Ladataan...

Tämän tekstin luonnos on pyörinyt täällä jo pidemmän aikaa, mutta sen julkaiseminen on ollut pelottavaa. Alussa kirjoitin sitä tänne vaan oman pään tyhjentämistä ajatelleen. Bloggaamisessa yhtenä haasteena on juurikin rajan vetäminen. Täällä kerrotaan lopulta aika pieni osa ihmisen elämästä, vaikka tekstiä syntyy paljon. Päätin blogia perustaessa, että mä haluan kertoa niistä jutuista, joita muusikoiden kiillotettujen julkisuuskuvien takana tapahtuu ja nyt on aika kertoa, että mitä on tapahtunut mun elämässä viimeisen vuoden aikana. Tai oikeastaan mun äidin elämässä.

Kesällä 2016 elettiin onnellista aikaa. Oltiin juuri saatu tietää, että päästiin Matiaksen kanssa samaan kouluun vaihtoon, ja edessä oli keikkakesä ilman mitään "jokeritöitä". Ennen Hollantiin muuttoa käytiin aktiivisesti myös kyläilemässä sukulaisten luona, ja ollessamme Kemissä reissussa se sitten tapahtui. Olin Matiaksen siskon kanssa salilla ja pitkästä aikaa päässyt kunnon spinningpyöräilyn makuun. Musat soi täysillä korvissa, kun huomasin, että isi soittaa. Vastasin huolettomasti polkemisesta hengästyneenä, että: "Mitäs isi?"

"Äidillä on syöpä ja se on aggressiivinen. Hoidot pitää aloittaa heti, koska muuten on vaan jotain kuukausia aikaa."

Kaiken se sanoi rauhallisella äänellä ja jatkoi samaan malliin. Kertoi suunnitelmista ja siitä, että meidän täytyy lähteä Hollantiin vaihtoon, vaikka mikä olisi. Elämän on jatkuttava. Tästä tulee taistelu, mutta se on voitettavissa. Jos ei ole, niin äidille on tärkeintä, että se näkee sen lapsilla menevän hyvin ja lujaa. Että ne toteuttaa niiden unelmia.

Jatkoin polkemista. Jotenkin isin rauhallinen ääni sai omankin puheen rauhalliseksi, vaikka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt karjua ja huutaa. Itku oli tulossa, mutta se odotteli varmaankin puhelun loppumista. Se puhelu kesti ehkä kaksi minuuttia, ja ne kaksi minuuttia muuttivat kaiken, paitsi sen, että jatkoin polkemista. Poljin kovempaa ja kovempaa ja toivoin, että kukaan ei huomaa, kun kyyneleet alkoivat sekoittua hikipisaroihin. Yhdessä ne putoilivat lattialle "tip, tip, tip, tip" ja päässä pyöri vaan ajatus, että mun äiti ei saa kuolla. 

Ystäviä nähdessä teki mieli ensimmäiseksi huutaa, että mun äidillä on syöpä, eikä kukaan voi luvata mulle, että se paranee. En kuitenkaan huutanut. En kertonut juuri kenellekään. Olisi ollut varmasti mielenterveyden kannalta helpompaa sanoa asiasta jollekin, mutta joku siellä päässä piti sanoista niin kovasti kiinni, että ajatukset jäivät itselleni. Matiakselle puhuin, kun pelotti eniten, mutta muuten kävin dialogia ihan vain omassa päässäni.

Totuus äidin sairastumisesta iski tajuntaan oikeastaan vasta, kun shoppailtiin yhdessä mattoa ja koristetyynyjä alakerran toimistohuoneeseen. Sinne kannettiin yläkerrasta yksi vierassänky, jotta äidin ei tarvitsisi kävellä portaita, kun hoidot kunnolla iskevät luihin ja ytimiin. Tietysti heiteltiin vitsiä kaikista pöhköistä kuoseista ja hulluteltiin ajatuksella neonvärisestä huoneesta, mutta todellisuudessa oltiin rakentamassa huonetta, jossa äidin elämä joko jatkui tai ei.

Hoidot aloitettiin lähes heti ja niiden vaikutus iski nopeasti. Vanhempieni luona järjestettiin kesäjuhlat vielä ennen meidän lähtöä ja siinä vaiheessa hiuksia oli alkanut jo tippumaan suihkunlattialle. Naurettiin äidin kanssa yhdessä, että voi kunpa ne kestäisivät vielä nämä juhlat, ja liimattiin hiukset talon vahvimmalla hiuslakalla toisiinsa, että ne kestivät mukana vielä viimeisen illan. Sen jälkeen kalju pää tulisi muistuttamaan joka päivä taistelusta, jonka voitosta ei voinut olla kukaan varma.

Kun hoitoja alkoi olla jo jonkin verran takana, kerrottiin minulle ja siskolleni, että edessä on mitä luultavammin kantasolusiirto. Syöpää sanottiin joksikin aggressiiviseksi ja nopeasti kehittyväksi lymfoomaksi, mutta sen tarkemmin en sille nimeä tiedä, enkä edes halunnut tietää. 

Joulu tuli, mutta kantasolusiirtoa ei tehty. Äitini oli päättänyt, että ei halua sitä. Hän oli sitä mieltä, ettei halua viettää elämästään seuraavia vuosia siirrosta toipumiseen, vaan syöpä nujerretaan joko käytössä olevilla hoidoilla tai sitten ei ollenkaan. 

Sanotaan, että äidit ovat viisaita ja niin on meidänkin äiti. Kevät tuli ja kuvat näyttivät, että mahdottomasta oli tullut mahdollista. Se tyyppi, jolle en suostunut antamaan nimeä, oli häipynyt. Hitaasti hiukset alkoivat kasvaa takaisin ja kevään ollessa Hollannissa jo pitkällä saapuivat vanhempani moottoripyörällä voitonmatkalle.

Se paskiainen oli nujerrettu. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kuoleeko Jyväskylän brunssikulttuuri? Tämän kysymyksen olen esittänyt itselleni nyt jo useampana viikonloppuna ja viimein oli hyväksyttävä se totuus, että niitä on totisesti kadonnut tästä kaupungista meidän Hollanti-vuoden aikana ihan liian monta.

Instagramissa mun toilailujani seuraavat tietävätkin, että meidän perheessä eletään nyt rankkoja aikoja, sillä päätettiin yhteistuumin laittaa ruokavalio taas rankemman tarkastelun alle. Vaikka kuinka julistan kohtuuden nimeen ja siihen, että minä syön ympäri vuoden täydellisen terveellisesti, mutta samalla myös rennosti – ei asia ollut niin.

Ei todella ollut. Meidän perheen herkkupeput (minä, Matias ja kissat, eli kaikki) olivat salakavalasti taas lisänneet ruokavalioon viikonloppuyöiden mäkkärireissuja ja liian tiuhaan tapahtuvia sipsi-iltoja (ja herkkunapsuhetkiä). Siinä ei paljon terveellinen ruokavalio auta, jos sen lisäksi vielä nauttii näistä hykerryttäviä ähkyjä aiheuttavista tuotteista.

Mites täällä nyt sitten menee? No, herkut on olleet nyt pannassa ja kasvisten määrää on lisätty huomattavasti. Olen ottanut myös aivan tajuttoman hyvän aamupalasmoothien jokapäiväiseen ohjelmaan ja ehkäpä tällä tavalla mahdollisesti saanut itseni jopa nauttimaan aamulla syömisestä. Toki aamulla syöminen on ihan kivaa, jos silloin saa syödä hotelliaamiaisen tai sitä vastaavan brunssin, mutta puuro ei ole heti heräämisen jälkeen se asia, jonka perään haikailen. Välillä saattoi mennä helposti kolmekin tuntia, että havahduin syömään aamupalaa. Smoothien muodossa saan heti energiaa koneeseen ja kroppa herää nopeammin päivään. Tästäkin on todisteena instagramissa mun eka smoothiekuva. Koska eihän se terveellisyys mitään ole, jos siitä ei ole kuvia instassa, nii. 

Takaisin asiaan, eli siihen brunssiin ja niiden vajeeseen täällä Jyväskylässä. Oltiin sovittu, että sunnuntaina mennään viettämään parisuhdeaikaa ja hellimään makunystyröitä brunssille. Koska Fransmannin brunssin kerrottiin olevan kuollut ja kuopattu, päätettiin ottaa riski ja mennä testaamaan uuden Verso-hotellissa sijaitsevan Silmu-ravintolan aamupalaa. Se maksaa ihan kiitettävästi (21€), joten arveltiin sen olevan runsas ja brunssin kaltainen. Luojan kiitos asia todella oli niin ja saimme rahalle vastinetta. Ainakaan meidän aamupalasta ei jäänyt puuttumaan mitään.

 

 

Verso-hotelli on Yöpuu-hotellin sisarhotelli, joten aamupala oli meille entuudestaan tutun oloinen astiastoa myöten. Yöpuun versio on tosin paljon rauhallisempi, sillä onhan hotellin koko myös todella paljon hillitympi. Aamupalaa mainostetaan suomalaisena aamupalana ja sitä se kai olikin. Ainakaan tarjolla ei ollut mitään eksoottisia makuja. Saavuttiin paikalle kymmenen aikaan ja ilmeisesti onnistuttiin tulemaan juuri kiireisimpään aikaan, mutta rauhallisella sunnuntaifiiliksellä siitäkin selvittiin. 

Suosittelisinko minä tämän kokemuksen jälkeen Verson aamupalaa? No suosittelisin. Sain siellä aivan taivaallisen täydellistä munakokkelia. Siitä yleensä muuten tietää (ainakin mä kuvittelen niin) aamupalaa loihtivan henkilökunnan tason ja rakkauden lajiin. Mikä voikaan olla karmaisevampaa, kuin ylikypsä munakas. Kokkiystäväni mielestä ei juuri mikään. Tämän paikan valitessa siitä ei ole pelkoa. Oikeastaan siellä ei ole pelkoa muusta, kuin siitä, että se on täynnä. 

Olen aivan varma, että siellä ruudun toisella puolella tiedetään tämän maan parhaimmat brunssit ja aamupalat, joten nyt kaikki vinkit kehiin:

Ilmianna sun suosikkibrunssi!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Ps. Sieltä sai myös taivaallista porkkanakakkua.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Istuttiin mieheni kanssa taas yhtenä iltana aivan loppuväsyneinä sohvalla ja todettiin, että on aika tarkastella elämän menoa vähän kriittisemmin. Silloin, kun tekee työkseen jotain sellaista hommaa, jolle ei varsinaisesti ole mitään tarkkoja työaikoja, on vaarana, että kaikki aika on työaikaa.

Mieleen muistui eräs keskustelu viime vuodelta, kun istuimme iltaa Hollannissa hyvien ystävien kanssa. Juteltiin musiikin merkityksestä ja siitä, että millä sijalla se on kenenkin tärkeysjärjestyksessä. Tuli jotenkin jopa järkytyksenä, että monelle musiikki oli se kaikkein tärkein asia. Eräskin pariskunta totesi, että parisuhde ja perhe tulee vasta toisena, ja tämä oli kummallekin osapuolelle ihan selvä homma. En ollut koskaan aikaisemmin miettinyt, että mihin sijoittaisin musiikin, jos se pitäisi laittaa listalle.

Oli helpottavaa huomata, että musiikki ei ollut omalla listalla ykkösenä, mutta mielessä kävi myös ajatus, että pitäisikö olla? Pitääkö muusikon elää musiikille ihan täysillä? Voiko musta koskaan tulla niin taitavaa, kuin haaveissa olisi, jos en omista elämästäni kaikkea sille? Tekeekö tämä eroavaisuus ystävistäni niin taitavia muusikoita, kuin he ovat, ja onko se siksi aina itseltäni tavoittamattomissa? Mulla ei ole vastausta tähän, koska ainakaan toistaiseksi musiikki ei ole kivunnut listan ykköseksi, vaikka ulkopuolisen silmin se saattaa uhkaavasti siltä välillä näyttääkin.

 

 

Musiikkiin on aina liitetty myös sellaista holtitonta sekoilua ja varmasti se liittyy osaltaan siihen, että on pakko jotenkin saada taukoa menestyksen paineista, joita suurimmaksi osaksi kasaa itse itselleen. Nykyään yhä useampi onneksi etsii vastapainoa hieman terveellisimmistä vaihtoehdoista, kuten urheilusta. 

Meidän kohdalla esim. asuntoa vuokratessa nuori muusikkopariskunta ei aina ole ollut mitenkään hirveän vahvoilla, vaikka todellisuudessa mehän ollaan töissä viikonloppuöisin, eikä niitä viinanhuuruisia ja kovaäänisiä jatkoja ainakaan meidän kotona olla juuri vietetty. Paitsi jos Matiaksen lukioajoilta asti kasassa ollut bändi on meillä kylässä. Silloinkin meteliä syntyy siitä, kun miehet pelaa lautapeliä keittiössä (juovat myös olutta, mutta meteliä tulee lähinnä siinä pelaamisen aiheuttamasta sykkeennoususta). 

Mua kiinnostaakin todella paljon, että mitä te ajattelette työn tai jonkun intohimon asettamisesta elämässä kaikkein tärkeimmälle jakkaralle? Tavallaan se on todella surullinen ajatus, mutta voiko toisaalta mikään äärimmäistä venymistä vaativa ammatti (esim. kilpaurheilija) sallia sen asettamista vasta toiseksi tai kolmanneksi, jos on tavoitteena olla maailman paras? 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Riku Miettinen

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Lilyssä puhutaan #uraoivalluksista ja on ollut todella mielenkiintoista lukea muiden juttuja aiheesta. Kirjoitin oman #uraoivallus-postauksen jo joku aika sitten, mutta tänään seuraa hieman jatkoa aiheesta. Elämässä on tapahtunut aika isojakin mullistuksia ihan muutaman päivän aikana.

Otsikkokin paljastaa tämän päivän aiheen, joten eipä kierrellä ja kaarrella enää enempää. Minä ja Matias ollaan nyt ihan oikeita tapahtumatuottajia. Vielä torstaina aamupäivällä oltiin ihan vaan muusikoita ja musiikkipedagogiikan opiskelijoita, mutta siitä pari tuntia ja suomijazz.com-sivustolla luki, että kappas vain: Meidän harteilla lepää Summer Jazz Club-konserttisarjan tulevaisuus tuosta hetkestä eteenpäin.

Mun uraoivallus liittyi siihen, ettei kannata yrittää sopia yhteen muottiin, jos ei ole sen muotoinen. Se, että meistä tuli tapahtumatuottajia muusikkouden ja opettajuuden lisäksi, kertoo maailman menosta jälleen aika paljon. Tykkään ajatella niinkin ällöromanttisesti, että asiat tapahtuu tässä elämässä jostain syystä ja on ollut mageeta huomata, mitä kaikkia taitoja mä olen vahingossa hankkinut, jotka on tässä hommassa olleet ihan todella hyödyllisiä. 

Aloitetaan ihan vaikka valokuvaamisesta. En väitä olevani mikään ammattilainen, mutta olen käyttänyt siihen valehtelematta useita satoja tunteja vuoden aikana. Selannut nettisivuja ja opetellut itsenäisesti koko ajan lisää. Visuaalisuus on mulle todella tärkeä asia ja koen, että mulla on nyt tarvittava taitotaso kuvata kesän keikat ja tuotta meidän nettisivuille tyylikästä materiaalia bändeille ja medialle jaettavaksi. 

Nettisivujen koodaaminen. Oli hauska huomata, että kun päätettiin vähän päivittää klubin ilmettä tässä järjestäjätiimin vaihdoksessa, en edes miettinyt nettisivujen tekemisen ulkoistamista. Lopulta varsinaista koodaamista ei edes tarvinnut tehdä (kuten esim. wordpressillä joutuu hitusen tekemään), sillä valitsin uuden alustan niiden tekemiseen. Tätäkään en olisi osannut, jos ei olisi kokemusta omien nettisivujen tekemisestä.

Julisteet. Säästösyistä olen aina tehnyt kaikki omat keikkajulisteet. Viimeisen vuoden aikana niitä on tullut tehtyä myös kavereille, joten uskalsin nyt sanoa, että teen klubille päivitetyn logon itse ja kaikki kesän julisteet myös. 

Lehdistötiedotteiden kirjoittaminen. Omien keikkojen tiimoilta on tullut lähetettyä jonkun verran tiedotteita, joten niiden lähettäminen ja tekeminen ei tuntunut mitenkään kamalan pelottavalta. 

Yhteistyökumppaneiden hankkiminen. Oletettavasti te olette lukeneet useita blogeja, joissa kaupallinen yhteistyö on arkipäivää. On siis sanomattakin selvää, että blogin kautta hankittu kokemus yhteistyökumppaneiden hankinnasta on myös eduksi tapahtumatuotannossa. Yhteistyökumppanit kuuluvat hommaan ja ne mahdollistavat sen, että muusikot, miksaajat ja tarvittavat apukädet saavat työstään asianmukaisen korvauksen, jos ja kun apurahat eivät pysty kattamaan tätä kaikkea.

Tämän postauksen ei ole tarkoitus olla mikään "minä osaan kaiken"-julistus, sillä opeteltavaa on vielä tooodella paljon. Esim. koko homman pyörittämisessä tärkeintä on apurahojen hakeminen, josta mulla on kokemusta ihan vain muutaman hakemuksen verran. Parempi siis opetella se homma aikas nopeasti, sillä muuten klubilla esiinnytään vain minä ja Matias. Olisihan sekin ihanaa meidän mielestä, mutta ei varmaankaan teidän. Onneksi klubin perustajalta saa kysyä neuvoa, jos ja kun joku asia alkaa mietityttämään. Tähän mennessä apurahaa on myöntänyt Musiikin edistämissäätiö MES ja siitä olemme todella kiitollisia! 

Syynä asioiden tekemiseen itse on puhtaasti raha. Tärkeintä on se, että rahaa jää mahdollisimman paljon yhtyeiden käteen. Tulevaisuudessa, jos budjettia saadaan kasvatettua, voi asioita toivottavasti myös ulkoistaa, mutta ainakin toistaiseksi se tarkoittaa sitä, että minä ja Matias opetellaan uusia taitoja todella kovalla vauhdilla.

Me tartuttiin tämän tapahtuman tekemiseen puhtaasti siitä syystä, että nuorten jazzmuusikoiden ei ole todellakaan helppoa saada omaa ääntään kuuluviin. Esitän siis teille tässä nyt virallisen kutsun kesän 2018 Summer Jazz Clubin konsertteihin. Tulemalla konsertteihin te tuette nuorten jazzmuusikoiden oman musiikin tekemistä. Kesän keikkapäivät ovat: 

29.5.
19.6.
24.7.
28.8.

 

 

Kuvissa: Minä, keskellä klubin entinen tuottaja Antti Lähdesmäki ja Matias.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Jos siellä on joku, jolle nuorten suomalaisten säveltämä jazzmusiikki on lähellä sydäntä ja yrityksesi (tai sinä yksityishenkilönä) haluaa ryhtyä sponsoroimaan klubia, voi meihin ottaa yhteyttä summerjazzclub.com sivustolla tai laittaa sähköpostia osoitteeseen summerjazzclub@gmail.com

 

Lue myös: Summer Jazz Club: Aurora Hentunen Quartet & OK:KO

Summer Jazz Club Facebookissa

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kesäloma, syysloma, joululoma ja nyt vihdoin HIIHTOLOMA. Edessä on enää muutama vaivainen päivä, jotka erottavat minut ja viikon mittaisen loman koulusta ja opetustöistä. Joka vuosi joululoman jälkeen mietin lähes poikkeuksetta, miksi se hiihtoloma on niin lähellä joululomaa, mutta sen koittaessa muistan jälleen, että juurikin tästä syystä. Henkinen kapasiteetti on kulutettu loppuun viimeistä pisaraa myöten – taas kerran. 

Ennen kuin siellä joku huolestuu, ei kyse ole mistään loppuun palamisesta. Ihan normaalia väsymystä tämä on, mutta loman ansiosta olen uskaltanut tehdä hommia suhteellisen intensiivisesti. Loman ja tämän uupuneen olemukseni herättelemänä lähdin pohtimaan, että onko tässä mitään järkeä? Mitä jos ei olisi lomia ollenkaan tai jos elämä olisi sellaista, ettei niitä odottaisi? Voiko se olla edes mahdollista?

Musta tuntuu, että meihin on rakennettu joku sellainen lomailijageeni. Vaikka elämä olisi täydellisen ihanaa, on ihmisen saatava olla lomalla. Hommia jaksaa juuri niin kauan, kuin lomaan on aikaa. Tätä asiaa pyöritellessä mietin, että miten se voikin olla, että jaksan tehdä asioita vain juuri ja juuri siihen edessä siintävään lomaan asti ja olen ihan varma, että jos loma olisi alkanut päivänkin myöhemmin, olisi kuolo korjannut minut.

 

 

Rehellisyyden nimissä ei se homma varmaankaan menisi näin, mutta joku ihmeellinen lomailijageenin aikaan saama kemiallinen reaktio jyllää kehossa jo niin valtavan kovalla voimalla, että se saa minut uskomaan niin. Hassuinta tässä kaikessa on se, että mähän rakastan mun työtä ja opiskelemaani alaa, mutta silti mä luulen kuolevani, jos en saa lomaa silloin, kun se on kalenteriin merkitty alkavaksi. 

Niin syvälle en tähän aiheeseen perehtynyt, että olisin lähtenyt kaivelemaan tutkimuksia aiheesta, mutta pakkohan tässä on olla joku sellainen lomailijageenin tyylinen homma, koska miksi ihminen haluaisi lomalle asioista, joita rakastaa? Geeni saa aivot haluamaan tilaan, jossa päässä humisee lähinnä tuuli ja puheen tuottaminen on äärimmäisen hidasta tai lähes mahdotonta ensimmäisen kolmen päivän aikana.

Onko siellä kohtalotovereita, joilla samainen lomailijageeni ajaa lähes väkivaltaisesti haluamaan lomalle, vaikka arki on oikeasti ihan tosi ihanaa?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages