Ladataan...

Perjantai-iltana sain nauttia harvinaislaatuisesta tilanteesta. Vapaaillasta ja loistavasta big band musiikista. Viime viikko olikin yhtä jazzin juhlaa, sillä keskiviikkona Jukka Perko villitsi Jyväskylää loppuunmyydyssä Popparissa, ja perjantaina loppuunmyydyssä Paviljongin Ravintola Fanerissa taiteilivat Ikosen siskot ja Ilmavoimien Big Band.

Perjantai olisi ollut varmasti upea kokemus, vaikka lavalla olisivat koko illan laulaneet a capellana pelkät Ikosen siskot, mutta kuten vieressäni istunut vanhempi herrasmieskin totesi, oli ilta kerrassaan ainutlaatuinen yhtyettä johtaneen Kevin R. Burnsin takia. Mikäs sen varmempi tapa osua oikeaan Glenn Millerin nimellä kulkevan konsertin toteuttamisessa, kuin kutsua kapellimestariksi mies, joka johtaa kotimaassaan Glenn Millerin toiminnan jatkajaksi ja perinteiden vaalijaksi perustettua big bandiä, The Airmen of Notea.

 

 

Pääsimme yleisössä todistamaan siis erityisen harvinaislaatuista tilannetta. Koko homma oli saanut alkunsa Ilmavoimien Big Bandin pianistin, Tuomas J. Turusen ollessa rapakon takana The Airmen of Noten vieraana, ja nyt vuotta myöhemmin saimme nauttia tämän uuden yhteistyön hedelmistä. 

Taitaa olla jo aika selvää, että konsertti oli mielestäni hyvä. Tapasin Burnsin jo aikaisemmin viikolla, joten tiesin, että hänelle oli hyvin tärkeää tehdä illasta kokonaisvaltainen esitys. Kyse ei ollut pelkästään musiikista, vaan yleisölle haluttiin tarjota myös visuaalisesti viihdyttävä show. Viihdyttävä onkin oikein kuvaava sana, jos mietin perjantain konserttia. Ikosen siskot olivat hulvattoman eläväisiä ja tulkitsivat kappaleet koreografioiden kera. I just got a letter -kappaleeseen he olivat jopa askarrelleet itselleen kirjeet. Välillä piti ihan laittaa silmät kiinni, että pystyi keskittymään pelkästään Ikosten äänten upeaan yhteissointiin. 

 

 

En ole varmastikaan ainoa, joka nostaa esiin Aili Ikosen soolon kappaleessa A-Tisket, A-Tasket – se ei jättänyt juurikaan epäilyksiä siitä, etteikö edessämme olisi seissyt yksi suomalaisen jazzkentän taitavimmista vokalisteista. Omalla kohdallani Ailin tulkitsemista soolonumeroista vielä syvemmälle upposi kuitenkin Long Ago and Far away. Kaiken sen shown ja glamourin keskellä se oli niin aito ja todellinen, että se osui kunnolla ainakin allekirjoittaneen sydämeen.

Konserttissa kuultiin laulettujen numeroiden lisäksi paljon bändin soolonumeroita, ja jokaisesta sektiosta myös useampaa solistia. Tyylin sanelemana ne olivat valitettavan lyhyitä, niitä olisi kuunnellut mielellään pidempään. Sooloista on sanottava kuitenkin muutama kriittinen sana, sillä ainakin omalla paikallani monet edestä soitetut kauniit soolot kärsivät valtaisasta tilaefektistä. Tämä on toki vain yhden laulajapasunistin mielipide (ja ehkä sidoksissa paikkaan, jossa istuin), mutta varsinkin Jussi Kososen pasuunasoolon aikana harmitti suunnattomasti, että kaunis saundi (jonka tiedän Kososella olevan) piti lähinnä kuvitella omassa päässään sen äänentoistolaitteista tulevan omaan makuuni liian mielenkiintoisen tilaefektin takia. 

 

 

Soitannollisesti hommassa ei ollut siis mitään vikana. Bändin saundi oli raikas ja hyvin tyylinmukainen. Ensimmäisen setin aikana kuuli, että jännitystä oli hitusen ilmassa, mutta toisen setin alkuun mennessä sekin oli kadonnut kokonaan. Soittajien kasvoilta näki, että he itse nauttivat konsertista ja se välittyi myös musiikin kautta meille yleisöön. Sillä uskokaa tai älkää, ihmiset myös tanssivat.

Oli hauska huomata, että lopulta suosikikseni ja ehkäpä kaikkein parhaiten yhteen soitettu kappale oli koko konsertin viimeinen numero, jonka Kevin R. Burns esitteli näin:

"I hope you are "In the Mood" for it!"

Ja kyllähän me olimme. Kiitos Ilmavoimien Big Band ja Tuomas J. Turunen, että teitte tästä yhteistyöstä totta!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraavassa Aalto -konsertissa nähdään Ilmavoimien Big Bandin lisäksi lauluyhtye Club For Five. Tässä linkki tapahtumaan.

 

Lue myös:

Arvostelu, jota ei pitänyt tehdä

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Eilen illalla hykertelin onnesta, kun astelin ovesta sisälle täpötäyteen Poppariin (entiseen Jazzbaariin). Toiseen settiin mennessä keikka ilmeisesti myytiin jopa loppuun. Vaikka kuinka yrittäisi maalailla vaaleanpunaisia kuvia jazzkentästä, on todettava, että kyseessä oli aikas harvinaislaatuinen juttu. Nykyään jazzkeikoille löytää onneksi jatkuvasti enemmän jazzdiggareita, mutta harvoin paikat on ihan ääriään myöten täynnä. Jazz alkaa olla taas muodikasta, mutta eipäs tuuleteta vielä. Tämän trendin vakiinnuttamiseen tarvitaan teitä musadiggarit.

Eilen Popparin lavan valtasi Jukka Perko Tritone. Lavalla esiintyvät muusikot eivät todellakaan olleet mitään toisaapäivänä jazzin tähtitaivaalle singahtaneita hahmoja, vaan basisti Antti Lötjönen, rumpali Teppo Mäkynen ja yhtyeen keulahahmo, Jukka Perko, joka on jo 19-vuotiaana soittanut rapakon takana Dizzy Gillespien orkesterissa, ovat yksiä arvostetuimpia jazzareita tässä maassa. 

Tänään en omista tätä juttua kuitenkaan eiliselle keikalle, vaan paikalla olleen ihmismäärän fiilistelylle. Kuten Perkokin eilen sanoi:

"Me teemme musiikin vain melkein valmiiksi. Lopullisen ja valmiin muodon se saa teidän päissänne." 

Näin se on. Ilman teitä ei ole meitä. Tästä syystä on niin tärkeää, että tämän striimausaikakauden pitäessä musiikkiskeneä otteessaan, yhä useammat poistuisivat kotoa livemusiikin pariin.

Erityisesti jazzissa livetilanteet ovat se koko homman suola, sillä levyille päätyvät biisit on pakko purkittaa johonkin tiettyyn aikaan, tai levyt kestäisivät vuosisatoja. Keikalla se taika pääsee vasta kunnolla tapahtumaan. Siinä hetkessä muusikoiden ja yleisön vuorovaikutuksen tuotteena syntyy kerta toisensa jälkeen jotain uniikkia ja ennenkokematonta.

Toki onhan siinäkin oma fiiliksensä, kun yleisössä on kolme ihmistä, joiden kaikkien nimet voi kysyä keikan edetessä ja laulaa/soittaa sitten todella henkilökohtaisella otteella, mutta let's face it: tähän tarvitaan teitä ja mielellään paljon.

 

 

Mitä keikkoja sinä meinaat mennä kuuntelemaan tänä keväänä?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Tänään 22.3. vietetään Lääkehoidon päivää ja tänä vuonna teemana on järkevä lääkehoito. Kehotan kaikkia tarttumaan tähän ja tekemään itselleen henkilökohtaisen lääkityslistan.

Joku voi siellä ihmetellä, että miten tämä aihe liittyy mun blogiin, mutta laulajana oikealla lääkinnällä on pelastettu monta toivottomalta tuntunutta tilannetta. On olemassa sellaisia ammatteja, joissa on välillä tehtävä töitä sairaana (jos laatu ei kärsi merkittävästi) ja tämä on yksi niistä. Toki sairaalahoitoa vaativat sairaudet ja täällä Lilyssä tapetilla olleet Kolmistaan -blogin Karoliinan kertomukset todella karmaisevasta tilanteesta terveydenhuollon resurssipulasta eivät ratkea tällä, mutta jotain tällä voidaan kyllä saada aikaan. Se auttaa hoitohenkilökuntaa hätätilanteessa ja apteekista ostettavat muiden lääkkeiden kanssa sopimattomat lääkkeet eivät yhtä helposti pääsisi torpedoimaan ihmisten yleiskuntoa.

Oma äitini toimii Etelä-Suomessa apteekkarina ja tästä syystä on tullut koko elämä perehdyttyä apteekkimaailman saloihin sivustaseuraajan asemasta. Yksi asia, jonka olen myös itse apteekin kassalla töissä ollessani huomannut, on puutteelliset tiedot omista lääkkeistä. Vaikka itsehoidon puolelta saa nykisin todella paljon lääkkeitä, on keskustelut siellä apteekkihenkilökunnan kanssa todella tärkeitä. Pakkauksissa on toki ohjeet lääkkeiden ja vitamiinien käyttöön, mutta ei sieltä aina osaa itse katsoa, että sopiiko ne oman lääkityksen kanssa.

Tästä syystä tämän vuoden teema on todella tärkeä, eikä vaadi juurikaan ponnisteluja. Erityisesti muistisairaiden vanhusten kanssa voisi yhdessä tehdä listan (joka kyllä hyvin todelläköisesti on jo tehty), jonka he voivat ottaa aina mukaan apteekkiin ja antaa sen häntä palvelevalle farmaseutille tai proviisorille. Apteekkihenkilökunta on kyllä aivan todella taidokasta porukkaa kalastelemaan oikeita tietoja asiakkailta, mutta jos kaikilla olisi lääkelista mukana, menisi hommat todella paljon sutjakkaammin.

 

Tässä vielä virallinen video aiheesta:

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Moi!

Terveiset täältä pikkuisesta itsekritiikin pesästä, jonka risujen välistä paistaa niin kirkas aurinko, ettei silmät edes meinaa pysyä auki. Se kirkas aurinko on kaikki upeat blogit tässä maailmassa ja musta tuntuu, että mun jutut tekee tästä blogista yhden ison kuolevan planeetan. Mä en ole uskaltanut kirjoittaa yhtä vapautuneesti, kuin ennen.

Päässä on ollut suurinpiirtein tällaisia ajatusketjuja aina, kun sormet on löytäneet näppäimistölle, ja uuden postauksen luonnos on lähtenyt valmistumaan:

 

"Ah, mä sit rakastan kirjoittamista. Tää tuntuu niin hyvältä, saa laittaa ajatuksia ylös ja jakaa niitä muiden upeiden tyyppien kanssa."

"Ainiin. Ne muut tyypit. Onko tässä mun tekstissä mitään arvokasta sisältöä lukijalle? No ei taida olla." 

"Okei, no mä kirjoitan tänään vihdoin siitä mun täydellisestä aamupalasmoothiesta. Eikun en. Eihän tää oo mikään reseptiblogi, täällä piti puhua musiikista. Mut enhän mä jaksa nyt puhua siitä."

"Jospa mä kokeilen joku toinen päivä taas."

 

Mites meni noin niinku omasta mielestä? Tämän pitäisi olla mun oma blogi, jonne saan kirjoittaa mitä tahansa. Vanha täydellisyyden tavoittelija se siellä huhuilee varsinkin nyt, kun uudet ihanat blogit on jälleen nostettu Lilyn etusivulle. Eilen illalla mietin mielessäni, että mun täytyy nyt vähän löysätä tän blogin kanssa. Nyt en tarkoita sitä, että on jäätävä tauolle, vaan on uskallettava kirjoittaa aiheista, jotka tuntuu pelottavilta tai typeriltä. Sellaisilta, ettei ne kiinnosta tai kuulu blogin "linjaan".

Huomasin, että äidin syövästä kirjoittaminen sai jo jonkun kivivyöryn mun sisällä liikkeelle ja oli jo helpompi hengittää. Täytyy vaan olla rohkea ja luoda sellaista sisältöä, joka näyttää multa – ajattelematta, ettei ketään kiinnosta. Tällainen mä oon ja kuka tietää, ehkä mä olen muiden mielestä nolo ja tylsä, hah.

Mua kiinnostaa, että miten te muut ihanat bloggaajat uskallatte kirjoittaa? Onko teillä tosi tiukka suodatin juttujen kanssa ja jääkö monet tekstit omaan pöytälaatikkoon?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Ihan aluksi haluan kiittää kaikista ihanista viesteistä, joita sain edelliseen postaukseen liittyen. Täytyy vaan yrittää pitää tiukasti mielessä, että on ihan okei puhua ääneen, kun pelottaa. Kiitos.

En ole oikeastaan (kai) kertaakaan vielä julkaissut mitään kuvapainotteista juttua, mutta eilisellä keikkareissulla Temppeliaukion kirkkoon tuli fiilisteltyä kevättä ja Helsinkiä niin täysillä, että mä pistän ilmoille nyt tämän blogin ensimmäisen kuvien välityksellä tapahtuvan fiilstelypostauksen.

Tässä se nyt on: Oodi keväälle ja Helsingin sykähdyttäville kahviloille.

 

 

Ennen tätä seesteistä kahvilahetkeä oltiin ehditty Matiaksen kanssa jo kiukutella toisillemme, kun nälkä korvensi aivoja ja sai käyttäytymään uhmaikäisen tavoin. Hyvä kahvi onneksi pelastaa melkein mitä vain, ja nyt mielessä on enää keväinen hetki roudauksen ja keikan välissä.

Hetki, jossa elämä oli täydellisen ihanaa.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages