Ladataan...

 

Viime postauksessa kirjoitin lapsen varastamisesta, joka on toiseen lapseen kohdistuessa myös kiusaamista. Sainkin aiheesta kommentin, miten eräs varastava lapsi oli kiusannut perheeseen kuuluvaa lasta, sekä muita lapsia.

Nyt, kun syksy on taas koittanut ja aamuisin lasten, nuorten ja aikuisten tiet käyvät kouluun, on erityisen tärkeää puhua kiusaamisesta. Asiasta, joka on johtanut pahimmassa tapauksessa niihin kaikkein kauheimpiin asioihin, siihen hetkeen, kun kiusattu ei enää löydä tietä eteenpäin ja lakkaa olemasta.

Facebookissa tulee säännöllisin väliajoin vastaan ketjukirjeitä, joissa puhutaan kiusaamisesta. Ne ovat kirjeitä kiusaajalle, jossa muistutetaan ja vedotaan tunteisiin kertomalla kiusatun ajatukset. Haluan uskoa, että jos ja kun sellainen kirje jonkun kiusaajan silmiin osuu, hän lukisi sen ja ymmärtäisi, että hetkonen, minä olen tuo tämän tekstin monsteri, joka tekee toisen ihmisen elämästä helvettiä. 

Omalta koulutaipaleelta muistan erityisesti ala- ja yläasteella tapahtuneen kiusaamisen. Olen ollut sellaisessa asemassa, että olen nähnyt kiusaamisen kummatkin puolet. Kokenut sen herätyksen kaksi kertaa. Siitä syystä tiedän, mitä ryhmäpaine ja joukossa tiivistyvä tyhmyys voivat saada aikaan. 

Sanoisin, että varsinkin yläaste on yksi raaka peli koko koulu. Nuoret sinkoilevat hormonit hyrräten päin seiniä tehden järjettömiä tekoja. Amerikkalaiset kouluun sijoittuvat teinisarjat kaikkine draamoineen eivät ole mitenkään tuulesta temmattuja. Niiden seinien sisällä ja valitettavasti myös ulkopuolella tapahtuu asioita, joitka pilaavat monen nuoren itsetunnon vuosiksi, tai lopullisesti. 

Muistan koulusta nuorisotoimen yhteiset luennot, joissa painotettiin hiljaa aktiivisten kiusaajien mukana hengailemisen olevan myös kiusaamista. Olen täysin samaa mieltä. Tiedättehän ne coolit pahisliigat, jotka omistavat koko paikan ja epävarman teinin mielestä helpoin ratkaisu on päästä tuohon jengiin ollakseen turvassa. Tämä ajatus kävi myös minun mielessäni ja oman aikani tuossa porukassa myös pyörin. En ollut koskaan niin "rohkea", että olisin mennyt joukon etunenässä tekemässä ihmisten elämästä helvettiä, mutta aivan varmasti kasvoni yhdistettiin siihen porukkaan ja kaikki jengin urhrit ovat sitä mieltä, että yhtä lailla olen osallinen, kuin se joka ne kamalat sanat sanoi ääneen.

Yläasteen aikana omassa elämässä sattui ja tapahtui paljon, ja lopulta kelkka kääntyi ympäri. Etäännyin siitä porukasta ja sain kunnian päästä vastapuolen pelaajaksi. Siihen joukkueeseen, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia sen voiman ja pelisääntöjen rikkomisen edessä.

On aivan älytöntä miten voimattomia kouluhenkilökunta ja aikuiset tuollaisessa tilanteessa ovat. Tuntuu jopa vähän siltä, että niitä lapsia pelätään. Ei ole todellakaan kummallista, että oppilaat saavat myös opettajat itkemään, kun ottavat kaikki henkisen väkivallan keinot esille. Aina, kun näen entisen opettajani jossain, kerron hänelle olevani pahoillani kaikista niistä sanoista, jotka hän sai vasten kasvojaan ja erityisesti sydäntään, kun kipuilin omassa pahassa olossani. 

Miltä kiusatusta sitten tuntuu. No pahalta siitä tietenkin tuntuu. Tärkein huomio tässä hommassa on se, ettei kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan pahaa oloa. Ei kenelläkään. On uskomatonta, kuinka joku voi kuvitella, että hänellä on joku ihmeellinen korkeampi status, jonka turvin voi aivan vapaasti tehdä toisen elämästä helvettiä. Sellaista statusta ei voi itselleen luoda, vaikka kuinka kovaa kuvittelisi. Sen luomme me toiset. Kaikki me, jotka olemme olleet hiljaa siinä hetkessä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Sillä hyväksynnällä tähän maailmaan syntyy kiusaajia, jotka voivat jonain päivänä saada taakseen niinkin monta hiljaista hyväksyjää, että päätyvät presidentiksi. 

Tämä on kirje kiusaajille, kaikille meille, jotka tavalla tai toisella ovat mahdollistaneet sen tapahtumisen. Me päätämme annammeko valtaa, vai emme.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

 

Opetusjuttuja miettiessä mieleen tuli tapahtuma vuosien takaa, joka edelleenki näköjään korventaa mieltä aika ankarasti. Tapahtuma sijoittuu Saksaan ja päiväkotiympäristöön.

Isälläni oli muutaman kuukauden työprojekti meneillään ja koko perhe muutti siksi aikaa asumaan mummini taloon, joka oli sen verran iso, että meidän perheemme sai asua yläkerrassa nuo kuukaudet. 

Olin varsin aktiivinen ja asioista kiinnostunut lapsi, joten kaikkien onneksi pääsin päiväkotiin leikkimään ja syventymään vielä paremmin toiseen kotikieleeni. Olin niihin aikoihin n. 4. vuotias ja tuntuu todella hurjalta, että miten paljon muistan niistä ajoista. Muistissa on edelleen se, kuinka viimeisenä päiväkotipäivänä päähäni laitettiin sellainen kunniahattu (tötterö :D) ja sinä aamuna oltiin valittu äidin kanssa päällepantavaksi kaunein omistamani juhlamekko, jossa oli sellainen punainen perhonen rinnassa. Päiväkodissa laulettiin jotain saksalaisia lastenlauluja ja sain pienen lahjan. 

Mielessä on edelleen vahvasti se, etten nauttinut tuosta viimeisen päivän huomiosta mitenkään erityisen paljon. Voisi kuvitella, että se olisi ollut siihen astisen elämäni paras päivä, kun ajattelee nykyistä ammattiani. 

Muistan päiväkodista myös erityisen hyvin nurkkauksen, joka oli unelmieni täyttymys. Paikka, jostä löytyi kasapäin erilaisia asuja. En muista asuista muuta, kuin hääpuvun, jota rakastin. Huntu päässä liihottelin pitkin käytäviä kaverin leikkiessä miestä. 

Olen yrittänyt muistella lasten kasvoja tai nimiä tuolta ajalta, mutta niin pitkälle ei muisti riitä. Kai se maailma on silloin (jo) pyörinyt niin oman navan ympärillä, ettei paljon kavereita muisteltu. Paitsi, että yksi tyyppi on mielessä varsin selkeästi. Se tyttö, joka varasti maailman upeimmat uudet barbini.

Oltiin edellisenä päivänä oltu ostoksilla ja jonkun merkkipäivän takia ilmeisesti olin saanut luvan valita itselleni barbin. Muistan edelleen kuinka onnellinen olin, kun sain avata paketin ja ottaa käteeni merenneidon, jolla oli oranssi pyrstö ja pitkät vaaleat hiukset. Mukana tuli myös kaksi lapsimerenneitoa, ja se jos joku oli pienelle ihmiselle todella sykähdyttävä asia. 

Silmät tuikkien astelin seuraavana päivänä päiväkodin ovesta sisään, sillä olin saanut ottaa nuo uudet barbit mukaani. Se hetki, kun sain leikkiä niillä kavereideni kanssa, on edelleen niin kirkkaasti mielessäni, että voin melkein kuvitella ne jutut, joita olen barbieni äänellä sanonut.

Kotiinlähdön aikaan äitini pyysi minua keräämään kimpsut ja kampsut kasaan, eikä mennyt kauaakaan, kun tajusin barbien hävinneen. Etsittiin niitä kaikkialta, mutta ne olivat haihtuneet ilmaan. Äiti lohdutti, että kyllä ne vielä löytyy, ja niinhän ne löytyi.

Seuraavana päivänä suru puserossa astelin päiväkotiin, ja päästessäni sisälle tunsin suunnatonta riemua, kun näin kaverini leikkimässä ihanilla merenneidoillani. Kiiruhdin hänen luokseen ottaakseni barbit itselleni, olivathan ne minun. 

Sitten se tapahtui. Tyttö sanoi raivoissaan, etten saisi koskea niihin, sillä ne olivat hänen. SIIS HÄNEN?! Ne olivat tasan tarkkaan minun, olin siitä aivan varma. Ei voinut olla sattumaa, että edellisenä päivänä kadonneet barbini olivat nyt hänen "uusia". Kysyin tytöltä, että milloin hän oli lelut saanut, ja vastaus oli, että "eilen". No niin varmaan, koska hän oli laittanut ne omaan reppuunsa päiväkodissa eilen. Ei se tarkoita, että jos jotain laittaa omaan reppuun, se automaattisesti muuttuu toisen omaksi.

Äitini tullessa hakemaan minua kerroin tapahtuneesta, ja äiti jutteli henkilökunnan kanssa, että nyt tässä on tainnut käydä niin, että toinen tyttö on ottanut Henriikan barbit, eikä suostu antamaan niitä takaisin. Toisen tytön äiti tuli mukaan keskusteluun ja siinä vaiheessa äitinikin varmaan luuli, että homma on selvä, ja tytön äiti pahoittelee tilannetta ja saan barbini takaisin.

Kuinkas sitten kävikään? No, kuten otsikkokin jo kertoo, tytön äiti oli sepostanut jotain sellaista, että on lapselle taidettu tuollaiset joskus ostaa, että "ei minun rakkaani voisi ikinä ottaa itselleen toisen lapsen leluja, minun lapseni ei varasta". Eipä.

Tästä tapahtumasta on aikaa siis n. 22 vuotta ja muistan sen edelleen. Se toimii itselläni hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka minulla joskus olisi oma ihana kullannuppu, ei lapsen sanaan voi aina luottaa. Ei noin pieni varmaankaan edes vielä ymmärrä ihan oikeasti sitä, että toisen omaa ei saa ottaa omaksi. Varsinkaan, jos vanhempi ei kerro, että niin ei saa tehdä

 

 

Mieleen tuli myös eräs tapaus viime vuodelta kauppareissulta. Olin sellaisessa apteekin tapaisessa kaupassa, jossa kassojen lähellä myytiin jostain syystä myös irtokarkkeja (Hollannissa apteekitkin on makeampia ;)). Edelläni jonossa oli nainen arviolta 3–4-vuotiaan lapsen kanssa.

Kassat on aina sen verran korkealla, että sen ikäinen lapsi hukkuu hienosti sinne tiskin taakse ja siinä vieressä olevat irtokarkit olivat täydellisellä korkeudella pientä tyttöä ajatellen. Hän tuijotteli niitä siinä hetken, katseli äitiään, joka oli kiireinen keskustellessaan myyjän kanssa, lapsi kohotti pienen kätensä ja valitsi tarkoin vaaleanpunaisen vaahtokarkin. Hän laittoi sen suuhun ja katseli taas äitiään, tällä kertaa sillä tavalla, että tiesi tehneensä vähän tuhmasti, mutta olihan se karkki nyt ihanan makuinen ja niin kätevästi siinä lähellä. 

Poistuimme kaupasta samoihin aikoihin, ja kaupan edessä avatessani pyörääni kuulin, kun lapsi kertoi äidille ottaneensa karkin (saksaa puhuvana ihmisenä hollantia on aika helppo ymmärtää). Äidin ilme oli vihainen, mutta samalla hetkellä myös hämmentynyt. Ehkä päässä vilisi ajatus, että "eihän minun lapseni voi varastaa". En voi tietenkään mennä vannomaan äidin ajatelleen juuri näin, mutta se mitä tapahtui jälkeenpäin oli mielestäni ratkaisevaa.

Äiti ei lopulta käsitellyt tilannetta millään tavalla. Hän jatkoi muita juttuja, tyttö nostettiin rattaisiin ja matka jatkui eteenpäin. Voisin veikata, että tämä tyttö kokeilee samaa temppua uudestaan, kun he asioivat tuossa kaupassa, kun kerta karkin ottaminen oli tehty niin helpoksi, eikä äitikään sanonut mitään.

Omassa lapsuudessani on vanhemmilleni tullut eteen ihan liian monta tilannetta, joissa on saanut kauhistella oman lapsensa tekemisiä, mutta joka töppäyskerralla olen saanut selkeää palautetta oikeasta ja väärästä, ja jos töppäilyyni on liittynyt muita ihmisiä, olen saanut kohdata nämä tyypit silmästä silmään ja pyytää anteeksi hölmöilyjäni. Lopulta siitä rajoja koettelevasta lapsesta kasvoi tyyppi, jonka omatunto kolkuttaa välillä vähän liiankin helposti. Sanoisin, että parempi niin.

Nämä ajatukset tulevat varmaan muuttumaan miljoona kertaa, jos omia lapsia joskus syntyy maailmaan, mutta onhan se nyt hyvänen aika tärkeä homma, että jos lapsi varastaa, niin se tajuaa, ettei niin saa tehdä. Kukas muu, kuin vanhempi/huoltaja, tämän jutun lapsellensa opettaa?

 

Onko sulta viety joskus jotain ja olisit toivonut varkaan vanhempien puuttuvan asiaan hiljenemisen sijasta?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

 

Minä: "Sano aa"

Potilas: "aa"

Minä: "miltä tuntuu"

Potilas: "Ihan hyvältä"

Minä: "Sano heti, jos tuntuu pahalta niin lopetetaan. Ajattele nyt vanhaa kunnon Nylonbeatia ja sano haijai"

Potilas: "haijai"

 

Matka kohti äänitohtorin papereita on nyt siinä vaiheessa, että mun vastaanotolle tulee koulun puolesta kaksi potilasta. Tyyppejä jotka on vapaaehtoisesti halunneet tulla meidän kouluun vastaanotolle ja vielä maksavat siitä.

Tunnelmat on jokseenkin kauhistuneet. 

Kummallisinta tässä hommassa on se, että opettaminen ei ole mitenkään vieras juttu. Kokemusta on lapsista ja aikuisista, mutta nyt jotenkin, kun ohjaava opettaja valvoo, että hommat menee putkeen, herää mielessä sellainen epäilijämenninkäinen talviuniltaan, joka unenpöpperöisellä äänellä huokailee epämiellyttäviä lauseita.

Oikeasti olen kyllä ihan äärimmäisen kiitollinen tästä instrumenttidiaktiikan alkamisesta, sillä tässä oppii omasta instrumentistaan ihan jäätävän paljon. Luulen, että tällä tavalla oma laulaminen ja instrumentin hallinta nousevat ihan uudelle levelille, kun on pakko osata selittää asiat sillä tavalla oikeasti.

Meidän ohjaava opettaja puhuu oppilaistaan potilaina ja alkuun nauratti tuo ilmaisu. En ollut ennen ajatellut oppilaita potilaina, mutta oikeastaan se on todella kuvaava sana. Lähtökohta koko hommalle on se, että jokaisella on edellytykset olla terve ja meidän opettajien tehtävänä on löytää oikeat hoitokeinot. 

Alunperin rakastuin lauluun instrumenttina juurikin sen kryptisyyden takia. Kaikki tapahtuu piilossa ja opettajalla pitää olla melkeinpä jotain yliluonnollisia kykyjä, että ymmärtää, mitä oppilaan sisällä tapahtuu, ja millä tavalla juuri hän onnistuu. On myös tosi mielenkiintoista laajentaa osaamistaan kunnolla eri tyylilajeihin, vaikka omiin keikkakilometreihin kuuluukin jazzin lisäksi paljon muuta. 

Muutenkin tänä vuonna eletään uusia ja jännittäviä aikoja, sillä lauluopettaja vaihtui (taas). Pääsee näkemään opettaja-oppilassuhteen alkutaipaleen kummaltakin puolelta, ja voi sitä kautta ehkä olla myös parempi opettaja omille oppilaille. 

Mua kiinnostaisi tosi paljon tietää, että mitä juttuja te haluaisitte oppia laulusta, tai muusikkoudesta ylipäänsä?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kuva ei liity millän tavalla lauluun tai muusikkouteen, vaan tässä olen reippana tyttönä apteekkitöissä auttamassa äitiä :D
Share

Ladataan...

 

Se on kuulkaas semmonen homma, että tällä likalla pamahti 3. vuosi käyntiin ammattikorkekoulussa ja saattaisi kuvitella, että hommat on noin niinkun aika hyvin selvillä, mutta jumantsuikka! Stressiä on pukannut jo viikkoja ennen, koska tämä muusikkopariskunta on hukannut aivonsa Hollantiin, ja nyt hommat on aivan levällään.

Päätin turvautua Googleen uuden lukuvuoden kynnyksellä, kun lähdin tutkimaan, että mitä olisi hyvä hankkia koululaiselle.

Tällainen ostoslista löytyi:

Reppu 

Se mulla jo onneksi löytyi ennestään. Ehkä muotitietoinen ostaisi uuden repun uusimman trendin mukaan, mutta koska tähän päähän ei ole mitään mahtavaa tyylitajua siunaantunut, niin säästin rahaa ja olen varmaankin todella out of fashion.

Stabiloneja (niitä tusseja, ohuita ja paksuja)

Stabiloneita olisi melkein pakko lähteä hankkimaan ihan vaan jo sen takia, että voi sanoa niitä stabiloneiksi. 

Uusi kansio ja pino paperia

Kansio on ehdottomasti hankittava, mutta paperit voisi ihan hyvin jäädä kauppaan. Meillä on kotona jotain miljoona laatikollista "jotain papereita ja nuotteja"- nimellä arkistoituna, ja jo pelkästään ajatus uusista paperikasoista saa huperventiloimaan.

Kalenteri

Väkersin Hollannissa itsekseni sellaisen todella hienon kalenterin, jossa on mahdollisesti kaksi merkintää, enkä edes enää tiedä missä se on.

Note to yourself: Et osaa edelleenkään askarrella mitään nättejä pikkujuttuja, joten älä tee sitä. Nyt käytössä on opiskelijajärjestöltä saatu kalenteri, kuten monena aikaisempana vuotena.

Purkkaa (pidä piilossa, ellet halua jakaa niitä koko koulun kanssa)

Tää oli hyvä. Kavereille ei todellakaan jaella. Ostakaa omat purkat siis todellaki!

Kondomeja

Nyt en kyllä ihan tiedä, että mitä muut tekevät koulussa, mutta ainakaan laulunopettajaopintoihin ei kortonkihommat ole vielä tähän päivään mennessä kuuluneet. 

Teltta

Nykyään taitaa olla muodissa opiskella luonnon helmassa, joten mikä ettei. Sisäilmaongelmat eivät ainakaan olisi niin paljoa tapetilla.

Farkut

Joo. Meinasin jo mennä kauppaan ostamaan uudet, kun vanhat kutistuivat kesän aikana, mutta tomerana päätin, että nyt kuule likka! Tämä on vain asenne kysymys ja mielikin on korkeammalla, jos vanhat housut menee taas jalkaan. Siinä välissä voi aivan hyvin käyttää mekkoja :D

Pari uutta meikkituotetta

Tänään koulumatkalla sanoin M:lle, että nyt on semmonen homma, että ekana päivänä jaksoin pinnistää ripsivärit naamalle, mutta enää ei pysty. Täytyy pikemminkin tehdä karsimisoperaatio laatikossa lymyäville tuotteille.

Tampsuja/siteitä varalta

Tämä on TÄRKEÄ. Tai vaihtoehtoisesti kuukupin hankinta on kova juttu. Koska kukaan ei halua löytää itseään siitä tilanteessa, että hommat on menneet niin sanotusti reisille

Kaverille varalta vihko, kynä ja kumi

Muista rakastaa lähimmäistä vaikka näin. Hmm. Ehkä luotan siihen, että kavereilla on hommat hanskassa. Suurimmalla osalla varmasti paremmin, kuin allekirjoittaneella.

Avoin mieli

Tämä on mielestäni kuitenkin se asia, joka olisi kaikkein tärkeintä ottaa mukaan. Oikeastaan kaikki muut hommat voi olla vähän niin ja näin, mutta jos avoin mieli on pakattu reppuun/laukkuun/taskuun/housuun/tissiliiviin, on hommat aika hienosti mallillaan.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Suomeen paluusta on nyt aika tarkalleen 2 kuukautta. Jotenkin ihmeellisellä tavalla koko viime vuosi tuntuu jo melkein unelta. Välillä pitää ihan kunnolla nipistää itseään, että tajuaa asuneensa toisessa maassa ihan oikeasti.

Vuoteen mahtuu järjettömän monta muutosta henkisessä ja fyysisessä kodissa. Edellisessä postauksessa kerroin, että mieli on ollut jotenkin oudon harmaa viimeiset kaksi kuukautta ja nyt, kun muutettiin takaisin Jyväskylään, koko homma muuttui todelliseksi. Muutosta on tapahtunut niin paljon, ettei tämä ihmislapsi ole pysynyt perässä.

Meidän mukana takaisin "kotiin" muuttivat kissat Eemeli ja Kaisa, ja sydäntä riipii, kun näkee miten toiset kamppailevat uuteen ympäristöön sopeutumisen kanssa. Eläin ei osaa peitellä hämmennystä samalla tavalla, kuin ihmiset, ja mielessä heräsikin ajatus siitä, että mistä ihmeestä mä olen keksinyt sellaisen ajatuksen, ettei paikkaunnalta toiselle muuttaminen saisi vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin mitenkään? 

Ihmisellehän käy ihan samalla tavalla, kuin eläimelle. Koko viime vuoden ipanat on painelleet menemään ulkona ja nyt meidän uusi koti on tyyliin saman kokoinen, kuin vanhempieni eteinen. No ei nyt ihan, mutta ymmärrätte pointin. Vapaa ulkoilu muuttui lasitetuksi parvekkeeksi ja naapurin kukkapenkkiin kakkaamisen sijaan Kaisa-neidin täytyy taas sietää sisävessassa käymistä. Toista ei voi paeta enää eri kerroksiin, vaan nyt on pystyttävä nukkumaan sovussa sohvalla. 

 

 

Muutos ei todellakaan tapahtunut mitenkään mukisematta ja keskinäisiä sääntöjä on sovittu karvatupot pöllyten. Viikon alussa olin varma, että ei tästä tule mitään, mutta olin väärässä, kuten niin monta kertaa aikaisemmin. Kummatkin ovat löytäneet sopivat lepopaikat kotoa ja silloin, kun Eemelillä on vauhdikas kakkahepuli meneillään, osaa Kaisa kipittää saunaan tai pikkuikkunan kautta parvekkeelle Eemelin koheltamista karkuun. 

 

 

Tunsin tosi suurta helpostusta, kun uskalsin kirjoittaa ikävistä fiiliksistä, ja jo seuraavana päivänä peilistä katsoi vähän armollisempi Henriika. Katselin sitä tyyppiä silmiin ja sanoin, että rakastan sinua.

Tuntui ihmeelliseltä ja itkuhan siinä tuli. Sanoin vielä, että on okei olla tietämättä heti, miten uudessa paikassa ollaan, mutta muista, että minä rakastan sinua.

 

Jazz-terveisin, 
Henriika S.

Share

Pages