häät Kanadassa-ohjelman pyöriessä taustalla. Niistä ei kyllä kannata ottaa kauheasti vinkkejä tai ainakaan paineita, sillä onhan se nyt aika älytöntä laittaa häihin yhden omakotitalon verran rahaa.

Näistä asioista haaveilen siis edelleen. Olenkin tässä miettinyt, että kai sitä vois vaikka jotkut 5-vuotis bileet järjestää. Vai mitä sanotte? Kuinka moni muu on unohtanut sen kaaoksen ja epätoivon, ja on aivan valmis järkkäämään bileet uudelleen?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Suvi Häyrinen
 
Share

Ladataan...

 

Nyt puhutaan krapulasta. Siitä viheliäisestä kaverista joka hiipii yleensä viinanhuuruisen illan jälkeen meidän ihmiseliöiden luihin ja ytimiin. Ainoa ero tässä krapulassa on se, ettei tähän tarvita pisaraakaan alkoholia. Alkoholilla on toki tehostava vaikutus, mutta se ei ole missään nimessä välttämätön tämän tilan saavuttamiseksi.

Homman nimi on sellainen, kuin taiteilijakrapula. Terveiset sen pahimmasta vaiheesta eli 1-2 päivää keikan jälkeisestä elämästä. 

Meillä oli Jyväskylä Big Bandin kanssa aivan mielettömän hauskaa keskiviikkona lämmitellessämme lavaa Johanna Förstille ja Turku Jazz Orchestralle.   On suuri kunnia olla osa bändiä ja tällä kertaa solisteerata, ai että mitä namia! Kasattiin ohjelmisto keikalle aika nopealla aikataululla ja hommia sai tehdä oikeasti ihan tosissaan, jotta keikalla saattoi nauttia hetkestä. Ja voi moro, mä nautin todellakin koko sydämeni pohjasta! 

Keikalla ja keikan jälkeen saa yleensä nauttia yhdestä mun ihan lempparikaverista nimeltä adrenaliini, ja se vasta saakin homman pärisemään pääkopassa. Keikan jälkeen voisi halata koko maailmaa ja yleensä mennäänkin porukassa vielä nauttimaan jälkimeiningistä. Voin vaan kuvitella, että miltä tuntuu olla osa porukkaa, joka rundaa satoja päiviä vuodesta. Siinä ollaan niin syvällä omassa kuplassa, ettei ulkopuoliset varmaan enää edes tunnista puhuttua kieltä, vaikka se olisi suomea.

Keikan jälkeisenä aamuna olo saattaa olla vielä ihan hyvä ja edellinen ilta olla vielä lämpimänä mielessä. Iltaa kohden muistojen ylle kasautuu kuitenkin mustia myrskypilviä, ja viimeistään seuraavana päivänä kosahtaa ja kunnolla. Lähestulkoon poikkeuksetta löydän itseni peiton alta nyyhkyttämästä, enkä yleensä osaa edes sanoa, että miksi räkä sillä kertaa valuu pitkin poskia. 

Yleisön näkökulmasta tämä muusikkona oleminen saattaa välillä näyttää aika helpolta ja kevyeltä, mutta todellisuudessa yhden esiintymisen takana on monen monta tuntia työtä. Haluaisinkin nyt vähän avata sitä prosessia, joka esimerkiksi tämän Funky ABBA-projektin taustalla on.

Ensinnäkin, kun kyseessä on Big band, on oltava puhaltajille jo pelkästään keskimäärin. 13 eri stemmaa soitettavaksi. Sen lisäksi bändistä löytyy myös komppisektio, johon kuuluvat piano, kitara, basso ja rummut. Meidän tapauksessa lavalla oli myös perkussionisti. Ja jotta homma pysyy mielenkiintoisena (hehe) pyydetään mukaan välillä solisti, tällä kertaa se olin minä. Koska more is more, oli lavalla myös kaksi taustalaulajaa ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, kapellimestari (nyt myös kappaleiden sovittaja).

 

 

Nyt meillä on siis bändi kasassa ja stemmat soittajille soitettavana. Tähän projektiin ei kuitenkaan ollut valmiita laulunuotteja, joten istuin n. viikon päivät koulun jälkeen kuuntelemassa Nils Landgrenin levyä ja Lapin soittokunnan treeninauhaa, ja kirjoitin korvakuulolta minulle ja taustalaulajille nuotteja. Joka ilta n. 2 tuntia.

Pelkkä nuottien kirjoittaminen ei laulajalle (eikä usein myöskään soittajalle) riitä, vaan hommat on hakattava takaraivoon, jos mielii katsoa yleisöä edes kerran keikan aikana. Yhden tunnin mittaisen ohjelmiston omaksumiseen käytettävä aika on jokaisella esiintyjällä varmasti eri, mutta omalla kohdallani tarvitsen paljon toistoja ollakseni 100% varma, että hommat tulevat lihasmuistista. Aina tilanne ei kuitenkaan ole niin hyvä, että elämästään voi omistaa 2 viikkoa pelkästään yhdelle projektille, mutta tällä kertaa näin oli. Käytin siis viimeiset 2 viikkoa siihen, että treenikoppiin mennessäni tein perus tekniikkaharjoitukset ja loput ajasta käytin tämän konsertin ohjelmiston harjoitteluun.

Treenaaminen ei valitettavasti (ja onneksi) lopu kuitenkaan siihen, kun treenikopin ovi laitetaan kiinni, vaan käytin myös kaikki kävelymatkat hyödykseni, ja räppäsin menemään yrittäen muistaa sanoja ulkoa. Laulu on siitä haastava instrumentti, kun sitä ei voi pilittää menemään samalla tavalla, kuin vaikkapa kitaraa. Siinä käytettävät lihakset väsyvät nopeammin, joten päivässä on vähemmän aktiivista treeniaikaa.

Lasketaanpas nyt vähän, että paljonko tunteja tuli käytettyä noin abauttiarallaa.

Yksi viikko taustalaulujen ja omien laulujen kuuntelemiseen ja nuotintamiseen eli n. 7 x 2h = 14h

Sitten 2 viikkoa vaikkapa 1,5h aktiivista biiseihin keskittymistä joka päivä: 14 x 1,5 = 21h

Tähän päälle vielä yhteiset harjoitukset bändin kanssa, joita oli 3 x 3h = 9h

Kävelyllä treenamista en laske tähän, joten karkeasti laskettuna aktiivista treenaamista yhden 45-60min keikan takana on 44 tuntia.

Jos joku suunnittelee parhaillaan häitä ja miettii, että miksi hääbändille maksetaan niin paljon, voi laskeskella, että paljonko 3 x 45min takana on työtunteja kaikkien muusikoiden tunnit yhteen laskettuna. Vastaus on, että paljon.

Yleensä aina, kun kärvistelen tässä taitelijakrapulassa, syyllistyn vähättelemiseen. Unohdan täysin kaiken sen työn, joka yhteen konserttiin on uponnut, ja ihmettelen, että miten yksi tunti elämästä voi romuttaa ihmisen aivan totaalisesti. Nyt, kun näitä juttuja listaa tähän, tajuaa taas, ettei ole mikään ihme, jos vähän väsyttää ja surettaa. Tässä ammatissa peliin laitetaan kuitenkin, jos ei koko, niin ainakin todella iso osa omasta sielusta.

 

 

Onko sun työssä tätä krapulaa edesauttavaa "piilotyötä", joka ei näy lopputuloksessa ulospäin, ja helposti unohtuu kuluttajilta/tilaajilta?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Parisuhdeterapeutti H täällä huutelee jälleen! Jakelin tuossa tovi sitten vinkkiä Ikuiselle häämatkalle, joka toivattavasti aiheutti ihastusta ja päätyi edes yhden parin arkeen. Nyt pukkaa taas vinkkivitosta, tällä kertaa aiheena eräänlaiset petipuuhat.

Mulla oli suhteen alkuaikoina hyvin vahvasti mielessä, että M ei todellakaan pidemmän päälle jaksa katsella mun toilailuja. Tiedostan olevani aikamoinen paketti kestettäväksi, joten hyvä, ettei ollut laukut koko ajan pakattuina valmiiksi, jos lähtö vaikka olisi tullutkin. No eihän se tullut, vaan alttarille asti päädyttiin ja sielläkin se sanoi, että "tahdon", vaikka olisi voinut vielä karata. 

Meidän hääpäivä on 6.6. ja Suomen Itsenäisyyspäivänä ylittyi tuo puolen vuoden rajapyykki häiden jälkeen. Siitä päivästä lähtien (viimeistään) olen uskonut, että kyllä se tyyppi on ihan vakavissaan. Mua myös huvitti ihan kamalasti, että Itsenäisyyspäivänä M:n itsenäisyys oli vähän niinkun lopullisesti hävinnyt tältä planeetalta. 

 

 

Jotain asioita tuolta epäilysten ajanjaksolta on kuitenkin jäänyt elämään meidän perheeseen. Nimenomaan niihin sänkyhommiin. Yleensä kuvitellaan, että siellä hiljenee ajan kanssa, mutta eipäs hiljentynyt. 

Meikäläinen höpöttää ihan samalla tavalla, ja niin höpöttää M:kin.

Silloin vuosia sitten kysyin usein ennen nukahtamista, että oothan sä mun kanssa vielä huomennakin, mutta nykyään luotan sentään siihen, että juttu kestää ainakin ylihuomiseen ;)

Meillä on nykyään tapana ennen nukahtamista kysyä toiselta, että mitä ne jutut olikaan, joita toinen toisessa niin kovasti rakastaa ja ihailee. Voisi kuvitella, että vastaus on aina sama, mutta kun se ei ole! Aina tulee jotain uusia hyviä juttuja mieleen.

Pötkötellään siinä vierekkäin ja pidetään ällösöpösti toisiamme kädestä ja mietitään erilaisia hetkiä, joissa on ollut ihanaa. Oon huomannut, että sängyssä meillä on käsittelyssä erilaisia teemoja liittyen sillä hetkellä elämässä meneillään oleviin tapahtumiin ja mietintöihin. 

Välillä mietitään, että millaisia ollaan vanhoina. Leikitään yhdessä ajatusleikkiä siitä, kuinka M on omasta mielestään sellainen kärttyinen Jazz-pappa, joka vaan murisee kaikille, mutta kuitenkin muistaa suukottaa mua (kurttuiselle) suulle joka päivä monta kertaa.

Toisinaan palataan takaisin meidän hääpäivään ja fiilistellään kaikkea. Jokaista täydellisen epätäydellistä asiaa siinä päivässä. Muistellaan millaista oli, kun nähtiin toisemme firstlook-kuvauksissa Kaivarissa ja itkettiin kummatkin ihan täysiä onnesta. 

Joskus puhutaan mieltä painavista asioista, ja yhdessä mietitään, että miten tästä kaikesta (elämästä) selviää. Lopulta päädytään oikeastaan aina siihen ratkaisuun, ettei ihan tarkalleen tiedetä miten, mutta se tiedetään varmasti, että yhdessä.

 

 

Yksi ihan suosikki ajatusleikki on se, kun kerrotaan toiselle niistä ominaisuuksista, joita hänessä ihailee. Taas pääsee itku, kun mietin, että on se vaan sellainen homma, että hienon ihmisen rinnalla tulee jotenkin kovin vahvasti itselle sellainen tunne, että tahtoo olla parempi ihminen. Tietysti on ihan kiva, jos tahtoo noin muutenkin, mutta jotenkin tollanen tosi mahtava tyyppi saa nostettua myös sinut jollekin korkeammalle levelille.

Näistä petipuuhista on tullut niin tärkeä osa meidän arkea, että mennään lähes aina samaan aikaan nukkumaan. Herääminen sen sijaan tapahtuu eri aikaan monestakin syystä. Tärkeimmät niistä ovat ne, että minä tarvitsen paljon unta ja M tarvitsee aamulla aikaa herätä, yksin :D 

Joten yksi vinkki ällösöpöilyyn ja läsnäolemiseen parisuhteessa on se, että illalla ennen nukahtamista pidätte käsistä kiinni ja sanotte ainakin, että rakastatte sitä toista tyyppiä. Koska rakkautta, sitä me kaikki tarvitaan.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Suvi Häyrinen
Share

Ladataan...

 

Huomasinpas taas eräänä kauniina päivänä, että omissa kuvitelmissani puhun upeaa suomea, mutta voi kuinka väärässä sitä voi ihmislapsi jälleen kerran olla. Tarkoituksena ei ollut ikuistaa kaikkia miljoonia "niinku" hetkiä, mutta siellä ne nyt ovat. Fiksu ja filmaattinen laululintunen se laittoi taas parastaan ja päästi koko maailman osaksi päiväänsä, vain todistaakseen, ettei täällä ruudun takana mikään ruudinkeksijä taida olla :D

 

Videon lopussa on jännittäviä uutisia (ainakin omasta mielestäni), ja ehkä saan jonkun teistä tulemaan paikalle todistamaan tätä upeaa tapahtumaa! 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

(ps. linkki tapahtumaan on tässä näin, koska en osannut/uskaltanut laittaa videoon sellasta hienoa :D

Videon kissa on ylipainoinen, mutta hän on tarkkailussa ja hitaasti on tarkoitus auttaa Eemeli takaisin kevyempään elämään, joten ei siis huolta!
Share

Pages