Ladataan...

Hyrrrrrr. Muistoissa takaisin palaaminen aiheuttaa hyytäviä vilunväristyksiä, sillä tottahan toki yhteen suurkaupunkiin onnistuu yöllä hukkaamaan itsensä. 

Lupasin matkan ensimmäisessä osassa kertoa meidän kotimatkoista, jotka eivät menneet ihan suunnitellusti. Ensimmäinen tykytystä aiheuttanut seikkailu osui sopivasti juuri matkan alkuun, kun painelimme aamuyöstä aivan finaalissa majapaikkaamme kohti. Olimme olleet kuuntelemassa keikkoja koko illan (yön), eikä aikaerosta johtuva aivojen todella hitaalla käyminen varmasti auttanut.

Olimme katsoneet reitin Manhattanilta Queensiin jo ennen kylille lähtemistä, joten periaatteessa homma oli ihan selkeä. Yhden vaihdon taktiikalla Times Squarelle ja siitä N linjalla Astoria Bluevardille, josta oli vain minuutin kävelymatka nukkumaan. Matka alkoi ihan suunnitellusti, mutta tein heti alussa amatöörivirheen. Kaivoin puhelimesta metrokartan ja keksin, että voidaan jäädä jo aikaisemmalla pysäkillä pois, sillä N pysähtyy myös siinä. 

Kuinkas kävikään. Eihän se pysähtynyt. Löysimme itsemme pieneltä väliasemalta, joka mitä ilmeisimmin oli yöaikaan erityisesti kodittomien suosima nukkumapaikka. Asemmalla ei meidän lisäksi ollut yhtään tyyppiä, joka olisi oikeasti ollut kulkemassa sen kautta jonnekin. Saatiin todella kyseenalaisia katseita ympäri tunnelia makoilevilta asukkailta, eikä kukaan heistä ollut mitenkään erityisen riemuissaan meidän vierailusta heidän mestoillaan. Nopean sananvaihdon jälkeen loihdittiin naamalle sellainen "me tiedetään mitä me tehdään"- ilme (tai ainakin me luultiin, että se näytti siltä). Todellisuudessa pelon saattoi haistaa meistä varmaan Suomeen asti. Kipitettiin täysillä kohti maanpintaa ja toivottiin, että noustaan jonnekin suhteellisen rauhalliseen kulmaan. 

Matkaa Times Squearelle ei ollut jäljellä montaa metriä, mutta se tuntui ikuisuudelta. Vaikka sanotaan, että se kaupunki ei nuku ikinä, oli autio aukio oikeasti todella aavemainen. Päivällä se kuhisee väkeä ja iso osa huomiosta menee väkijoukossa poukkoilemiseen. Toista se oli aamuyöstä kaikkien niiden valotaulujen välkkyessä meidän ja muutaman tyypin suunnistaessa kohti metrotunnelia. Sitä oli kirjaimellisesti valokeilassa. 

Reissusta on aikaa jo muutama kuukausi, joten voitte varmasti päätellä, että pääsimme tuona yönä ehjinä perille. Vannoimme toisillemme, että emme enää kertaakaan poikkea suunnitellulta reitiltä, mutta kuinkas kävikään.

 

 

Olimme kylässä ystäviemme luona Brooklynissä, ja lähdimme yhdessä lähellä järjestettäviin jameihin. Seurustelimme pubissa muutaman tunnin, ja siinä puoli kahden aikaan alkoi uni painaa sen verran pahasti, että oli lähdettävä kotiin. Tällä kertaa reitti oli selvillä, mutta ystävämme neuvoi meille vielä nopeamman reitin Queensiin (noin tunti, ah miten nopeaa) ja jälleen suunnitelman piti olla aukoton. 

Löysimme lähellä olevan aseman helposti ja junakin tuli nopeasti. Matkustimme yhden pysäkin, jonka jälkeen tuli kuulutus, että juna jää muuten nyt tähän. Yöaikaan tällä linjalla tehdään remonttia ja Manhattanin suuntaan ainoa vaihtoehto on matkustaa bussilla. Tässä kohtaa tajusimme, että eihän meillä ole mitään bussiaikatauluja, eikä edes tiedetä mistä bussit kulkevat.

Asemalle oli onneksi järjestetty henkilökuntaa neuvomaan eksyneitä matkalaisia, ja he ohjeistivat meidät ilmaiseen liityntäbussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät seuraavalle metroasemalle, jolta pääsisimme kotiin. Jälleen suunnitelmat selkeytyivät ja luotto kotiinpääsemisestä oli lähestulkoon palautunut. Nousimme ylös metrotunnelista ja painelimme kohti bussipysäkille ohjaavia kylttejä. Asetuimme tienvarteen pysäkkimerkin alle odottelemaan.

Jonkun ajan kuluttua alkoi mietityttämään, että miten me voimme olla ainoat ihmiset kyseisellä pysäkillä. Eikös metrossa ollut vaikka kuinka paljon porukkaa meidän kanssa. Noh, ehkä kaikki olivat jäämässä tällä pysäkillä. Odotellaan ihan rauhassa. 

Vasemmasta silmäkulmasta havaitsemme lähestyvän bussin ja huidoimme pysähtymisen merkiksi. Kävelemme lähemmäs, mutta bussi painelee kylmästi ohitse. Ei saakeli sentään, mikä tämä juttu nyt oikein on. Sadan metrin päässä näkyy joukko ihmisiä, joista yksi niputetaan maahan. Tämän jälkeen emme enää uskalla katsoa siihen suuntaan. Seisomme pysäkillä ja mietimme, että tässäkö se nyt oli. Ei yhtään taksia missään, bussit eivät ota meitä kyytiin ja kohta joku tulee ja niputtaa vielä meidätkin. 

Puolen tunnin odottelun jälkeen lähdemme kävelemään takaisin asemaa kohti. Korttelin kulmassa tietä ylittäessämme huomaamme bussin, joka ottaa matkustajia kyytiin. Se oli ollut siinä koko sen ajan, kun olimme pönöttäneet muutaman kymmenen metrin päässä. Hyppäämme bussiin, joka kuljettaa meidät asemalle, josta parilla vaihdolla pääsemme vihdoin kotiin.

Siinä viiden aikaan aamuyöstä päästessämme vihdoin perille sovimme (taas), että emme enää ikinä poikkea reitiltä, jonka olemme etukäteen tarkistaneet.

 

 

Jos olet matkalla Nyciin, älä tee niin kuin me. Vaihtoehtoinen ja nopeammalta näyttävä reitti ei yleensä todellakaan ole sitä!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 
Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Lihominen se jaksaa aina vaan puhuttaa. Tässä lähiaikoina on kovasti puhuttanut äitien lihominen. Aluksi ajattelin, etten tartu tähän aiheeseen, mutta tartuinpa kuitenkin. Miksi tällä maapallolla lihominen kiinnostaa niin paljon, että siitä jauhetaan kaikkialla? Nyt jo vähintään toista kertaa myös mun blogissa. Siitä puhutaan kahvipöydissä, blogeissa, lehdissä, telkkarissa, you name it. Siellä missä ihminen, siellä on myös keskustelu toisten lihomisesta. Paino sanalla toisten. 

Mun on tunnustettava, että mä mietin surullisen usein kavereita nähdessäni, mitä niiden päässä liikkuu. Nehän ajattelee ihan varmasti just sillä sekunnilla mun ulkoisen olemuksen aaltoliikettä. Se on aivan tosi, etten näytä nyt samalta, kuin häiden aikaan ollessani aivan säälittävällä kurkku- ja jauhelihakuurilla. Kolme vuotta myöhemmin sitä aikaa tarkastellessa sanoisin sille morsiammelle, että osta nyt hyvä nainen heti kättelyssä sopivan kokoinen hääpuku. Sai siitä toki motivaatiota pysyä pikkuruisena, mutta ei se vanhemmilla roikkuva pikkuinen puku paljoa mieltä lämmitä nyt, kun lantiolla ja vyötäröllä on ne ratkaisevat muutamat sentit lisää. Ulkonäön ja varsinkin lihomisen päivitteleminen on niin sisäänrakennettua, että mietin sitä jo mun kavereiden puolesta ja päässäni vilisee toisen repliikit, vaikka todellisuudessa (toivottavasti) niistä on vaan kiva nähdä mut. 

Elellään sellaista ajanjaksoa, jossa on normaalia laittaa ruokaohjelma magneetilla jääkaapin oveen ja treenailla jonkun ohjelman mukaan. Nostan käteni ilmaan nolona ja häpeän, sillä tunnustan miettineeni joskus sitä, mitä naiselle tapahtuu hänen ollessa raskaana, kun paino tuppaa lähes poikkeuksetta nousemaan. Hetken mielessä on vilissyt otsikoita naisista, jotka ovat palautuneet sekunnissa, vauvan ollessa vasta puoliksi synnytyskanavassa. Vauvaa ihastellaan kyllä hetki synnytyksen jälkeen, mutta siinä muutaman viikon kuluttua kiinnostaa jo, kuinka monta kiloa jäi synnärille ja kuinka monta on lähtenyt kotona ollessa.

Tätä tapahtuu myös tyypeille, jotka eivät ole koskaan olleet raskaana. Varsinkin julkisuudessa olevista henkilöistä kirjoitetaan sankaritarinoita heidän huikeista laihdutusurakoistaan. Kääntöpuolella ovat surullisesti muotoillut jutut lihomisesta, jotka liitetään automaattisesti siihen, että kaverilla menee nyt huonosti. Äitien arvostelemisesta on tullut jotenkin kummallisella tavalla sallittua, sillä "lihominen kuuluu siihen pakettiin, kun olet raskaana", mutta eihän se nyt voi pitää paikkaansa, että jotain niin luonnollista ja koko prosessiin kuuluvaa asiaa on aivan hyväksyttävää ruotia kahvipöydässä?

 

 

Pohdiskelin tätä asiaa omalta kantiltani muusikkona (koska mulla ei ole mitään muuta kanttia) ja varsin nopeasti löytyi mielen sopukoista tämä kaikkien rakastama Adele-laari. Ehkäpä teillekin tulee mieleen hetkiä, kun jotain artistia on kutsuttu Suomen Adeleksi viitaten tyypin laulutaitoon ja ulkoiseen habitukseen. Tässä kohtaa olisi varmaan riittänyt, kun olisi kehunut henkilöä aivan tajuttoman kovaksi laulajaksi. Se, että on fyysisesti jonkun kokoinen, ei tässä skenessä juurikaan vaikuta siihen ulosantiin. 

Palasin mielessä myös omiin ajatuksiin viime kesältä, kun kirjoitin jutun "Kun mä oon lavalla, ne näkee vaan mun hytisevän mahan". En siinä vaiheessa vielä osannut aavistaa, että Suomeen palaaminen aiheuttaa omassa päässä aika isonkin reaktion. Oma fyysinen hyvinvointi ei niin kiinnostanut, kun mieli vaelteli jossain Hollannin ja Suomen välillä. Tuloksena tästä omassa päässä ja sipsikulhossa vietetystä ajasta on jokunen kilo rankani ympärillä ja kyllähän se harmittaa välillä. Se ei ollut suunniteltua. Eniten kuitenkin harmittaa ne kuvitteelliset kavereiden ajatusmonologit, jotka vilisevät pääkopassa. Miksi mä oon oppinut, että muita kiinnostaa niin kamalasti toisen ulkonäkö? Se on kamalaa, mutta sen ympärillä pyörivä järkyttävän iso bisnes ei tee helpoksi siitä pois pyristelemistä.

Lopuksi vielä vähän vinkkejä, koska niitä pitää aina jaella. Annettaisko hei rauha jokaiselle toteuttaa elämäänsä juuri sillä meiningillä, kuin tämä kyseinen tyyppi haluaa. Seuraavan kerran, kun päässä herää toisen ulkonäköä arvosteleva ajatus, käännä se kohdistumaan itseesi. Tuntuuko kivalta? Mulla on sellainen kutina, että nuo kaikki arvostelevat kommentit ja ne aina niin ihanat neuvot paremmista tavoista elää, kumpuavat lopulta ihan sieltä omasta epävarmuudesta. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Ihanat ystävät räpsivät joululomalla kuvia illanvietosta. Pannukakku on suoraan New Yorkista.

 
Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Joulukuun alussa löysin itseni kaupungista, jonka olin siihen mennessä nähnyt vain elokuvissa. Se on kaupunki, joka ei koskaan nuku. Niin kovasti sitä rakastetaan ja hehkutetaan, että meidän shoppailuparatiisi Iso Omenakin on sen mukaan nimetty. The Big Apple ei todella petä yhtäkään himoshoppailijaa, sillä Manhattanin alue on yksi iso ostoskekskus. Otsikosta voikin jo päätellä meidän matkan tarkoituksen, joka ei tällä kertaa liittynyt shoppailuun keikkalippuja ja levyjä enempää. Tuli reissusta muutama keikkahepene ostettua, mutta perinteistä "tyhjällä matkalaukulla sinne ja täydellä takaisin"-reissua emme tehneet.

Jazzmuusikolle ja jazzin ystävälle New York on vähän samanlainen, kuin rantalomailijalle täydellisen sileä ja valkoinen hiekkaranta turkoosin veden rauhallisesti liplatellessa rantaan, eikä rannalla näy ristin sielua. Yritä siinä sitten päättää mihin kohtaan asetut pyyhkeesi kanssa ihastelemaan täydellistä hetkeä, kun koko ranta on vain sinun. Pahimmassa tapauksessä siirtelet pyyhettä jatkuvasti ja unohdat fiilistellä itse hetkeä. Juuri tältä tuntuu jazzinnälkäisestä Nykissä. 

 

 

On siis oltava tarkkana. Ympärillä tapahtuu koko ajan ja sen saimme todistaa heti ensimmäisenä iltana. Meillä oli treffit sovittuna ystäväpariskunnan kanssa Village Vanguardin eteen klo 22, jotta saisimme vielä liput illan toiseen settiin. Luit oikein, sillä yhdellä lipulla ei pääse automaattisesti kuulemaan kahta settiä musiikkia, vaan keikoille myydään liput erikseen kumpaankin settiin. Ajatus tuntui myös minusta aluksi hullulta, sillä Suomessa yhdellä lipulla saa istua koko illan yleisössä, mutta toisaalta Nykissä ei kysynnästä ole pulaa, ja yleensä vähänkin isompien nimien keikat ovatkin loppuunmyytyjä.

Noniin. Seisomme nyt siis jonossa, ja saamme riemuksemme kuulla ovella olevan vielä muutamia lippuja jäljellä. Lopulta meidän ohjataan portaat alas kuumaan ja kosteaan kellariin, joka on aivan tupaten täynnä. Saamme paikat salin perältä ja lavalta näkyy vain vilaus Christian McBride and Tip City-yhtyeestä. Valot himmenevät ja ilmoille kajahtaa kuulutus, jossa ilmoitetaan hiljaisuussäännöstä sekä kaikenlaisen tallentamisen olevan keikan aikana kiellettyä. Taas tuntui hullulta ajatukselta, ettei kuvia tai videoita saisi ottaa, mutta lopulta se käy kyllä järkeen. Soittaminen on muusikon työtä, ja jos se leviää netissä ilmaiseksi, ei siitä saa palkkaa. Toki parhaimmassa tapauksessa koko ura voi lähteä aivan mielettömään nousuun, jos keikan tähtihetket tallentuvat ja lähtevät leviämään somessa. 

Keikan aikana tunteet heittelevät laidasta laitaan, onnenkyyneleet valuvat jossain kohtaa pitkin poskia, kun matkustusjännitys ja koko syksyn stressi alkaa purkautua. Ystävämme ehdottavat, että menisimme vielä kuuntelemaan toista keikkaa lähellä sijaitsevalle klubille. Vaikka kaupunki on iso, löytyy jazzia kaikkialta. Pelkästään Village Vanguardin lähistöllä on klubeja niin paljon, että joutuu ihan tosissaan valitsemaan. Tai sitten voi tehdä kuten me teimme. Jatkaa iltaa pikkutunneille asti ja käydä yhteensä neljässä paikassa hankkimassa täydellisen jazzähkyn.

 

 

Suosittelenkin lämpimästi Smalls ja Mezzrow-klubien tarjontaan tutustumista. Jos jazz ei ole entuudestaan kovinkaan tuttua, eikä mielessä ole mitään tiettyä artistia tai yhtyettä, jota haluaisit mennä kuuntelemaan, on hyvä vaihtoehto ostaa koko illan lippu näihin paikkoihin. Parilla kympillä saat seikkailla vapaasti näiden kahden paikan välillä, ja jos kunto vain kestää on musiikkia eri yhtyeiden toimesta tarjolla klo 19.30–4.00. Paikan sivuilla lukee enkelien, velhojen ja pyhimysten pääsevän ilmaiseksi, joten jos koet olevasi joku edellä mainituista, on tässä sinulle ilmaista lystiä!

Iltamme päättyi Lihavaan Kissaan eli Fat Catiin, joka oli varsin mielenkiintoinen elämys. Paikka oli valtavan iso, kellariin rakennettu biljardi- ja pingishalli. Yhdellä seinustalla soitti bändi, jonka eteen oli rakennettu katsomo erilaisista sohvista ja nojatuoleista. Saavuimme paikalle myöhään, juuri ennen varsinaisen keikan loppumista. Jazz-keikoilla on tavallista, että virallisen osuuden jälkeen lava on vapaa jameja varten. Ystävämme kävi soittamassa muutaman veisun, jonka jälkeen suuntasimme kaikki nukkumaan. Se kuinka pääsimme lopulta kotiin, on jo ihan toinen tarina. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Oletko mahdollisesti suunnitellut meneväsi naimisiin tässä muutaman vuoden sisällä? Jos vastasit kysymykseen kyllä, eikä sinulla ole vielä bändiä bookattuna elämäsi bailuihin, olet oikeassa paikassa! Tänään jaetaan nääs vinkkejä juurikin tähän robleemaan. 

Raha eli bändin palkka

Tärkeimmät ensin. Olet häitä järjestävänä osapuolena hyvinkin onnellisessa asemassa, sillä raha kiinnostaa muusikoita aina, ja tästä syystä bändikin löytyy varmasti. Häät maksavat usein paljon ja helposti tulee ajatelleeksi, että mitä halvemmalla pääsen, sen parempi. Tässä hommassa voi mennä pahasti metsään, jos jää tuijottelemaan pelkkää nollien määrää muusikoiden hintalapussa. Alalla pyörii nimittäin jos jonkinlaista rämpyttelijää ja hoilaajaa. 

Jos viisihenkinen ammattibändi pyytää koko illan soitosta alle 1000 € on syytä epäillä, että raudanlujia ammattilaisia ei ole lavalle astelemassa. Opiskelukaverini Vili Kallonen on vuonna 2013 päättänyt paneutua tähän raha-asiaan vähän perusteellisemmin, ja näpytellyt mustaa valkoiselle, jotta tilaajan olisi helpompi ymmärtää, miksi bändille kuuluu maksaa summa, joka aluksi tuntuu ehkä järjettömän suurelta. Suosittelen todella lämpimästi tämän tekstin lukemista, jos vähääkään mietit, miksi bändille maksetaan yli 1000 € yhden illan keikasta. Kirjoitus on sen verran loistava ja havainnollistava, että sitä on jaettu tähän mennessä 1534 kertaa.

Musiikin tyylisuunta

Sinä ja puolisosi rakastatte tanssimista ja haluatte tassia häissänne koko illan salsaa. Näin spesiaalit toiveet rajaavat bändien valikoimaa hyvin paljon, mutta harva orkesteri toisaalta markkinoi itseään salsabändinä, ellei osaa sitä musiikkia todella soittaa. Jos teillä on mielessänne edes hitusen, minkä tyylistä musiikkia toivotte bändin illan aikana soittavan, on ensiarvoisen tärkeää, että valitsette bändin sen mukaan.

Bändeillä on kotisivuillaan yleensä aina biisilistoja, joiden perusteella saa hyvän kuvan kyseisen bändin tyylistä. Jos listalta ei löydy yhtään mieleistä veisua, ei bändi ole teitä varten. Toki toivebiisejä otetaan vastaan, mutta jos joku bändi lupaa opetella kokonaan uuden ohjelmiston vain teitä varten, ja tulee edelleen alle tonnilla soittamaan, on syytä olla varuillaan. Minä ainakin haistaisin tällaisessa tilanteessa pahasti pohjaanpalaneen käryä!

Niin ja kuuntele myös bändien soittonäytteitä! Kyseessä on yksi elämänne tärkeimmistä päivistä, jota en ainakaan henkilökohtaisesti lähtisi pilaamaan sillä, ettei bändi hallitse musiikkia, jota niin kovasti halusitte kuulla.

 

 

Sovi aikataulut selkeästi

Tässä vaiheessa biisilista on hyväksytetty ja rahasta sovittu. Olette luultavasti puhuneet alustavista aikatauluista, mutta hääpäivän lähestyessä on syytä olla tarkkana, että illan bileet mahdollistava porukka on myös kartalla teidän suunnitelmista. Bändille ei riitä pelkkä tieto soittamisen aloitusajankohdasta, vaan ennen showta on vielä kasattava äänentoistolaitteet ja valot sekä tehtävä sound check. Harjaantuneet keikkailijat tekevät nämä asiat nopeasti, mutta jos teillä on hiljaisuutta vaativaa toimintaa ennen virallisen soittoajan alkua, suosittelen sopimaan nämä järjestelyt ennen juhlaa tehtäviksi. Tässä tapauksessa on pidettävä huolta, että joku on myös paikanpäällä avaamassa ovia ja neuvomassa pistorasioiden sijainteja.

Tarjoa bändille ruokaa, juomaa ja omat tilat

Tämä kohta ei sen suurempaa avaamista tarvitse. Jos tyypit saapuu paikalle hyvissä ajoin ennen bileitä, ja odottelevat iltaan asti juhlapaikalla, (koska halusit idylliset maalaishäät jonnekin tooodella kauas kaikesta ja lähimpään kuppilaankin on parin tunnin matka) tulee heille nälkä ja jano. On myös todella tervetullutta, että tilavalinnassa on otettu huomioon se, että muusikoilla olisi joku backstagena toimiva paikka juhlavieraista erillään. Asia, jota ei varmasti tule tilaa valitessaan miettineeksi.

 

 

Tuleeko teille vielä mieleen asioita, jotka mietityttävät bändin valinnassa?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Suvi Häyrinen, My Sight
Meidän häiden bändi: Penatonics

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Niin se vain on, että matkailu avartaa. Jos matkailu (lentokoneella) olisi ilmaista, eikä se kuormittaisi maapalloa, ei mua paljon kotona näkyisi. Kerroin jo tuossa aikaisemmin, että joulukuun matkat aiheuttivat sisälläni maanvyöryn ja joudun päivittäin pakottamaan itseni pois internetin ihmeellisestä maailmasta, sillä surffailen siellä kyttäämässä kaikkia upeita matkakohteita, enkä meinaa saada aikaiseksi asioita, jotka todellakin odottavat tekijäänsä. Oikeastaan ne eivät enää edes odota, vaan niiden pitäisi olla jo tehtynä ja hommat niin sanotusti hanskassa.

Huomasin kuitenkin taas tänään salakavalasti huijanneeni itseni siivoamaan koneelta kuvia uudelle kovalevylle. Hommassahan kävi sillä tavalla, että  fiilistelen täällä edelleen kaikkien tehtyjen reissujen kuvia. Huomaamatta sormeni olivat myös klikanneet kuvat auki Photariin ja loppu onkin historiaa. Nyt kevyet miljoona tuntia myöhemmin mulla on kuvia editoituna, mutta siivousprojekti on edelleen kesken. En ole myöskään ottanut yhtään biisiä haltuun, vaikka ohjelmassa oli ainakin 10 biisin tsekkaaminen. 

Mielestäni tuntien työ ei saa kuitenkaan mennä hukkaan, joten esittelen teille nyt maisemia ja hetkiä Jyväskylä Big Bandin Romanian kiertueelta syksyltä 2016. Ensimmäinen kuva on bussimatkalta Karpaattien yli. Yövyimme tuolla vuorilla aivan mielettömän upeassa kylpylähotellissa. Oli aika aito meininki, kun ulkona ei voinut kävellä juurikaan hotellia pidemmälle, ettei lähellä asustava äiti-karhu saanut slaagia ja hyökännyt puollustamaan pienokaisiaan.

 

 

Olimme aloittaneet kiertueen Romanian pohjoispuolelta Clujista ja lopullinen päämäärämme oli selvitä ajoissa Bukarest Jazz Festivaaleille. Reissun alussa sää oli todella lämmin ja fiksuna olin ottanut pelkkiä kesävaatteita mukaan. Kiertueen lopulla lämpötila laski mukavasti kymmenisen astetta ja alla olevaa kuvaa ottaessa ei panoramasta meinannut millään tulla suoraa, kun kädet tärisivät niin kovasti.

 

 

Bukarestissa napattiin Matiaksen kanssa yhtenä päivänä taksi ja suunnattiin levykauppaan, jonka piti olla pullollaan jazzia. Löydettiin itsemme jostain kaupungin laitamilta jonkun omakotitalon yhteydessä olevasta putiikista, jossa ei ollut juurikaan jazzia, mutta kissoja oli senkin edestä. Romania oli kyllä varsinainen hullujen kissanaisten luvattu maa, sillä jokaisessa kuppilassa asusti vähintään yksi sellainen.

 

 

Romania on ehdottomasti maa, jota kannattaa lähteä tutkimaan. Karpaattien ylityksen aikana nähdyt ja koetut maisemat pääsevät helposti Henriikan huikeimmat elämykset-listalle.

Meidän kiertueesta on muistona koko bändin yhteisvoimin kirjoitettu matkakertomus, joka avaa tunnelmia keikoista ja reissusta todella hyvin, joten suosittelen, että klikkaat itsesi seuraavaksi tästä sinne!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Pages