Ladataan...

Moi!

Terveiset täältä pikkuisesta itsekritiikin pesästä, jonka risujen välistä paistaa niin kirkas aurinko, ettei silmät edes meinaa pysyä auki. Se kirkas aurinko on kaikki upeat blogit tässä maailmassa ja musta tuntuu, että mun jutut tekee tästä blogista yhden ison kuolevan planeetan. Mä en ole uskaltanut kirjoittaa yhtä vapautuneesti, kuin ennen.

Päässä on ollut suurinpiirtein tällaisia ajatusketjuja aina, kun sormet on löytäneet näppäimistölle, ja uuden postauksen luonnos on lähtenyt valmistumaan:

 

"Ah, mä sit rakastan kirjoittamista. Tää tuntuu niin hyvältä, saa laittaa ajatuksia ylös ja jakaa niitä muiden upeiden tyyppien kanssa."

"Ainiin. Ne muut tyypit. Onko tässä mun tekstissä mitään arvokasta sisältöä lukijalle? No ei taida olla." 

"Okei, no mä kirjoitan tänään vihdoin siitä mun täydellisestä aamupalasmoothiesta. Eikun en. Eihän tää oo mikään reseptiblogi, täällä piti puhua musiikista. Mut enhän mä jaksa nyt puhua siitä."

"Jospa mä kokeilen joku toinen päivä taas."

 

Mites meni noin niinku omasta mielestä? Tämän pitäisi olla mun oma blogi, jonne saan kirjoittaa mitä tahansa. Vanha täydellisyyden tavoittelija se siellä huhuilee varsinkin nyt, kun uudet ihanat blogit on jälleen nostettu Lilyn etusivulle. Eilen illalla mietin mielessäni, että mun täytyy nyt vähän löysätä tän blogin kanssa. Nyt en tarkoita sitä, että on jäätävä tauolle, vaan on uskallettava kirjoittaa aiheista, jotka tuntuu pelottavilta tai typeriltä. Sellaisilta, ettei ne kiinnosta tai kuulu blogin "linjaan".

Huomasin, että äidin syövästä kirjoittaminen sai jo jonkun kivivyöryn mun sisällä liikkeelle ja oli jo helpompi hengittää. Täytyy vaan olla rohkea ja luoda sellaista sisältöä, joka näyttää multa – ajattelematta, ettei ketään kiinnosta. Tällainen mä oon ja kuka tietää, ehkä mä olen muiden mielestä nolo ja tylsä, hah.

Mua kiinnostaa, että miten te muut ihanat bloggaajat uskallatte kirjoittaa? Onko teillä tosi tiukka suodatin juttujen kanssa ja jääkö monet tekstit omaan pöytälaatikkoon?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Ihan aluksi haluan kiittää kaikista ihanista viesteistä, joita sain edelliseen postaukseen liittyen. Täytyy vaan yrittää pitää tiukasti mielessä, että on ihan okei puhua ääneen, kun pelottaa. Kiitos.

En ole oikeastaan (kai) kertaakaan vielä julkaissut mitään kuvapainotteista juttua, mutta eilisellä keikkareissulla Temppeliaukion kirkkoon tuli fiilisteltyä kevättä ja Helsinkiä niin täysillä, että mä pistän ilmoille nyt tämän blogin ensimmäisen kuvien välityksellä tapahtuvan fiilstelypostauksen.

Tässä se nyt on: Oodi keväälle ja Helsingin sykähdyttäville kahviloille.

 

 

Ennen tätä seesteistä kahvilahetkeä oltiin ehditty Matiaksen kanssa jo kiukutella toisillemme, kun nälkä korvensi aivoja ja sai käyttäytymään uhmaikäisen tavoin. Hyvä kahvi onneksi pelastaa melkein mitä vain, ja nyt mielessä on enää keväinen hetki roudauksen ja keikan välissä.

Hetki, jossa elämä oli täydellisen ihanaa.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Tämän tekstin luonnos on pyörinyt täällä jo pidemmän aikaa, mutta sen julkaiseminen on ollut pelottavaa. Alussa kirjoitin sitä tänne vaan oman pään tyhjentämistä ajatelleen. Bloggaamisessa yhtenä haasteena on juurikin rajan vetäminen. Täällä kerrotaan lopulta aika pieni osa ihmisen elämästä, vaikka tekstiä syntyy paljon. Päätin blogia perustaessa, että mä haluan kertoa niistä jutuista, joita muusikoiden kiillotettujen julkisuuskuvien takana tapahtuu ja nyt on aika kertoa, että mitä on tapahtunut mun elämässä viimeisen vuoden aikana. Tai oikeastaan mun äidin elämässä.

Kesällä 2016 elettiin onnellista aikaa. Oltiin juuri saatu tietää, että päästiin Matiaksen kanssa samaan kouluun vaihtoon, ja edessä oli keikkakesä ilman mitään "jokeritöitä". Ennen Hollantiin muuttoa käytiin aktiivisesti myös kyläilemässä sukulaisten luona, ja ollessamme Kemissä reissussa se sitten tapahtui. Olin Matiaksen siskon kanssa salilla ja pitkästä aikaa päässyt kunnon spinningpyöräilyn makuun. Musat soi täysillä korvissa, kun huomasin, että isi soittaa. Vastasin huolettomasti polkemisesta hengästyneenä, että: "Mitäs isi?"

"Äidillä on syöpä ja se on aggressiivinen. Hoidot pitää aloittaa heti, koska muuten on vaan jotain kuukausia aikaa."

Kaiken se sanoi rauhallisella äänellä ja jatkoi samaan malliin. Kertoi suunnitelmista ja siitä, että meidän täytyy lähteä Hollantiin vaihtoon, vaikka mikä olisi. Elämän on jatkuttava. Tästä tulee taistelu, mutta se on voitettavissa. Jos ei ole, niin äidille on tärkeintä, että se näkee sen lapsilla menevän hyvin ja lujaa. Että ne toteuttaa niiden unelmia.

Jatkoin polkemista. Jotenkin isin rauhallinen ääni sai omankin puheen rauhalliseksi, vaikka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt karjua ja huutaa. Itku oli tulossa, mutta se odotteli varmaankin puhelun loppumista. Se puhelu kesti ehkä kaksi minuuttia, ja ne kaksi minuuttia muuttivat kaiken, paitsi sen, että jatkoin polkemista. Poljin kovempaa ja kovempaa ja toivoin, että kukaan ei huomaa, kun kyyneleet alkoivat sekoittua hikipisaroihin. Yhdessä ne putoilivat lattialle "tip, tip, tip, tip" ja päässä pyöri vaan ajatus, että mun äiti ei saa kuolla. 

Ystäviä nähdessä teki mieli ensimmäiseksi huutaa, että mun äidillä on syöpä, eikä kukaan voi luvata mulle, että se paranee. En kuitenkaan huutanut. En kertonut juuri kenellekään. Olisi ollut varmasti mielenterveyden kannalta helpompaa sanoa asiasta jollekin, mutta joku siellä päässä piti sanoista niin kovasti kiinni, että ajatukset jäivät itselleni. Matiakselle puhuin, kun pelotti eniten, mutta muuten kävin dialogia ihan vain omassa päässäni.

Totuus äidin sairastumisesta iski tajuntaan oikeastaan vasta, kun shoppailtiin yhdessä mattoa ja koristetyynyjä alakerran toimistohuoneeseen. Sinne kannettiin yläkerrasta yksi vierassänky, jotta äidin ei tarvitsisi kävellä portaita, kun hoidot kunnolla iskevät luihin ja ytimiin. Tietysti heiteltiin vitsiä kaikista pöhköistä kuoseista ja hulluteltiin ajatuksella neonvärisestä huoneesta, mutta todellisuudessa oltiin rakentamassa huonetta, jossa äidin elämä joko jatkui tai ei.

Hoidot aloitettiin lähes heti ja niiden vaikutus iski nopeasti. Vanhempieni luona järjestettiin kesäjuhlat vielä ennen meidän lähtöä ja siinä vaiheessa hiuksia oli alkanut jo tippumaan suihkunlattialle. Naurettiin äidin kanssa yhdessä, että voi kunpa ne kestäisivät vielä nämä juhlat, ja liimattiin hiukset talon vahvimmalla hiuslakalla toisiinsa, että ne kestivät mukana vielä viimeisen illan. Sen jälkeen kalju pää tulisi muistuttamaan joka päivä taistelusta, jonka voitosta ei voinut olla kukaan varma.

Kun hoitoja alkoi olla jo jonkin verran takana, kerrottiin minulle ja siskolleni, että edessä on mitä luultavammin kantasolusiirto. Syöpää sanottiin joksikin aggressiiviseksi ja nopeasti kehittyväksi lymfoomaksi, mutta sen tarkemmin en sille nimeä tiedä, enkä edes halunnut tietää. 

Joulu tuli, mutta kantasolusiirtoa ei tehty. Äitini oli päättänyt, että ei halua sitä. Hän oli sitä mieltä, ettei halua viettää elämästään seuraavia vuosia siirrosta toipumiseen, vaan syöpä nujerretaan joko käytössä olevilla hoidoilla tai sitten ei ollenkaan. 

Sanotaan, että äidit ovat viisaita ja niin on meidänkin äiti. Kevät tuli ja kuvat näyttivät, että mahdottomasta oli tullut mahdollista. Se tyyppi, jolle en suostunut antamaan nimeä, oli häipynyt. Hitaasti hiukset alkoivat kasvaa takaisin ja kevään ollessa Hollannissa jo pitkällä saapuivat vanhempani moottoripyörällä voitonmatkalle.

Se paskiainen oli nujerrettu. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kuoleeko Jyväskylän brunssikulttuuri? Tämän kysymyksen olen esittänyt itselleni nyt jo useampana viikonloppuna ja viimein oli hyväksyttävä se totuus, että niitä on totisesti kadonnut tästä kaupungista meidän Hollanti-vuoden aikana ihan liian monta.

Instagramissa mun toilailujani seuraavat tietävätkin, että meidän perheessä eletään nyt rankkoja aikoja, sillä päätettiin yhteistuumin laittaa ruokavalio taas rankemman tarkastelun alle. Vaikka kuinka julistan kohtuuden nimeen ja siihen, että minä syön ympäri vuoden täydellisen terveellisesti, mutta samalla myös rennosti – ei asia ollut niin.

Ei todella ollut. Meidän perheen herkkupeput (minä, Matias ja kissat, eli kaikki) olivat salakavalasti taas lisänneet ruokavalioon viikonloppuyöiden mäkkärireissuja ja liian tiuhaan tapahtuvia sipsi-iltoja (ja herkkunapsuhetkiä). Siinä ei paljon terveellinen ruokavalio auta, jos sen lisäksi vielä nauttii näistä hykerryttäviä ähkyjä aiheuttavista tuotteista.

Mites täällä nyt sitten menee? No, herkut on olleet nyt pannassa ja kasvisten määrää on lisätty huomattavasti. Olen ottanut myös aivan tajuttoman hyvän aamupalasmoothien jokapäiväiseen ohjelmaan ja ehkäpä tällä tavalla mahdollisesti saanut itseni jopa nauttimaan aamulla syömisestä. Toki aamulla syöminen on ihan kivaa, jos silloin saa syödä hotelliaamiaisen tai sitä vastaavan brunssin, mutta puuro ei ole heti heräämisen jälkeen se asia, jonka perään haikailen. Välillä saattoi mennä helposti kolmekin tuntia, että havahduin syömään aamupalaa. Smoothien muodossa saan heti energiaa koneeseen ja kroppa herää nopeammin päivään. Tästäkin on todisteena instagramissa mun eka smoothiekuva. Koska eihän se terveellisyys mitään ole, jos siitä ei ole kuvia instassa, nii. 

Takaisin asiaan, eli siihen brunssiin ja niiden vajeeseen täällä Jyväskylässä. Oltiin sovittu, että sunnuntaina mennään viettämään parisuhdeaikaa ja hellimään makunystyröitä brunssille. Koska Fransmannin brunssin kerrottiin olevan kuollut ja kuopattu, päätettiin ottaa riski ja mennä testaamaan uuden Verso-hotellissa sijaitsevan Silmu-ravintolan aamupalaa. Se maksaa ihan kiitettävästi (21€), joten arveltiin sen olevan runsas ja brunssin kaltainen. Luojan kiitos asia todella oli niin ja saimme rahalle vastinetta. Ainakaan meidän aamupalasta ei jäänyt puuttumaan mitään.

 

 

Verso-hotelli on Yöpuu-hotellin sisarhotelli, joten aamupala oli meille entuudestaan tutun oloinen astiastoa myöten. Yöpuun versio on tosin paljon rauhallisempi, sillä onhan hotellin koko myös todella paljon hillitympi. Aamupalaa mainostetaan suomalaisena aamupalana ja sitä se kai olikin. Ainakaan tarjolla ei ollut mitään eksoottisia makuja. Saavuttiin paikalle kymmenen aikaan ja ilmeisesti onnistuttiin tulemaan juuri kiireisimpään aikaan, mutta rauhallisella sunnuntaifiiliksellä siitäkin selvittiin. 

Suosittelisinko minä tämän kokemuksen jälkeen Verson aamupalaa? No suosittelisin. Sain siellä aivan taivaallisen täydellistä munakokkelia. Siitä yleensä muuten tietää (ainakin mä kuvittelen niin) aamupalaa loihtivan henkilökunnan tason ja rakkauden lajiin. Mikä voikaan olla karmaisevampaa, kuin ylikypsä munakas. Kokkiystäväni mielestä ei juuri mikään. Tämän paikan valitessa siitä ei ole pelkoa. Oikeastaan siellä ei ole pelkoa muusta, kuin siitä, että se on täynnä. 

Olen aivan varma, että siellä ruudun toisella puolella tiedetään tämän maan parhaimmat brunssit ja aamupalat, joten nyt kaikki vinkit kehiin:

Ilmianna sun suosikkibrunssi!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Ps. Sieltä sai myös taivaallista porkkanakakkua.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Istuttiin mieheni kanssa taas yhtenä iltana aivan loppuväsyneinä sohvalla ja todettiin, että on aika tarkastella elämän menoa vähän kriittisemmin. Silloin, kun tekee työkseen jotain sellaista hommaa, jolle ei varsinaisesti ole mitään tarkkoja työaikoja, on vaarana, että kaikki aika on työaikaa.

Mieleen muistui eräs keskustelu viime vuodelta, kun istuimme iltaa Hollannissa hyvien ystävien kanssa. Juteltiin musiikin merkityksestä ja siitä, että millä sijalla se on kenenkin tärkeysjärjestyksessä. Tuli jotenkin jopa järkytyksenä, että monelle musiikki oli se kaikkein tärkein asia. Eräskin pariskunta totesi, että parisuhde ja perhe tulee vasta toisena, ja tämä oli kummallekin osapuolelle ihan selvä homma. En ollut koskaan aikaisemmin miettinyt, että mihin sijoittaisin musiikin, jos se pitäisi laittaa listalle.

Oli helpottavaa huomata, että musiikki ei ollut omalla listalla ykkösenä, mutta mielessä kävi myös ajatus, että pitäisikö olla? Pitääkö muusikon elää musiikille ihan täysillä? Voiko musta koskaan tulla niin taitavaa, kuin haaveissa olisi, jos en omista elämästäni kaikkea sille? Tekeekö tämä eroavaisuus ystävistäni niin taitavia muusikoita, kuin he ovat, ja onko se siksi aina itseltäni tavoittamattomissa? Mulla ei ole vastausta tähän, koska ainakaan toistaiseksi musiikki ei ole kivunnut listan ykköseksi, vaikka ulkopuolisen silmin se saattaa uhkaavasti siltä välillä näyttääkin.

 

 

Musiikkiin on aina liitetty myös sellaista holtitonta sekoilua ja varmasti se liittyy osaltaan siihen, että on pakko jotenkin saada taukoa menestyksen paineista, joita suurimmaksi osaksi kasaa itse itselleen. Nykyään yhä useampi onneksi etsii vastapainoa hieman terveellisimmistä vaihtoehdoista, kuten urheilusta. 

Meidän kohdalla esim. asuntoa vuokratessa nuori muusikkopariskunta ei aina ole ollut mitenkään hirveän vahvoilla, vaikka todellisuudessa mehän ollaan töissä viikonloppuöisin, eikä niitä viinanhuuruisia ja kovaäänisiä jatkoja ainakaan meidän kotona olla juuri vietetty. Paitsi jos Matiaksen lukioajoilta asti kasassa ollut bändi on meillä kylässä. Silloinkin meteliä syntyy siitä, kun miehet pelaa lautapeliä keittiössä (juovat myös olutta, mutta meteliä tulee lähinnä siinä pelaamisen aiheuttamasta sykkeennoususta). 

Mua kiinnostaakin todella paljon, että mitä te ajattelette työn tai jonkun intohimon asettamisesta elämässä kaikkein tärkeimmälle jakkaralle? Tavallaan se on todella surullinen ajatus, mutta voiko toisaalta mikään äärimmäistä venymistä vaativa ammatti (esim. kilpaurheilija) sallia sen asettamista vasta toiseksi tai kolmanneksi, jos on tavoitteena olla maailman paras? 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Riku Miettinen

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages